Suurin osa mun mun lukijoista varmaan tietää, että mulla on sosiaalistentilanteidenpelko niminen sairaus. Se on ajoittain sen verran paha, että mut on laitettu työkyvyttömyyseläkkeelle sen takia, enkä pääse siltä eläkkeeltä pois vaikka olen yrittänyt.
Tässä siis ollaan.
Jumissa.
Ja mua ärsyttää se, koska mähän oon oikeesti tosi sosiaalin en ihminen ja tykkäisin olla ihmisten seurassa, -parissa ja -kanssa, vaan kun en voi, kun ne ihmiset pelottaa mua ihan älyttömästi.
Joskus joku sosiaalinen tilanne saattaa stressata niin kovin, että vatsa ja pää voi alkaa särkeä jo viikkoa ennen kyseistä tapahtumaa ja lopulta edellisenä iltana saattaa nousta kuume.
Ja mua ärsyttää!
Mä kun haluisin olla mukana kaikennäköisessä toiminnassa, mutta mun sairaus rajaa kaiken kivan multa pois.
Ärsyttää myös, että mulle aika ajoin tarjotaan jotain todella mielenkiintoista kuvausprojektia, mutten voi mennä kun tiedän, että olen niin jännittynyt että unohdan sommittelun, ihmisten ohjaamisen, taustan huomioon ottamisen, kameran asetukset jne eikä kuvista tule mitään muuta kun paskaa.
Niinpä mä haluan haastaa itseni, vaikka ajatuskin jo pelottaa ja tiedän melko varmaan, että tulen epäonnistumaan, mutta yrittänyttä ei laiteta vai miten se oli, jos ei yritä, ei voi onnistua, eipä siis muuta kuin yrittämään, eli 100 päivää, 100 valokuvaa TUNTEMATTOMISTA ihmisistä. Jos en jonakin päivänä satu kylille niin sitten kun sattuu, voi ottaa väliin jääneet kuvat, kunhan 100 päivän päästä on 100 kuvaa ihmisistä joita en tunne. Ja alkaa tänään!
Masentuneen valokuvaajan blogi
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Mun lapseni
Mun lapseni
Pelasti mun henkeni ollessaan kahdeksan vuotias. Hän kävi rohkeasti isäpuolensa kimppuun tämän koittaessa kuristaa musta elämää pois.
Sen jälkeen mä tuhosin mun lapseni.
Olin sairastunut vaikea-asteiseen masennukseen kolme vuotta aikaisemmin ja myrskyisä ero useita vuosia kestävine oikeudenkäynteineen, lähestymiskieltoineen, uhkailuineen ja pelkoineen vei loputkin voimat.
8 vuotiaana lapsestani tuli kolmihenkisen perheen äiti joka hoisi kotityöt, pikkusisaren ja siinä ohessa koulunkäynnin.
Tätä jatkui kunnes muutimme pois asunnosta jossa olimme eläneet tämän väkivallanteon jälkeen vielä kuusi vuotta. Maalle muutosta alkoi minun oma toipuminen.
Ja lapseni romahtaminen.
Kun äiti alkoi voida paremmin, oli lapsen vuoro masentua.
Alkoi psykologikäynnit, psykoterapia ja 17 vuotiaana kotoota muutto.
Hän joutui huolehtimaan kodista ja pikkusisaresta ja äidistäkin.
Tunnen siitä sydäntäraastavaa syyllisyyttä. En osannut olla hyvä äiti hänelle. En vieläkään osaa. Rakastan lastani yli kaiken, mutten osaa rakastaa häntä oikein.
En ole koskaan osannut olla hänelle tukena, ainakaan riittävästi. En ole koskaan osannut osoittaa rakkauttani hänelle.
Toivoisin voivani palata ajassa taaksepäin niihin kohtiin missä olen pettänyt lapseni. Toivoisin voivani valita toisin. Toivoisin voivani antaa hänelle sellaisen lapsuuden jota hän voisi muistella onnellisuudella. Toivoisin, että olisin aikaisemmin valinnut lapseni miehen sijaan.
Ero hänen isästään tapahtui minun olessa vielä hirmu nuori, vasta 23 vuotias.
En osannut olla yksin.
Ajauduin väärään seuraan.
Kuvioihin tuli huumeet.
Huomasin varsin nopeasti, että olin pahasti huumekoukussa ja päätin kertoa asiasta äidilleni ja pyytää häntä ottamaan 3 vuotias lapseni. Lapseni on tästä katkera. Hän kokee tulleensa hylätyksi, kun taas minä koen tehneeni hänen kannaltaan oikein, sillä huumehörhöjen elämä ei ole lapselle sopivaa ja meno oli niin hurjaa, että hänet olisi ennenpitkää joka tapauksessa huostaanotettu.
Kaksi vuotta hän eli ja kasvoi isoäidillään, kunnes nuorimmaiseni isä "pelasti" mut huumeilta. Elämä olikin yhtä alkoholin ja pillerien juhlaa sen jälkeen ja mukana jatkuva väkivalta. Otin silti lapseni takaisin hänen täyttäessään viisi vuotta.
Nyt kun olen tervehtynyt yli 10 vuotta kestäneestä vaikeasta masennuksesta ja olen itsekin saanut terapiaa ja koen voivani hyvin ja eläväni ensimmäistä kertaa elämässäni normaalia perhe-elämää, niin tunnen syvää syyllisyyttä siitä millaista elämää lapseni on joutunut elämään.
Olen aiheuttanut hänelle ja perheellemme syvät haavat jotka eivät ehkä parane koskaan.
Toivoisin vain, että hän, kuten minä itsekin, osaisimme jättää olosuhteiden aiheuttamat traumat taaemmas ja osaisimme ottaa kiinni niistä mahdollisuuksista mitä meillä elämässä on.
Jokaisella on traumansa. Joku on joutunut elämään sodassa, kidutuksessa. Toinen on menettänyt ehkä vanhempansa. Kolmas on joutunut perheväkivallan uhriksi. Neljännen lapsuuden on pilannut alkoholisoituneet vanhemmat. Viides joutui lastenkotiin. Kuudes joutui pedofiilin kouriin. Seitsemäs joutui huolehtimaan kodista ja pikkusisaresta. Jokainen meistä on kokenut jonkun trauman tai traumoja. Mutta kokemamme vääryys ei määritä meitä. Meidät määrittää se mihin suuntaan itse ohjaamme laivamme! Toivoisin lapseni löytävän sen voiman sisältään joka ohjaisi hänen laivansa tyynemmille ja aurinkoisemmille vesille <3
Joku saattaa ihmetellä miksi kirjoitan näistä? Koska ne ovat liian vaikeita asioita puhuttaviksi, mutta kuitenkin haluan saada ne ulos päästäni.
Kirjoituksen alussa oleva teos on muuten myytävänä Naisten Linjan verkkokaupassa ja tuotto menee kokonaisuudessaan Naisten Linjan väkivaltaa kokeneiden naisten auttamiseen.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Huomenta!
Eilinen Naisten Linjan kirjan julkkari juttu Helsingin Lavaklubilla meni sit loppujen lopuks ihan hyvin, vaikka mua jo jännitti mennessä niin, et olin aivan paskajäykkänä ja itse Lavaklubi oli niin täynnä, tai tuntui siltä, kun suunnilleen puolet meidän etsiessä istuma paikkoja tuntui varaavaan tuoleja kasseilleen, tuli niin ei-toivottu olo, että kun mies sano jotakin mulle ni purskahdin itkuun. Löydettiin lopulta paikat ja eipä aikaakaan kun keskustelupaneeli alko ja mentiin lavalle neljän muun rohkean ja uskomattoman naisen kanssa.
.jpg)
En ollut valmistautunut kysymyksiin millään lailla, koska olin vältellyt koko asian miettimistä, etten saa paniikkikohtausta ja peru koko juttua. Unohdin kysymyksen heti kun tuli mun vuoro vastata.
Paneelin jälkeen Mercedes Bentso, joka oli yksi paneelissa mukana olleita selviytyjänaisia esitti biisinsä "ei koskaan enää" joka on syntynyt hänen kokemastaan väkivallasta.
En ollut valmistautunut kysymyksiin millään lailla, koska olin vältellyt koko asian miettimistä, etten saa paniikkikohtausta ja peru koko juttua. Unohdin kysymyksen heti kun tuli mun vuoro vastata.
Paneelin jälkeen Mercedes Bentso, joka oli yksi paneelissa mukana olleita selviytyjänaisia esitti biisinsä "ei koskaan enää" joka on syntynyt hänen kokemastaan väkivallasta.
Sanat on aika pysäyttävät.
torstai 5. maaliskuuta 2015
Siin se nyt on, mun 1973 vuoden Canoni
Löysin mainioita oppaita pimiötyökentelyyn netistä ja kävikin ilmi, ettei kaikkia tarvittavia tartte suinkaan ostaa ihan virallisina juuri kuvan kehittämiseen tarkotettuina tarvikkeina vaan kehiteliuoskipoiksi esim kelpaa hyvin muoviset jauhelihakeput ja kehittämiseenkin voi käyttää pikakahvia jne. Enää puuttuisi se pimiö, ja kaikki muut :D
tiistai 3. maaliskuuta 2015
70-luvun filmijärkkäri ja kuntoikuurin aloitus
Huomenta!
Ei meinannut nukkumisesta tulla mitään kun hankkisin itselleni synttärilahjaksi Canon FTb QL:n kera Canonin 50mm- ja Vivitarin 28mm obiskojen. Tilasin ne Kameratorilta ja mukaan yks värifilmi ja yks mvfilmi.
Alkoi heti myös kuumottaa oma pimiö. Esikoisen isän ukkihan aikoinaan antoi mulle valokuvansuurennuskoneen yms tarvikkeet, mutta erossa ne jäi esikoisen isälle enkä mä ehtinyt niitä itse koskaan käyttääkään.
Yläasteella kehitettiin omia kuvia itse, mutta sen enempää kokemusta mulla ei itse kehittämisestä ole. Netistä varmaan löytyy ohjeita sekä pimiön rakenteluun että itse kehittämiseen, mutta se ei ole tämän päivän asia ollenkaan :D
Ei meinannut nukkumisesta tulla mitään kun hankkisin itselleni synttärilahjaksi Canon FTb QL:n kera Canonin 50mm- ja Vivitarin 28mm obiskojen. Tilasin ne Kameratorilta ja mukaan yks värifilmi ja yks mvfilmi.
Alkoi heti myös kuumottaa oma pimiö. Esikoisen isän ukkihan aikoinaan antoi mulle valokuvansuurennuskoneen yms tarvikkeet, mutta erossa ne jäi esikoisen isälle enkä mä ehtinyt niitä itse koskaan käyttääkään.
Yläasteella kehitettiin omia kuvia itse, mutta sen enempää kokemusta mulla ei itse kehittämisestä ole. Netistä varmaan löytyy ohjeita sekä pimiön rakenteluun että itse kehittämiseen, mutta se ei ole tämän päivän asia ollenkaan :D
Odottelen nyt kuumeisesti, että mun uus lelu saapuu postiin ja pääsen ihmettelemään sen saloja!
Sillävälin nyt noin viikon kestänyt kuntokuuri on edennyt vaiheeseen, että kuntopöyräily tuntuu pakolliselta, ei pakkopullalta vaan pakko-päästä-polkemaan jutulta :D
Asensin luuriin FatSecret appsin jonne kirjaan päivän syömiset ja liikkumiset ja se kertoo mulle montako prosenttia päivän kaloreista oon puputtanut menemään.
Päätin, että poljen kahtena päivänä pärekkäin 45 min josta 20 min ensin lämmittelypolkemista rauhaksiin ja loput 25 min sitten intervallina täysillä ja kohtalaisesti, sitten kolmantena päivänä lepään enkä polje ollenkaan.
Syön hyvin, mutten herkuttele. Koitan karsia valkoisen tyhjän ruuan syömistä aika minimiin, vaaleen leivän tilalle taas ruista ja riisiä ja makaroonia ei ollenkaan, nuudelia täysjyvästä joskus ja perunaa joskus. Salaattia paljon, sis myös oliivi, feta, ananas jne, kanaa paljon, munaa, rahkoja ja jogurtteja, raejuustoa jne. En noudata mitään erityistä dieettiä, koitan vaan katsoa, ettei kalorit kauheasti ylity kulutuksesta ja mielellään pitää ne sen 500 kaloria miinuksella ja tietenkin, että syömäni ruoka ois ravintoarvoiltaan parempaa kun ranskalaiset yms!
En ole kieltänyt itseltäni herkkuja, mutta koitan olla herkuttelematta liian usein :)
Mitä ikävyyksiä on sattunut? No, nuorimmaisen luuri on kelvoton shaisse, ja oli pakko ostaa sille kesäksi Samsungi johon sais Facebook messengerin ja GPS:n, että voi jutella isosisarensa kanssa ja, että voin seurailla missä viilettää kesällä, tollanen utelias 10v ADHD-lapsi voi helpolla mennä tutkimaan autioita taloja ja tipahtaa pihan kasvuston alle piiloutuneeseen kaivoon tms.
Sen lisäks mun iZettle maksukortinlukijalle tarkotettu tabletti on ilmesesti rikki, tilasin nyt Ebaysta latausjohdon sillä toiveella, että johdossa ois vika, mutta mikäli ei auta ni mulle tulee kiire hankkia uus tabletti ennen huhtikuun tapahtumia :( Vituttaa koko vekotin, paskempaa luuria en oo omistanut ikinä, eli Asus Padfone, ne ei kertakaikkisesti osaa tehdä puhelimia, vaikka tietokoneissa ovatkin hyviä.
No mitä muuta? Eipä kai mitään, jäädään odottelemaan sitä filmiCanonia ja palataan sen tiimoilta asiaan skannattuna :P
maanantai 23. helmikuuta 2015
Ikuisesti ikionnellinen miehestäni
En voi kylliksi kiittää onneani, että oon löytänyt elämääni noin ihanan miehen joka mulla nyt on. Hän on tukena ja auttamassa kaikissa tilanteissa oli mulla sitten hyvä tai huono päivä <3
Hän muistaa aina sanoa, että rakastaa ja että pitää mua kauniina vaikka mulla ois mikä "ärrinpurrin-pieruverkkari-ei meikkiä- tukka rasvanen" -päivä.
Hän ei ikinä tuomitse tai arvostele vaikka tekisin mitä virheitä.
Hän ei ikinä suutu vaikka nalkuttaisin kovastikin.
Hän ei ikinä vaadi siivoamaan eikä valita sotkuista jos mulla on ollut laiskottelupäivä.
Hän kehuu aina mun tekemää ruokaa.
Hän ei ikinä valita vaikka ostaisinkin vaatteita tai kauneustuotteita melkein vimpoilla rahoilla.
Hän ei ikinä kiukuttele kostoksi jos mulla ois ollut huono päivä ja kiukuttelisin.
Hän ei ikinä vaadi tai pakota menemän minnekään minne mua ei huvita mennä.
Eikä hän ikinä vaadi tai pakota tekemään mitään mitä ei huvita tehdä, eikä saa kiukuttelukohtausta siitä.
Hän on aina niin joustava ja huomaavainen ja ottaa mut huomioon joka asiassa.
Hän osoittaa tunteensa ja puhuu niistä ja rohkasee mutkin puhumaan vaikka joskus asia on niin vaikea, että mieluummin vaikka eroaisin kun puhuisin.
Hän antaa hellyydenosotuksia pitkin päivää ja on aina valmis halituokioon kun mulle tulee sellainen tarve, vaikka kesken jännän leffan.
Hän suhtautuu kannustavasti ja vakavasti mun valokuvajuttuihin ja designtuotejuttuihin.
Hän ei ikinä vähättele mun ongelmia tai pahaa mieltä.
Hän on aina valmis kuuntelemaan ja olemaan läsnä kun mulla on asiaa.
Hän on aina valmis tekemään kaikkensa poistaakseen mun pahan mielen jos mulla on sellainen.
Hän on kertakaikkisen rakastava kaikilla mahdollisilla tavoilla, eikä mun ole koskaan tarvinnut arvailla tai epäillä hänen tunteitaan.
Rakastan sua Joni <3 Kiitos, että oot mun elämässä <3
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
Teräsvillakuvaukset
Elämäni toinen ja kolmas kerta teräsvillakuvaamista ja ensinnä menimme Halikon hylättyyn junatunneliin mieheni ja poikani kanssa. Kuvista tuli jänniä ja oranssi sateenvarjo antoi mukavan lisämausteen kuville.
Seuraavana iltana menimme Hevonlinnan näkötornille ja otimme muutaman kuvan tornista
Ja viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä menimme Kosken ns Kaljasillalle ja sieltä ne parhaat taas tuli viimeisenä, niinkuin yleensäkin!
Muita teräsvilla kuvia http://www.melancholic.photos/Gallery/Steel-wool-fire-photography/
Joitakin kuvia löytyy julisteina kahtaa eri kokoa Salon Sydän verkkokaupasta
http://www.salonsydan.fi/brands/ateljee-amnelin/
Seuraavana iltana menimme Hevonlinnan näkötornille ja otimme muutaman kuvan tornista
Tornilta jatkoimme matkaa Patakosken myllyrantaan ja kuvasimme muutaman pöyrityksen siellä.
Ja viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä menimme Kosken ns Kaljasillalle ja sieltä ne parhaat taas tuli viimeisenä, niinkuin yleensäkin!
Muita teräsvilla kuvia http://www.melancholic.photos/Gallery/Steel-wool-fire-photography/
Joitakin kuvia löytyy julisteina kahtaa eri kokoa Salon Sydän verkkokaupasta
http://www.salonsydan.fi/brands/ateljee-amnelin/
lauantai 7. helmikuuta 2015
Raskasta oli taas, yllättysin itekin, että väsyin ihan noin totaalisesti eilen :(
Ihan normi viikko ollut mun elämässä, joskin pitkästä aikaa jännittänyt taas tulevien tapahtumien takia ja ottanut hiukan stressiäkin siitä, että millaset tuotteet vois mennä kaupaksi ja sitten kun tuotteita lähdettiin hakemaan painosta niin tietty jännitti kovin, että millasia ne nyt on livenä esim ne autojulisteet, joita tein elämäni ensi kertaa ja myös painatin, joten tulos oli ihan täysin yllätys ja ilmeisesti tää jännitys ja sen lisäks kahdessa kaupassa perjantairuuhkassa ostostelu imi sit loputkin voimat ja olin ku myrkyn niellyt kun päästiin kotio.
Tiuskin lapsellekin koko ajan, että oo hiljaa ja mee omaan huoneeseen ku olisin halunnut absoluuttisen hiljasuuden itelleni ku alettiin ruokaa laittaan, mutta eihän se ADHD perheessä niin vaan onnistu se hiljasuus :D
Tuotteet oli hienoja kaikki, mutta se jännittäminen ehkä vaan imi kaiken mehun mitä mussa oli.
Tiuskin lapsellekin koko ajan, että oo hiljaa ja mee omaan huoneeseen ku olisin halunnut absoluuttisen hiljasuuden itelleni ku alettiin ruokaa laittaan, mutta eihän se ADHD perheessä niin vaan onnistu se hiljasuus :D
Tuotteet oli hienoja kaikki, mutta se jännittäminen ehkä vaan imi kaiken mehun mitä mussa oli.
Sitten seuraavaksi alko tietty jännittäminen et sujuuko leikkaaminen ongelmitta, se on aina vähän kysymysmerkki, mulla on muutaman kerran lohjennut levyn pinta leikatessa ja sittenhän siitä tulee kakkoslaatunen jos tulee tuotetta ollenkaan, mutta tällä kertaa leikkauksin suju hyvin, heräsin lauantai aamulla klo 5.30 ja aloin odotella millon voin lähtee leikkaamaan :D
Nyt pitää odotella et tulee maanantai, että pääsen ostaan viisareihin sopivaa maalia, en pääs tekemään kelloja loppuun ennen.
Mut sillä välin, tsekatkaa mun sivut, valokuvia http://www.melancholic.photos/, designtuotteita http://www.ateljeeamnelin.fi/ ja salolaisten käsityöläisten yhteinen verkkokauppa http://www.salonsydan.fi/
=)
torstai 29. tammikuuta 2015
Mun valokuva voitti!
Voitin OneMillionPhotographers kuvakisassa Peak Designin kuukauden kuva tammikuun, lue juttu heidän blogista. Palkinnoksi saan tän jännä näkösen kamera hihnan, joka näyttääkin muuten aika hyvältä!!
Kuva on otettu viime syksynä tossa Salossa, Kuusjoella, juttu oli sellanen, että oltiin miehen kans menos Turkuun viemään autoo korjaamolle koska siin palo joku vikavalo, mutta topattiin tohon mettään hakemaan Suppilovahveroita, ja kuten aina, mulla oli kamera mukana, ja kun näin ton upeen auringonnousun ja usvan oli pakko napata tää kuva.
Harmiksemme auto hajos seuraavaan risteykseen, eikä koskaan päästy Turkuun vaan sen sijaan jouduttiin ostamaan toinen romu ajokki kulkupeliksi.
No, olin ilonen, että sain noin hienon kuvan kummiskin!
Tuolta löytyy mun 1MP profiili http://www.onemillionphotographers.com/profile/10641/
Tuolta löytyy mun oittaja kuva 1MP facesivulta
Sama heijän Twitteris
Ja heijän sivuilta http://www.onemillionphotographers.com/explore/ kohdasta Featured - Photos of the month - Peak Design
Kuva on otettu viime syksynä tossa Salossa, Kuusjoella, juttu oli sellanen, että oltiin miehen kans menos Turkuun viemään autoo korjaamolle koska siin palo joku vikavalo, mutta topattiin tohon mettään hakemaan Suppilovahveroita, ja kuten aina, mulla oli kamera mukana, ja kun näin ton upeen auringonnousun ja usvan oli pakko napata tää kuva.
Harmiksemme auto hajos seuraavaan risteykseen, eikä koskaan päästy Turkuun vaan sen sijaan jouduttiin ostamaan toinen romu ajokki kulkupeliksi.
No, olin ilonen, että sain noin hienon kuvan kummiskin!
Tuolta löytyy mun 1MP profiili http://www.onemillionphotographers.com/profile/10641/
Tuolta löytyy mun oittaja kuva 1MP facesivulta
Sama heijän Twitteris
Ja heijän sivuilta http://www.onemillionphotographers.com/explore/ kohdasta Featured - Photos of the month - Peak Design
maanantai 26. tammikuuta 2015
Vaikeiden asioiden parissa painiskelua
Taas ajankohtaisena aihe liittyen nuorimmaiseeni ja hänen isovanhempaansa. Tarkemmin ottaen vierailujen jälkeisiin vakaviin käytösongelmiin ja pohdintaan onko lapsen edun mukaista antaa näiden vierailujen jatkua.
Nuorimmaiseni on nyt 10 vuotias, diagnosoitu ADHD ja masennustakin. Koko elämänsä asunut minun ja sisarensa kanssa isän huidellessa milloin huumeissa milloin asunnottomana.
Isän selvien kausien koittaessa on tapaamisia sovittu oikeusteitse siitä syystä, että 10 vuotta sitten sattunut pahoinpitely jätti minuun niin syvät arvet ja pelon, ettemme ole pahoinpitelyoikeudenkäynnin jälkeen nähneet saatikka puhuneet.
Oikeuden käyntejä on mahtunut tähän kymmeneen vuoteen viisi ja jokainen niistä on kestänyt erittäin kauan ja ollut henkisesti äärimmäisen raskas.
Lapsi onkin oirehtinut pahasti näiden oikeudenkäyntien aiheuttaman stressin takia.
Nyt isä onkin taas ollut tapaamatta reilun vuoden, mutta isovanhempansa luona lapsi käy noin 6 kertaa vuodessa.
Lapsi kuitenkin kokee, että minä valehtelen hänelle hänen isästään, koska isovanhempi kertoo isän olevan kunnossa, mikä todennäköisesti ei pidä paikkaansa, koska tapaamisiakaan ei ole toteutunut, mitkä aina selvällä jaksolla toteutuvat.
Kahden viime vierailun jälkeen lapsi on ollut pois tolaltaan, ensin itki joka ilta 2 viikon ajan, pelkäsi, että kaikki kuolee, itki sitä miksi hän on niin huono ja miksi hänellä on ADHD ja, että kaikki hylkäävät hänet.
En saanut tolkkua mistä tällaset puheet ja pelot tuli ja lohdutteluun ennen nukkumaan menoa meni pitkiäkin aikoja joka ilta.
Toisen kerran jälkeen alkoi varastella koulussa ja tukihenkilön toimistosta.
Kerroin tämän huoleni lastensuojelutyöntekijälle, jonka tapaamisessa oli myös lastenpsykiatrisen henkilökuntaa sekä ammatillinen tukihenkilö. LStyöntekijä oli sitä mieltä, että tapaamiset pitäis toistaiseksi jäädyttää ja samaa mieltä oon itsekin. Tukihenkilökin tais enemmän kallistua sille kannalla. Ainoot jotka ois puoltaneet tapaamisten jatkuvuutta olivat lastenpsykiatrisen hoitajat.
Itse mietin, että kun meillä nyt tulee tämän aisan tiimoilta aika lastenpsykiatriselle, että jos ne sieltä puoltavat, että tapaamisten pitäis jatkua isovanhemman luona, niin noudatanko mä tätä vai laitanko tapaamiset jäihin oman arvostelukykyni perusteella.
LAPSI ON NYT SIINÄ IÄSSÄ, ETTÄ EDESSÄ ON RISTEYS, JOKO HÄN LÄHTEE SIIHEN SUUNTAAN MINNE MINÄ JA ISNSÄKIN, ELI HUUMEET, VANKILA, MAHDOLLISESTI ENNENAIKAINEN KUOLEMAKIN TAI JATKAA TÄLLÄ TIELLÄ MINNE NYT SUJAHTI, ELI KILTIN HYVÄN POJAN TIELLÄ.
Nyt tapaamisia ei ole ollut ja lapsi on saanut koulustakin melkein päivittäin kehuja, kotona kaikki sujuu mallikkaasti, lapsi on iloinen, reipas, pirteä, oikein elämäniloinen herkkä suloinen kaveri.
Otanko mä riskin, että kaikki lähtee taas huonompaan suuntaan ja annan lasta sinne isovanhemmalle vai pistänkö ne vierailut nyt tauolle vähäksi aikaa ja annan lapsen kasvaa rauhassa tähän ihanaan hyvään suuntaan minne ollaan nyt päästy vihdoin lähtemään ja annako hänen pääraukkansa parantua sisältä ilman että joku sekottaa ajatuksia ja murentaa luottamusta omaan perheeseen ja äitiin?
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
Löysin pari online valokuvauskurssia joille ilmoittauduin
Mulla on se kamala tarve nyt kehittyä ja löytää oma uniikki tyylini valokuvauksessa ja aloin etsiä netistä online kursseja, ne kun on kovasti lisääntyneet tässä viime aikoina, ja löysinkin sitten kaksi joille ilmoittauduin, toinen on Itä-Vantaan aikuislukion kurssi joka maksaa 70 euroa ja toinen on ilmainen, se on Australialaisen online opiston kurssi The art of photography, se kestää 4 viikkoa ja sisältää 4 moduulia, joissa kussakin 10 videota ja tehtäviä, oon siitä aika innoissani ja toivon, että saisin jotakin uutta ideaa omaan valokuvaukseen ja jos en muuta niin ainakin kehittyisin paremmaksi.
Muahan häiritsee jotenkin suunnattomasti se, ettei mulla ole mitään koulutusta, jotakin kirjallisuutta lukenut vaan eikä oikeastaan muuta, pidän itseäni kuvaamisessa sellasena ohi vilahtavan asian räpsyttelijänä, koska en harrasta valokuvien suunnittelua, lavastusta tai muutakaan sellasta joka vaatis aikaa ja ajatusta enemmän, vaan kuljen vaan kamera kaulassa ja näppään kuvan jos nään jotakin kuvattavan arvoista.
Nyt tää räpsyttely on alkanut tympimään ja haluan tehdä kuvia joissa ois enemmän sanomaa ja joiden eteen ois nähty enemmän vaivaa.
Haluun tehdä kuvia joista näkee että ne on mun kuvia, en halua olla maisemakuvaaja tai katukuvaaja tai mikään muukaan kuvaaja jonka kuvista ei tunnista kuka ne on kuvannut, haluun tehdä niin erikoisia kuvia ettei maailmassa tai ainakaan Suomessa ole toista joka sellasia tekee, toisin sanoen, haluan, että mun kuvaa katsomalla tietää että toi on Johanna Amnelinin kuva. Onko liian kunnianhimosta?
No, joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa ja mun silmissä se katajakin on korkeemmalla kun tää maanraja missä nyt oon, joten ei muuta ku kurkottelemaan :D
Mulla on jo vähän ideaa siitä millasta kuvaa haluun tehdä, sen suunnitelmallisen kuvaamisen lisäks, se on tää blendaus mitä oon tehnytkin (taas) muutamiin kuviin, oonhan mä tuota tehnyt aikasemminkin, mutta oon pitänyt niitä kuvia liian käsiteltyinä silloin enkä ole keskittynnyt tyyliin muuta kuin silloin tällöin omaksi iloksi.
Nyt nää samanlaiset maisemat ja samanlaiset autiotalot ja samanlaiset romuautot alkaa tulemaan korvistakin ulos ja totesin, että aika on kypsä noille "liian käsitellyille" kuville mun kohdalla ja mä teen niitä koska mä haluan ja ne on musta hienoja.
Pitää löytää se oma varmuus joka aika ajoin kurkistaa jostakin kaikkien pelkojen takaa ja päättää, että muiden tykkäämiset ja mielipiteet ei saa vaikuttaa mun omaan taiteelliseen näkemykseen ja vaikka mun kuvat ei upposikaan massoille niin jos ne uppoo mulle niin ne on sillon hyviä.
Kaikkia ei tartte, eikä kuulu, miellyttää, jos haluaa olla jotakin muuta kun kauniiden maisemakuvien kuvaaja, niin ei voi suurinta osaa miellyttääkään, suurin osa kun tykkää melko basicista ja mä en halua olla mikään basic :(
No, toivotaan, että noi kurssit tois jotakin uutta ajattelemisen arvosta mun kuvaamiseen.
Ja mitä itseeni tulee, niin tää paino ongelma on kans alkanut ottaa päähän ja mietin, millä voisin nähdä itsessäni ne hyvät puolet ja keskittyä niihin sen sijaan, että nään vaan huonot ja vihaan itseäni?
Mietin oisko liian rohkeaa tehdä kuvasarja tyyliin fat & beautiful missä keskittyisin itseni hyviin puoliin voimauttava valokuva tyylisesti ja opettelisin rakastamaan itseäni sellasena kun olen?
Ehkä tuollanen tempaus vaatisi hiukan enemmän rohkeutta kun mitä multa löytyy, mutta annan ajatuksen muhia nyt päässäni ja katon josko se koskaan tulee sieltä ulos :)
Käykää mun sivuilla katsomassa kuvia http://www.melancholic.photos/ :)
Muahan häiritsee jotenkin suunnattomasti se, ettei mulla ole mitään koulutusta, jotakin kirjallisuutta lukenut vaan eikä oikeastaan muuta, pidän itseäni kuvaamisessa sellasena ohi vilahtavan asian räpsyttelijänä, koska en harrasta valokuvien suunnittelua, lavastusta tai muutakaan sellasta joka vaatis aikaa ja ajatusta enemmän, vaan kuljen vaan kamera kaulassa ja näppään kuvan jos nään jotakin kuvattavan arvoista.
Nyt tää räpsyttely on alkanut tympimään ja haluan tehdä kuvia joissa ois enemmän sanomaa ja joiden eteen ois nähty enemmän vaivaa.
Haluun tehdä kuvia joista näkee että ne on mun kuvia, en halua olla maisemakuvaaja tai katukuvaaja tai mikään muukaan kuvaaja jonka kuvista ei tunnista kuka ne on kuvannut, haluun tehdä niin erikoisia kuvia ettei maailmassa tai ainakaan Suomessa ole toista joka sellasia tekee, toisin sanoen, haluan, että mun kuvaa katsomalla tietää että toi on Johanna Amnelinin kuva. Onko liian kunnianhimosta?
No, joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa ja mun silmissä se katajakin on korkeemmalla kun tää maanraja missä nyt oon, joten ei muuta ku kurkottelemaan :D
Mulla on jo vähän ideaa siitä millasta kuvaa haluun tehdä, sen suunnitelmallisen kuvaamisen lisäks, se on tää blendaus mitä oon tehnytkin (taas) muutamiin kuviin, oonhan mä tuota tehnyt aikasemminkin, mutta oon pitänyt niitä kuvia liian käsiteltyinä silloin enkä ole keskittynnyt tyyliin muuta kuin silloin tällöin omaksi iloksi.
Nyt nää samanlaiset maisemat ja samanlaiset autiotalot ja samanlaiset romuautot alkaa tulemaan korvistakin ulos ja totesin, että aika on kypsä noille "liian käsitellyille" kuville mun kohdalla ja mä teen niitä koska mä haluan ja ne on musta hienoja.
Pitää löytää se oma varmuus joka aika ajoin kurkistaa jostakin kaikkien pelkojen takaa ja päättää, että muiden tykkäämiset ja mielipiteet ei saa vaikuttaa mun omaan taiteelliseen näkemykseen ja vaikka mun kuvat ei upposikaan massoille niin jos ne uppoo mulle niin ne on sillon hyviä.
Kaikkia ei tartte, eikä kuulu, miellyttää, jos haluaa olla jotakin muuta kun kauniiden maisemakuvien kuvaaja, niin ei voi suurinta osaa miellyttääkään, suurin osa kun tykkää melko basicista ja mä en halua olla mikään basic :(
No, toivotaan, että noi kurssit tois jotakin uutta ajattelemisen arvosta mun kuvaamiseen.
Ja mitä itseeni tulee, niin tää paino ongelma on kans alkanut ottaa päähän ja mietin, millä voisin nähdä itsessäni ne hyvät puolet ja keskittyä niihin sen sijaan, että nään vaan huonot ja vihaan itseäni?
Mietin oisko liian rohkeaa tehdä kuvasarja tyyliin fat & beautiful missä keskittyisin itseni hyviin puoliin voimauttava valokuva tyylisesti ja opettelisin rakastamaan itseäni sellasena kun olen?
Ehkä tuollanen tempaus vaatisi hiukan enemmän rohkeutta kun mitä multa löytyy, mutta annan ajatuksen muhia nyt päässäni ja katon josko se koskaan tulee sieltä ulos :)
Käykää mun sivuilla katsomassa kuvia http://www.melancholic.photos/ :)
perjantai 16. tammikuuta 2015
Masennuksen pelko
Flashback tuli heti aamulla... Tänään laitoin herätyskellon pois päältä ja jatkoin unia, oltiin miehen kans katottu leffaa eilen myöhäseen ja poika on kipeenä, joten ei mene kouluun, mutta tilanne muistutti mua ajasta kun olin niin masentunut etten välillä kyennyt nousemaan aamulla sen vertaa ylös, että oisin saanut esikoisen kouluun :(
Mulla on masennuksen pelko. Mä vihaan kaikkea mikä muistuttaa masennuksesta. Vihaan päikkäreiden ottamista. Vihaan myöhään heräämistä aamusin. Vihaan mitä tahansa pikku seikkaa mikä muistuttaa itseäni masentuneena. Mä pelkään, että se masennus tulee takas. Mä pelkään väsymystä, elämänilon katoamista, mä pelkään toimintakyvyttömyyttä, mä pelkään lääkitystä. Mä pelkään masennusta.
Mul on aivan selvästi masennuksen pelko, ja se on varmaan ihan normaalia jos elää vasta toista tai kolmatta vuotta toimintakykyisenä kymmenen vuoden vaikean masennuksen jälkeen.
Olen tuntosarvet koholla, haistelen missä se masennus mua vaanii, mietin mitä voin tehdä pitääkseni sen poissa? Nostin Omegakapseliannoksen 2000mg:hen muutama päivä sitten tuhannesta, ,kun tuntuu, että tää pimeä kausi vaan pääs mun nahan alle, vaikken tunnusta mitään syysmasennusta koskaan poteneenikaan, mutta kyllä se aurinko vaan ihmisen energiatasoa kummasti parantaa.
Nyt tuntuu jo hiukan paremmalta, eilen jaksoin jo polkea kuntopyörälläkin, se kun on syksystä asti vaan jäänyt ja jäänyt.
Mulla on masennuksen pelko. Mä vihaan kaikkea mikä muistuttaa masennuksesta. Vihaan päikkäreiden ottamista. Vihaan myöhään heräämistä aamusin. Vihaan mitä tahansa pikku seikkaa mikä muistuttaa itseäni masentuneena. Mä pelkään, että se masennus tulee takas. