Ikuisesti ikionnellinen miehestäni

En voi kylliksi kiittää onneani, että oon löytänyt elämääni noin ihanan miehen joka mulla nyt on. Hän on tukena ja auttamassa kaikissa tilanteissa oli mulla sitten hyvä tai huono päivä <3

Hän muistaa aina sanoa, että rakastaa ja että pitää mua kauniina vaikka mulla ois mikä "ärrinpurrin-pieruverkkari-ei meikkiä- tukka rasvanen" -päivä.
Hän ei ikinä tuomitse tai arvostele vaikka tekisin mitä virheitä.
Hän ei ikinä suutu vaikka nalkuttaisin kovastikin.
Hän ei ikinä vaadi siivoamaan eikä valita sotkuista jos mulla on ollut laiskottelupäivä.
Hän kehuu aina mun tekemää ruokaa.
Hän ei ikinä valita vaikka ostaisinkin vaatteita tai kauneustuotteita melkein vimpoilla rahoilla.
Hän ei ikinä kiukuttele kostoksi jos mulla ois ollut huono päivä ja kiukuttelisin.
Hän ei ikinä vaadi tai pakota menemän minnekään minne mua ei huvita mennä.
Eikä hän ikinä vaadi tai pakota tekemään mitään mitä ei huvita tehdä, eikä saa kiukuttelukohtausta siitä.
Hän on aina niin joustava ja huomaavainen ja ottaa mut huomioon joka asiassa.
Hän osoittaa tunteensa ja puhuu niistä ja rohkasee mutkin puhumaan vaikka joskus asia on niin vaikea, että mieluummin vaikka eroaisin kun puhuisin.
Hän antaa hellyydenosotuksia pitkin päivää ja on aina valmis halituokioon kun mulle tulee sellainen tarve, vaikka kesken jännän leffan.
Hän suhtautuu kannustavasti ja vakavasti mun valokuvajuttuihin ja designtuotejuttuihin.
Hän ei ikinä vähättele mun ongelmia tai pahaa mieltä.
Hän on aina valmis kuuntelemaan ja olemaan läsnä kun mulla on asiaa.
Hän on aina valmis tekemään kaikkensa poistaakseen mun pahan mielen jos mulla on sellainen.
Hän on kertakaikkisen rakastava kaikilla mahdollisilla tavoilla, eikä mun ole koskaan tarvinnut arvailla tai epäillä hänen tunteitaan.
Rakastan sua Joni <3 Kiitos, että oot mun elämässä <3

Siivotessa aivot työskentelee?

Miks aina sillon kun oon tekemässä jotakin kuten siivoon tai oon puutarhassa niin tulee mieleen paljon kirjotettavaa? Onko mun aivot työssä sillon kun ruumiskin vai onko tää aivojen keino tulla pitämään taukoa?? Mä oon hiki hatussa siivonut vessaa ja suihkuhuonetta ja eteisiä kun yhtäkkiä oli taas aivan pakko tulla tähän koneelle istumaan ja kirjottamaann mitä ajatuksia kulkee päässä.

Me ollaan tunnettu vasta 2 viikkoo ja 2 päivää ja musta tuntuu etten ole eläissäni ollut näin rakastunut.

Mä oon löytänyt seikkailijan, herrasmiehen joka kantaa mun tavarat ja pitää musta kiinni niinkun omistais mut, vaikkei se varmaan halua omistaa, muttei halua muillekaa antaa, miehen joka tuntee terveellä tavalla mustasukkasuutta musta ja jonka sanat ja teot puhuu samaa kieltä, että se rakastaa mua.

Se on mun unelmien täyttymys, se on villi ja vapaa ja se ymmärtää mua. Se puhuu mulle, se kertoo mille siitä tuntuu, se kuuntelee mua ja se haluaa tietää musta kaiken.

Se on särkynyt, niinkun määkin.

Ja me ollaan toisillemme täydellisiä ja ehjiä yhdessä.

Mä olen löytänyt jotakin mitä en uskonut olevan mulle enää olemassa. Mä oon löytänyt rakkauden. Aidon ihmisen. Täydellisen.

Miten päästä menneisyytensä yli?

Mä vihaan itseäni niin paljon tällä hetkellä.

Mulla on ihana miesystävä. Hän rakastaa mua. Mäkin häntä. Hän on maailman täydellisin mulle. Mä viihdyn hänen seurassaan. Mä voin olla oma itseni hänen seurassaan ja silti hän rakastaa mua.

Mut mä pelkään. Että rakkaus taas satuttaa. Mä pelkään kiintyä häneen koska pelkään menettää. Mä pelkään että kaikki mitä hän sanoo, mitä hän on, miten hän mua rakastaa; katoaa yhtäkkiä.


Mua pelottaa. Musta tuntuu, että oon niin kamala ihminen  etten ole ansainnut olla onnellinen. Musta mun pitäis olla yksin. Mun ei pitäis tuoda mun lasten elämään ketään ihmistä. Hämmentää lapsia koska se ihminen kuitenkin katoaa, lähtee pois, jättäen vaan suuren kaipuun ja tyhjän kolon meidän elämään.

Mä haluaisin paeta turvaan yksinäisyyteen. Jos mä olen yksin niin rakkaus ei voi satuttaa. Kukaan ei voi satuttaa. Musta tuntuu että mun elämä on niin sekasotkussa, että ois väärin sekottaa hyvää ihmistä sihen sotkuun. Mun pitää selvittää mun sotkut yksin. Mun pitää selvitä yksin. "Sä et tuu ikinä selviimään ilman mua" sanoi mun exä kun me erottiin. Mä oon selvinnyt ilman sua, mä oon selvinnyt ilman ketään. Mulla on lapset ja vanhemmat, ketä muuta mä tartten??

Ja mua pelottaa. Mä en halua kiintyä kehenkään. Mä en halua enää menettää.. Mä en halua tarvita ketään!! Mä en halua tottua kehenkään. Mä en halua rakentaa elämää taas alusta kun se kaikki loppuu..

Mä tiedän hyvin, ettei voi ikinä saada mitään ihanaa jos ei uskalla yrittää. Mä haluaisin saada ihanaa. Mutta mun aivot ei ymmärrä mitä mun sydän sille puhuu. Mun aivoissa on vaan päällä joku "pakene ja pelasta ittes"-vaihde enkä tiedä millä sen saa pois päältä :(

Nyt alko soida pääs tää:

Minut liian monta kertaa myytiin, vaihdettiin ja ostettiin.Minut liian monta kertaa nurkkaan kuin lelu viskattiin.

Aiemmin sois tämä PMMP:n biisi, vaikken tiedä ees kuulleeni tätä ennen, mutta kertsi sois aamusta asti päässä, kyl mä ymmärrän, että nää mun pelot tulee jostain syvältä sisältä. En oo vielä päässyt asiasta yli, käsitellyt sitä, pelkään, että kaikki tekee mulle pahaa

Kaikki sanoo sävyyn säälivään Oma vika kun tällaiseen jään Mutten tiedä enää itsekään Ketä pelkään En ole nainen, en yhtään mitään Kidutettu eläin häkissään 
Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut Ja isken jollain millä sinäkin oot mua avannut Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään Mut viedään sinne missä ei ees tarvitse nimeään ♫

Mun oma psykologikin on vielä sairaslomalla. Hän on ollut keväästä asti :( Hän oli hyvin empaattinen ihminen, monesti itki kun juttelin hänelle, hän osas kuitenkin valaa muhun uskoa kun mulla ei sitä uskoa itseeni omasta takaa löydy.
Varasin kuitenkin ajan hänen sijaiselleen, samapa tuo jos kertaan asiat uudelleen, kuhan pääsisin taas eteenpäin itseni kanssa.

Mulla on ystävä. Joka elää hyvin samankaltaisessa suhteessa missä mä elin vielä 9 vuotta sitten. 9vuotta jo!!! Hitsin pitkä aika!!! Kuinka toipuminen kestää näin tuhottoman kauan :(   

..No kumminkin.. Mä oon koittanut häntä rohkaista ottamaan sen askeleen, lähteä, jättää se hirviö taakseen, mutta kuka uskaltaa hypätä pimeään? Mistä tietää kuinka pitkä matka pohjalle on ennen kuin osuu ja voi alkaa nousemaan ylös? Mä oon hyvin samanlaisessa tilanteessa. Tosin mulla voisi olla matka johonkin miellyttävään, mutta mä en uskalla hypätä pimeään. 

En uskalla päästää irti, koska oon vasta hetken ollut tukevasti tässä. 

Mä oon huono ihminen. Mä koen olevani epäreilu kun en uskalla luottaa. Mä haluaisin luottaa!! Mutta en osaa enkä tiedä miten itseä pakotetaan :( Mä oon ollut niin monet kerrat tässä samassa tilanteessa, ainoo ero, että aiemmin oon perääntynyt jo paljon aikaisemmin. Ja osa musta haluaa nytkin perääntyä. Mennä takas piiloon, turvaan, yksin. Iso osa musta haluis katsoa mitä tästä tulee. Mutta mä pelkään, että mun pelko on vahvempi kun rohkeus. Mulla ei oo rohkeutta hypätä pimeään.

Mä haluaisin olla rohkee. Mutta ehkä mä oon vaan pelkuri :(