Hemmotellen...

Koska eilinen meni persiilleen eikä tääkään päivä ollut sitä mitä alunperin olin suunnitellut niin ainakin aijon ottaa tän päivän ja illan itselleni hemmottelemalla itseäni.

Aamulla ja päivällä urakoisin lähestulkoon suursiivouksen parissa, keittiötä ja olkkaria puunaten, peittoja, tyynyjä ja petivaatteita pesten, tuulettaen, nyt ne on kuivat ja tuoksuu ihanalle kun toin ne ulkoota sisään, laitoin saunan tulemaan ja keittiöön ihanat tuoksukynttilät palamaan millä mun piti yllättää rakas viikonloppuna.

Tein pienen kuvausretken, alunperin piti vaan suunnata Saloon Heselle ja lähdin liiikkeelle uusissa korkkareissa jotka piti myös ensikäyttää rakkaan seurassa, mutta kävi näin ja toki kekkasin yhtäkkiä vaan tapani mukaan ajaessa löydä lossit pohjaan ja kurvata pikkutielle ja siellä bongasinkin sitten otaksumani vanhav savusaunan joka olim sisältä musta, hirttä ja tuoksui kivalle, sinne rämpiessä tuli uudet korkkarit testattua märän sammaleen kestäävyydeltä sekä kuraan upotuksen kestävyydeltä, hyvin kestivät ;)

Mulla menee yleensäkin, oon huomannut tässä, yks päivä kun tulee joku "set back" ja haluan velloa itsesäälissä ja vääntää veistä haavoissani ja itkeä ja murehtia ja seuraavana aamuna kun herään oon vahvempi kun milloinkaan, tänään on se päivä kun oon vahva. 

Kohta meen tonne saunaan ja jätän viimesetkin huolenrippeet löylyihin, huomenna poika tulee kotiin ja sitten pitää olla huolista vapaa ja ilonen taas :)

Keittiössäni on kaunis tunnelma, kynttilät palaa ja tuoksuttaa, pöydällä on uusia nupullaan olevia ruusuja ja jo vanhoja, toukokuulta olevia kuivattuja ruusuja. Sain ne sieltä Naisten Linjan kamppanjan avajaisista ja halusin säästää ne, ne ovatkin todella kauniita, muut saivat vain yhden ruusun, mä sain kolme <3 Mun ja tyttären yhteisteos ja mun tarinani löytyy myös Naisten Linjan sivuilta <3 

Huonoja uutisia..

Eilen aamulla olin vielä menossa viikonlopunviettoon ihanan ihmisen seurassa kauas kauas pois kotoa, mutta kauppareissulla viikonlopputarvikkeita ostaessani puhelin alkoi soimaan, otin luurin laukusta ja katsoin, että terveyskeskuksesta soitetaan, arvasin heti, että uutiset on huonoja, onhan mulla maanantaille aika, tulokset ois voinut kertoa sillon. 

Lääkärini sieltä soitti, kertoi, että yhdestä kokeesta oli huonoja uutisia.

Sairaus, minkä takia mä olen läpikäynyt äärimmäisen raskaan hoidon sairaalassa reilu 10 vuotta sitten, on uusinut. 

Henki lakkasi kulkemasta, rintaa puristi, jatkoin kauppalapussa lukevien tavaroiden etsimistä ja koriin laittamista vaikka samalla mietin jo, että perun viikonloppureissun, lopetan seurustelun tän miehen kanssa, kurkkua puristaa, itku alkaa tulla, kävelen kassalle ja lastaan ostokset kassiin ja kävelen autoon.

Saatuani auton oven kiinni kyyneleet tulee täysillä, laitan aurinkolasit päähän, itken hetken siinä parkkipaikalla, laitan viestin poikaystävälle, mutten pysty kirjoittamaan muuta kun, että on huonoja uutisia, käynnistän auton, bensavalo palaa, mietin ajanko riskillä 20km kotiin vai saisinko tankattua, päätän koittaa tankata koska valo syttyi jo tulomatkalla, lähden ajamaan, kyyneleet virtaa niin, että tietä on vaikeaa nähdä, ajan hiljaa, kurkkua puristaa. Tekstaan äidille, että peruu psykologiaikani, en pysty soittamaan.

Yli kymmenen tervettä vuotta. Sen ei pitänyt uusia. Olin täysin terve, näin mun annettiin ymmärtää. Vuosittaisilla kokeilla varmistettu. 10vuotis kokeen jälkeen sanottiin ettei tarvita kokeita enää, olin terve. Lopullisesti. Ikuisesti. Näin mun annettiin ymmärtää. Eilen elämä pysähtyi. Kotiin päästyäni itkin yhteen putkeen 6 tuntia. Peruin viikonloppureissun.

Toivon, että pääsen hoitoon uudestaan. Toivon, että elimistö kestää sen vielä. Toivon, että parannun. 

Tiedätkö sä mikä on sosiaalisten tilanteiden pelko??

Tiedätkö mitä sellaiselle ihmiselle tapahtuu joka sairastaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa?
Tiedätkö mitä mulle tapahtuu kun joudun tapaamaan ihmisiä?
Tiedätkö mikä on sosiaalisten tilanteiden pelko?

