Kukkakuva on vaan kukkakuva, ookoo, sitä on ehkä kaunis kattella jos on kaunis kukka ja hyvin otettu kuva, mutta sillä ei oo mitään sanomaa, ei mitään persoonallisuutta, se on vaan kukkakuva, ehkä kaunis sellainen.
Synkässä kuvassa taas on pohdintaa, ainakin mulla, mietin heti, että mitä tolla koitetaan viestittää, missä se on otettu, onko toi kohde vielå siellä, onko se samanlainen kuin kuvassa jne.
Mun kuvissa mun mielestä etenkin niissä synkissä on jokaisessa nähtävissä palanen mun elämää, palanen mun sielua, palanen mun persoonallisuutta, enkä oo mielestäni mikään synkistelijä, nuorena ehkä olinkin, mutta nykyisin ja ennenkin masennusta olin kyllä aurinkoinen ja positiivinen persoona, silti tykkään kuvata synkän oloisia kuvia, en tiä miks, ne vaan on musta niin paljon kauniimpia kun jotkut kukka- tai maisemakuvat. Sellasta synkkää jaksaa kattella kauan ja melkeen aina kun kattoo se kertoo mulle jotain uutta.
Tällä hetkellä mun lempikuva on autiotalon ikkuna missä joskus on kasvanut jotakin köynnöstä ja ne on kuivettuneet ja jääneet roikkumaan ikkunan puitteisiin. Herää kysymys, kuka siellä ikkunan takana on asunut, miksi se ei enää asu siellä, kauanko talo on ollut tyhjillään, minne sen asukkaat ovat menneet, ovatko he elossa vielä tai onko talo heidän perillisten hallussa, miksi kukaan ei huolehdi siitä jne.
Tässä on mun elämä, mun tarina, se on rikkinäinen ikkuna josta näkee läpi kun kovin tarkkaan katsoo, joskus siinä kasvoi jotakin kaunista, mutta nyt ne ovat kuihtuneet pois ja roikkuu kauniina koristeina, se on vähän rempallaan, mutta silti käy tarkoitukseensa, sen kehykset ovat silti ryhdissään, sitä ei ehkä saa auki, muuta kun tietynlaisella säällä ja hyvin varovasti yrittämällä, siitä heijastuu takana oleva kaunis luonto, se on ikkunan jonkun kotiin, jonkun elämään, mutta me tuntemattomat emme tiedä minkälaiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti