Hyvää syntymäpäivää

Tänään on mun syntymäpäivä. Musta on kiva aina vähäsen juhlistaa, koska sillon muistaa, että oon täällä vielä, ei ole tarvinnut tappaa ketään, enkä oo tullut tapetuksi. Joskus tuntuu, että vähällä on ollut.

Muistan jokseenkin kerran, kun olin pillerispåäissäni tekstannut ja isotellut jollekin henkilölle, tästä tuli sit kova sanominen eräiden tahojen ja mun kesken. Mä kiistin koko textarin (en tiedä miks, mut mones muussakaan asias ei ollu sillon mitää järkee) ja tiettykin ihmiset tunsi mun numeron, joten en tajuu miks ees kiistin sen. Tästä kuiteskin mun sillosen mieheni bestis joka oli aika kovis, suuttui ja tuli jotakin uhitteleen meidän ovelle, mieheni ajo sen sitten kovin ottein veke sieltä, mut menetti siinä elämäsä aikasen bestiksen ja luottohenkilön. Mun takia ja mun valheiden.

Valehtelin sillon paljon muutrakin, tai jos suoraan sanotaan ni taisin elää vähän toisessa maailmassa, oli montaa eri sorttia mieliala ja masennus lääkettä päällänsä, sihen lisäks uni ja nukahtamislääkkeet ja rauhottavat ja tietty kaikki muut mitä sain sit muualta kun lääkäristä. Sihen aikaa tuli tehtyä ja sanottua plajon mitä toivoisin etten ois. En ollu ihan kartalla kuten sanotaan ;)

Pikkuhiljaa kun pääsin niistä ryyneistä eroon ja pärjäsin ilman ni en olekaan sen koommin suostunut enää ottamaan. Tähän masennukseen mulla on lääke, suht mieto eikä vaikuta persoonallisuuteen, käytökseen eikä väsytä, sosiaalisen tilanteen pelkonn mulle on tarjottu lääkettä mutten suostu enää ottamaan useampaa kerralaan koska niistä tulee kerta vähän hönöksi ja tulee niistä sivuoiretta ja kaikkee muutakin, pärjään kuiteskin täs omas pikku elämässäni näinkin ni mikas tuhraa mömmöstää päätään enempää kun o ihan pakko. Univaikeuksiakin on ajottain mutten huoli sihenkää lääkkeitä ja lääkärini on kyl ymmärtänyt mun pointin eikä se enää tarjookkaan mitään, koittaa vaan muutoin sit auttaa tilannetta muilla keinoin.


No, mitehän tää juttu nyt taas tänne lipes, synttäresitä mun piti kirjottaa ;D  No se ajatus katos jo.. anyway..

Tää kirjottaminen auttaa, en oo yhtään niin ahdistunut kun aiemmin kun on ollut paljon asiaa muttei ole tullut ulos suusta, tää on hyvä keino itse miettiä ja käydä läpi niit asioita, ja kai tää on sit jotain terapiaa, eihän ne oikeet terapeutitkaan mitään valmiita vastauksia ongelmiin ja asioihin anna vaan antaa ohjeita itse niit miettiä ja ratkasta, ja tää on just sitä. Näin ne asiat jotenkin menee tuol pääkopassa sit järjestykseen ja ehkä niiden miettimiselle joskus tulee loppu tai ainakin pitkiä taukoja <3

Miksi niin

Miks mä aloin sitten liikkuu sellasten kriminaalien kanssa? Oon miettinyt sitä monesti. Tänään se iski mulle.
Me muutettiin uuteen paikkaan kun mulla alko kolmas luokka. Uus tulokas luokalla ja vaikka sainkin heti kavereita niin mä en ollut niille samanlainen kaveri kun ne jotka he olivat tuntenut jo ekalta asti. Olin aina vähän ulkopuolinen. Sitten asuttiin vielä aika kaukana muista, se ehkä vähän lisäs sitä syrjässä olon tuntua. Seiska luokalla sitten muutettin taas. jatkoin kyllä samalla yläasteella kun kaveritkin, mut koti oli toisella puolella kaupunkia, eikä kukaan kaveri jaksanut lähteä sinne asti pitkän koulupäivän jälkeen. Niimpä olin taas yksinäni.

Kaipa mä menin sitten vaan sihen porukkaan mihin mut ekana hyväksyttiin.  Samoilta pihoilta kävi samaa yläastetta toinen mun ikänen tyttö, yksinäinen kans jota ei kiinnostanut koulussa käynti. Sitten vaan yks kerta oltiin sattumalta kävelemäs koulun porteista ulos samaan aikaa ja päätettiin mennä yhessä kapungille. Siitä se sitten lopullisesti kai lähti. Huomasin miten paljon kivempaa oli hengata kapiksella kun koulussa ja miten sain heti uusia kivoja kavereita joilla kaikilla oli vähän samat ongelmat, ei napannu koulu, ei napannu koti, ei napannu nöösit kaverit.

Siellä kaikki hyväksyttiin just sellasena kun oli, kukaan ei haukkunut tai kiusannut toista, eikä ketään vähätelty. Oltiin kaikki vähän syrjäytyneita jo "normaaleista".

Oishan tää muutos voinut tapahtuu ihan siel kotinurkillakin vaik ei oltais muutettukaan.. mut sitä ei kukaan tiedä, ja jotenkin musta tuntuu et oisin pysynyt niiden "hikareiden" kanssa ketkä oli mun bestiksiä sillon.

(ja nyt on pakko kirjottaa, kun tiedän, et äitikin lukee tätä; Äiti, älä ittees syytä, elämässä pelataan niillä korteilla mitkä annetaan, sä pelasit sun ja mä mun, turha sellasta on miettiä, kaikki tekee virheitä ja kaikki tekee ratkasuja mitkä kokee oikeiksi sillä hetkellä, tulevaisuus sitten näyttää olikon oieka vai väärä, ei se ole kenekään vika, että asiat meni näin. Oot sitä paitsi paras äiti, koska ilman sun tukea en ois tässä nyt <3)

Helpotus

Mul on tosi helpottunut olo, kun julkistin tän blogin. oon aina aatellut et kukaan ei haluu tuntee tai olla tekemisissä tällasten ihmisten kaa enkä oo millään halunnut hyväksyy itseeni tällasena, saatika antaa itselleni armoa missään, mitä oon joskus tehnyt.

Nyt oon saanut niin hirveen määrän palautetta ja tukea, että välillä on tullut ihan kyyneleet silmiin. Ehkä mä voin pikkuhiljaa alkaa antamaan itsekin itselleni anteeks ja hyväksyä menneisyyteni ja koittaa ottaa opiksi siitä. Tai oonhan mä jo opiksi ottanut monestakin asiasta, mut ehkä voin lakata häpeemästä sitä mitä oon ollut ja alkamaan olee ylpee siitä mitä oon tänään.

Mun teini-ikäinen tytär sanoi mulle yks ilta, että oon aika hyvä äiti. Ihmettelin, että mistäs nyt tuulee ja hän sanoi, että useinhan meidänlaisten perheiden lapset on lintsareita ja jo pikku nuorisokriminaalin alkuja, mut hän on hyvä koulussa ja aika tottelevainen muutenkin. Tuntui niin kivalle, että oma lapsi ymmärtää mistä ollaan tultu ja kuinka huonosti asiat vois olla. Ainakin nyt tuntuu, etten ole koko elämääni elänyt väärin, kun olen onnistunut saaman tyttärestäni kunnollisen oloisen nuoren :) Kumpa pojan kanssa onnistuisin yhtä hyvin.

Kiitos

Ai niin, yks asia mikä piti laittaa eilen jo...

En muista, oon saattanut tästä kirjottaakin jo tänne, mut kirjotan nyt hiukan viellä; eli ISO kiitos kaikille mun ystäville, erityisesti niille uusille, joita olen saanut koirapuistosta ja koiraharrastusten parista! Jos en ois alkanut käymään siel koirapuistossa ja tutustumaan "tavallisiin" normaaleihin ihmisiin, niin en ois tässä tänään.

Joten kiitos kaikille, jotka (ehkä tietämättään) on näyttänyt mulle esimerkkiä tavallisesta elämästä ja näin ohjanneet mua sille tielle ja auttaneet mua pääsemään tähän missä nyt olen.

Kiitos mun ja mun lasten ja mun lemmikkien ja mun perheen ja läheisten puolesta <3

Mitä sitten...?

En oikeen tiedä miten mun pitäs suhtautua tähän blogiin, nyt kun tiedän, et ehkä mun ystävät, sukulaiset tai tutut saattaa lukee tätä?
Muuttuiko tai muuttuuko tän blogin luonne kun tiedän, etten kirjota enää vaan itselleni?

No, kuiteskin kirjotan tähän nyt yhen jutun kun tuli mieleen ja vähän naurattikin..
Mä taisin olla ite sit just 15 ja se poika oli 11, se oli varmasti Turun paras kuljettaja, ainakin mun ja mun kavereiden mielest. Missä vaan miten vaan ajettiin ni sen kyydis en pelännyt, koskaan ei niitattu.

Oli se niitannut autoja kyl, yks pääs lehteenkin. Lastenkotinsa eteen risteykseen veti puuhun rusettiin yhen Opel Mantan.. Mut oli se silti hyvä kuski.

Kerran oltiin mä se ja yks about mun ikäne jätkä taas hakemassa autoo. haluttiin mennä kaupungille ajeleen. Otettiin joku Toyota, tais olla HT Corolla, tää 11 vee (tai se tais olla jo 12 sillon heheheh!) oli niin lyhyt, et piti pöllii puhelinkiskasta luettelot sen perseen alle, et näyttäs vähä pidemmältä jos kytät tulis vastaan.

No ajeltiin kaupungilla ja muuallakin ja nähtiin kyttiäkin eikä kukaan pysäyttänyt, muuta kun vähä myöhemmin, kytät lähti perään ja me mentiin tietty karkuun!
Fiksuina nuorina tietty joku meistä ajatteli, että se menee niinkun leffoissakin, jos ajetaan yli kaupungin rajan ni kytät ei voi tulla peräs! No vääräs me raukat oltiin, peräs ne tuli ja  just kaupungin rajan tuntumassa oli vastassa toinehn auto joka alko kiilaan meitä pientareelle. Stopattiin sihen ja meitä takaa-ajanut kyttäauto törmäs meijän perseeseen, me törmättiin kiilaavaan kyttäautoon tietty.

Kallis lasku siitä oikeudes tuli ja maksettavax jäi myös kaks puhelinluetteloa :D

Kaikki julki

Eilen ja tänään sain sen verran puukoniskuja selkään ja eräät henkilöt kertovat mun henkilökohtaisia asioita ympärikyliä ja kuvittelevat että näin saavat mut polvilleen. Siitä hyvästä päätin julkasta tän blogin mun fb profiilissa ja näin antaa kaikkien halukkaiden lukea kaikki musta mitä irti saa.
Ehkä menetän muutaman ystävän tällä, ehkä saan muutaman lisää, kuka tietää.. En kuitenkaan anna epäluotettavien ihmisten saada mitään tyydytystä mun asioiden puimisella. Joten tässä on, olkaa hyvä.

ps. lukeminen kannattaa aloittaa oikeelta mis lukee ensimmäinen luku ;)

Sillon nuorena tai lapsena kun olin katulapsi, sillon ei ollut aina edes vettä jos janotti. Ruokaa sai jos kerjäs Torilla hiluja ohikulkijoilta ja meni grilliltä ostamaan "yleisiä". Yleinen maksoi 50penniä tai markan ja se oli hampurilais sämpylä jonka välis oli pelkkää ketsuppia. Niillä me elettiin.

Jos kova jano isku ni mentiin hotelliin ja otettiin jääautomaateista jäitä ja "juotiin" niitä.

Joskus siivoojien kopit sattu oleen auki, sillon saatiin pöllittyä juotavia ja suklaata. Sekin oli aika hiippailua, tottakai respassa tiedettiin ja kameroista näki, siks meidän piti hiippailla todella näkymättöminä siellä et päästiin ees sisään ja ettei heti lennetty ulos. Mut kyl me se taito osattiin.

Samoin tiedettiin keskustan jokasen rappukäytävän koodi ja kaikki paikat minne pääs salaa yöks lämpimään.

Usein yöt oli sellasia et saatiin nukkuu vähän aikaa jossakin ja sit meidät huomattiin ja heitettiin ulos ja sit oltiin loppu yö pakkasessa.


Sosiaalityöntekijät teki tutkimustakin meistä katulapsista ja millasta meillä oli yöt siellä olla. He pukeutu lämpimästä je menivät porukalla kaupungin yöhön, kerjäsivät ohikulkijoilta rahaa ja kertoivat et ovat sossusta ja tekevät tutkimusta, saivat niin hyvin hiluja et istuivat pitseriassa yön pitsalla ja kaljalla. Ei me sellain eletty. Markan kerjäämiseen vois mennä tunti tai kaks. Ei meitä kukaan siel säälinyt eikä uskonnut vaiks ois ollut tosikin hätä!

Huumori

Mä oon huomannu, että huumori on maailman paras selviytymiskeino.
Mulla ei oo mitään muuta selviytymiskeinoa kun huumori. Mä lasken leikkiä itsestäni koko ajan. Ei se silti tarkota etteikö asiat tuntuis tai etteikö mua koskis joku asia. Tottakai koskee, sattuu, tuntuu.
Mut mä en pysty puhua kellekään. Naureskelu ja leikinlasku asiasta on tavallaan sitä puhumista mulle.

Esimerkiks sillon ku mut raiskattiin. Mä aloin naureskella sille et sil raiskaajal oli lyhyt ja paksu kulli. Aloin naureskella sille et sen ammatti ole rekkamies ja nimi Jorma. Se oli mun ainoo keino ees vähän päästää sitä asiaa ulos itsestäni.

Nykysin mä naureskelen sille kun oon niin läski. Tottakai mua vituttaa olla tällanen mammutti, mut enmä voi sille asialle mitään, en oo pystynyt laihduttaan vaikka mitä keinoja oon koittanut. Ei oo muuta vaithoehtoa ku lyödä asia leikiksi. Todellisuudes häpeän itteeni niin pal etten voi ees alottaa suhdetta kenenkään miehen kaa. Kukapa tällasen läskin kaa muutenkaan ees ois.

Samaten mua ottaa päähän et mun muisti on mennyt, tai ei mennyt mut huomattavasti huonompi kun muilla. En muista ees oman tyttäreni 3v-9v ajasta juur mitään. Mut en voi siitäkään muuta ko vitsailla.

Myös se etten tajua asiota ihan niin nopeesti kun ennen, vituttaa mua suunnattomasti, mut siitäkin on pakko vetää huumoria kun oon niin blondi. Kaikilla on hauskaa. Ainakin mun lähipiirillä.

Pääkopasta kyl huomaa et on aivosolut heikos hapes. Joskus, tai oikeestaan aika usein kun yritän selittää jotain asiaa ni sana ei vaan tuu. En saa päähän sitä sanaa mitä tarviin. Se ottaa päähän kans.

Suuntavaisto on totaalisen hukassa.


Paljon oon menettänyt itsestäni huumeiden ja kaiken liimanhaistelun takia. Sitä ei saa koskaan takas.

Retkahduksia..

Huh!
Mä oon kyl niin onnellinen ettei mul ole mitää tarvetta pyörii enää noiden nistien kaa.
Yks kaveri taas deittaa jotain heroinistia ja tää mun kaveri on just se joka retkahti tässä jokuaika sitten ja hänellä on monta lasta, jotka on jo kerran huostaanotettu siltä. taas se vakuuttaa mulle että on niin vahvoilla ettei retkahda (musta toi on eka merkki heikkoudesta, että kuvittelee olevas niin vahva ettei voi retkahtaa) samaa se vakuutti viimeks ja menikin viikko ku voivotteli mulle, etä mitä on menny mokaamaan :(
Surettaa ihan vitusti sen puolesta mut empä mä voi toisten elämää elää..

Mä en edes pyöris tollasten kaa. Mieluummin yksin ku huonos seuras.