Mä haluan haastaa itseni, 100 päivää, 100 valokuvaa TUNTEMATTOMISTA ihmisistä

Suurin osa mun mun lukijoista varmaan tietää, että mulla on sosiaalistentilanteidenpelko niminen sairaus. Se on ajoittain sen verran paha, että mut on laitettu työkyvyttömyyseläkkeelle sen takia, enkä pääse siltä eläkkeeltä pois vaikka olen yrittänyt.
Tässä siis ollaan.
Jumissa.
Ja mua ärsyttää se, koska mähän oon oikeesti tosi sosiaalin en ihminen ja tykkäisin olla ihmisten seurassa, -parissa ja -kanssa, vaan kun en voi, kun ne ihmiset pelottaa mua ihan älyttömästi.

Joskus joku sosiaalinen tilanne saattaa stressata niin kovin, että vatsa ja pää voi alkaa särkeä jo viikkoa ennen kyseistä tapahtumaa ja lopulta edellisenä iltana saattaa nousta kuume.
Ja mua ärsyttää!
Mä kun haluisin olla mukana kaikennäköisessä toiminnassa, mutta mun sairaus rajaa kaiken kivan multa pois.

Ärsyttää myös, että mulle aika ajoin tarjotaan jotain todella mielenkiintoista kuvausprojektia, mutten voi mennä kun tiedän, että olen niin jännittynyt että unohdan sommittelun, ihmisten ohjaamisen, taustan huomioon ottamisen, kameran asetukset jne eikä kuvista tule mitään muuta kun paskaa.

Niinpä mä haluan haastaa itseni, vaikka ajatuskin jo pelottaa ja tiedän melko varmaan, että tulen epäonnistumaan, mutta yrittänyttä ei laiteta vai miten se oli, jos ei yritä, ei voi onnistua, eipä siis muuta kuin yrittämään, eli 100 päivää, 100 valokuvaa TUNTEMATTOMISTA ihmisistä. Jos en jonakin päivänä satu kylille niin sitten kun sattuu, voi ottaa väliin jääneet kuvat, kunhan 100 päivän päästä on 100 kuvaa ihmisistä joita en tunne. Ja alkaa tänään!

Mun lapseni

Mun lapseni

Pelasti mun henkeni ollessaan kahdeksan vuotias. Hän kävi rohkeasti isäpuolensa kimppuun tämän koittaessa kuristaa musta elämää pois.

Sen jälkeen mä tuhosin mun lapseni.

Olin sairastunut vaikea-asteiseen masennukseen kolme vuotta aikaisemmin ja myrskyisä ero useita vuosia kestävine oikeudenkäynteineen, lähestymiskieltoineen, uhkailuineen ja pelkoineen vei loputkin voimat. 

8 vuotiaana lapsestani tuli kolmihenkisen perheen äiti joka hoisi kotityöt, pikkusisaren ja siinä ohessa koulunkäynnin.

Tätä jatkui kunnes muutimme pois asunnosta jossa olimme eläneet tämän väkivallanteon jälkeen vielä kuusi vuotta. Maalle muutosta alkoi minun oma toipuminen. 

Ja lapseni romahtaminen. 

Kun äiti alkoi voida paremmin, oli lapsen vuoro masentua. 

Alkoi psykologikäynnit, psykoterapia ja 17 vuotiaana kotoota muutto.

Lapsellani on edelleen vaikeaa. Masennus ja lapsuuden traumojen kanssa selviytyminen ovat hänelle jokapäiväistä suurten esteiden ylittämistä. Hänelle ei koskaan suotu sitä normaalia lapsuutta minkä me muut olemme saaneet kokea, tai ainakin suurin osa meistä.
Hän joutui huolehtimaan kodista ja pikkusisaresta ja äidistäkin.
Tunnen siitä sydäntäraastavaa syyllisyyttä. En osannut olla hyvä äiti hänelle. En vieläkään osaa. Rakastan lastani yli kaiken, mutten osaa rakastaa häntä oikein.

En ole koskaan osannut olla hänelle tukena, ainakaan riittävästi. En ole koskaan osannut osoittaa rakkauttani hänelle.

Toivoisin voivani palata ajassa taaksepäin niihin kohtiin missä olen pettänyt lapseni. Toivoisin voivani valita toisin. Toivoisin voivani antaa hänelle sellaisen lapsuuden jota hän voisi muistella onnellisuudella. Toivoisin, että olisin aikaisemmin valinnut lapseni miehen sijaan.

Ero hänen isästään tapahtui minun olessa vielä hirmu nuori, vasta 23 vuotias.
En osannut olla yksin.
Ajauduin väärään seuraan.
Kuvioihin tuli huumeet.
Huomasin varsin nopeasti, että olin pahasti huumekoukussa ja päätin kertoa asiasta äidilleni ja pyytää häntä ottamaan 3 vuotias lapseni. Lapseni on tästä katkera. Hän kokee tulleensa hylätyksi, kun taas minä koen tehneeni hänen kannaltaan oikein, sillä huumehörhöjen elämä ei ole lapselle sopivaa ja meno oli niin hurjaa, että hänet olisi ennenpitkää joka tapauksessa huostaanotettu.

Kaksi vuotta hän eli ja kasvoi isoäidillään, kunnes nuorimmaiseni isä "pelasti" mut huumeilta. Elämä olikin yhtä alkoholin ja pillerien juhlaa sen jälkeen ja mukana jatkuva väkivalta. Otin silti lapseni takaisin hänen täyttäessään viisi vuotta.

Nyt kun olen tervehtynyt yli 10 vuotta kestäneestä vaikeasta masennuksesta ja olen itsekin saanut terapiaa ja koen voivani hyvin ja eläväni ensimmäistä kertaa elämässäni normaalia perhe-elämää, niin tunnen syvää syyllisyyttä siitä millaista elämää lapseni on joutunut elämään.
Olen aiheuttanut hänelle ja perheellemme syvät haavat jotka eivät ehkä parane koskaan.
Toivoisin vain, että hän, kuten minä itsekin, osaisimme jättää olosuhteiden aiheuttamat traumat taaemmas ja osaisimme ottaa kiinni niistä mahdollisuuksista mitä meillä elämässä on.

Jokaisella on traumansa. Joku on joutunut elämään sodassa, kidutuksessa. Toinen on menettänyt ehkä vanhempansa. Kolmas on joutunut perheväkivallan uhriksi. Neljännen lapsuuden on pilannut alkoholisoituneet vanhemmat. Viides joutui lastenkotiin. Kuudes joutui pedofiilin kouriin. Seitsemäs joutui huolehtimaan kodista ja pikkusisaresta. Jokainen meistä on kokenut jonkun trauman tai traumoja. Mutta kokemamme vääryys ei määritä meitä. Meidät määrittää se mihin suuntaan itse ohjaamme laivamme! Toivoisin lapseni löytävän sen voiman sisältään joka ohjaisi hänen laivansa tyynemmille ja aurinkoisemmille vesille <3

Joku saattaa ihmetellä miksi kirjoitan näistä? Koska ne ovat liian vaikeita asioita puhuttaviksi, mutta kuitenkin haluan saada ne ulos päästäni.

Kirjoituksen alussa oleva teos on muuten myytävänä Naisten Linjan verkkokaupassa ja tuotto menee kokonaisuudessaan Naisten Linjan väkivaltaa kokeneiden naisten auttamiseen.