Se on pelko, kammo, joka ei mene pois sanomalla "ei sun mua tartte jännittää" tai "ei sun niitä tartte jännittää"..

Se on pelko joka syntyy ihmisen päässä, niin kova pelko, että se aiheuttaa päivien etukäteisen stressitilan, pinnan kiristymisen, kaaoksen, vitutuksen, jännityksen, joskus niin voimakkaan, että ihminen voi tulla fyysisesti kipeäksi, voi särkeä päätä, voi sattua vatsaa, voi jopa nousta kuume. Muitakin oireita varmasti on, nämä oireet ovat omiani.

Tiedätkö, että sosiaalisten tilanteiden pelkoinen ei voi yllätyksellisesti tavata ihmisiä, edes tuttuja? Tiedätkö millaiseen lukkoon ihminen voi mennä tuollaisissa tilanteissa?

Et taida tietää..

Miksi en saisi puhua traumoistani?

Miksi joillekin on niin kovin kamalaa jos puhun traumoistani?
Jokaisella on traumoja, sinullakin.
Miksi niistä ei saisi puhua tai kirjoittaa?

Psykologin kanssa puhuminen ja tähän blogiin kirjoittaminen ovat saaneet minut kääntämään joka ikisen traumani vahvuudekseni, jopa sen raiskauksen, joka on ollut elämäni traumaattisin kokemus, vaikken sitä ole ikinä myöntänytkään.
Traumoista kirjoittaminen ja puhuminen ovat samalla asioiden työstämistä, työstämistä jotta ne eivät olisi mielessä koko ajan ja jotta ne eivät vaikeuttaisi elämää.
Minulla on monenlaista traumaa, niin paljon traumoja, että jotkut perhettämme hoitavat ammatti-ihmisetkin itkevät kun kerron heille tarinaamme.
Miksi en saisi siis työstää niitä?

Jos katsoo ajassa taaksepäin exästä erostani (huhtikuu 2005) alkaen tähän päivään, ja miettii, että en ole masennukseltani pystynyt menneitä miettimään enkä työstämään vaan olen ollut traumojeni vanki elämässäni erosta yli 6 vuotta ettei jopa 7 ja jos vertaa tähän päivään ja miettii, että olen nyt päässyt työstämään ammatti-ihmisten kanssa traumojani ja perheemme traumoja nyt reilun vuoden ajan ja sinä aikana olen perustanut yrityksen, päässyt masennuslääkkeistä ja masennuksesta ainakin niin ettei se hallitse jokaista päivää ja jokaista hetkeä, päässyt hieman yli sosiaalisten tilanteiden pelosta niin ettei se hallitse joka ikistä sosiaalista tilannetta puhelin keskusteluja myöten niin kuin ennen ja olen jopa uskaltautunut hitaasti ja varovasti avata sydäntäni oman perheeni ulkopuoliselle rakkaudelle, niin voi tehdä päätelmän, että puhuminen ja kirjoittaminen avaavat ihmisen sisällä olevat solmut ja parantaa merkittävästi elämän laatua.

Paljon on tapahtunut, mitään näistä ei olisi tapahtunut jollen olisi vihdoin ollut riittävän vahva päästämään traumoja sisältäni ulos, hoitavien henkilöiden arvioitavaksi, itseni arvioitavaksi, tänne blogiin koska puhuminen on edelleen minulle huomattavasti vaikeampaa kuin kirjoittaminen.

Miksi en saisi työstää traumojani? Ketä se häiritsee, että puhun tai kirjoitan asioista mitkä minulle on tapahtunut? Enhän minä pakota ketään lukemaan blogiani tai Facebook päivityksiäni! Miten se voi häiritä ketään? Tuleeko Sinun paha olla kun luet millaisia asioita olen joutunut kohtaamaan elämässäni? Oletko kateellinen siitä että muillakin on traumoja eikä vain Sinulla? Miksi en saisi mielestäsi kirjoittaa tai puhua traumoistani?

Viime kerralla lastani hoitavassa paikassa ammatti-ihminen kysyi minulta miksi kannan niin suurta syyllisyyttä? Olenko ajatellut, että olosuhteillakin on ollut asioihin vaikutusta? Sanoin, etten ole ajatellut olosuhteita, olen vain ajatellut jokaista valintaa jonka olen tehnyt väärin ja syytän siitä itseäni, sillä jokaisella kerralla minulla olisi ollut mahdollisuus valita toisinkin. Hoitava henkilö sanoi, että katumus on hyvä olla ihmisellä, mutta syyllisyyden taakasta minun olisi päästävä. Hän ehdotti minulle interpersonaalista psykoterapiaa ja toivon siihen pääseväni ja odotan innolla mitä se tuo tullessaan, koska ymmärrän toki, että olosuhteet ja asiat vaikuttavat kaikkeen, mutten osaa sisäistää sitä, toivon, että terapiassa konkreettisesti kerrotaan mulle miten mikäkin tapahtuma on vaikuttanut ja siten syyllisyyden paino keventyisi hiukan ja aurinkoni pääsisi nousemaan asettamieni pilvien takaa..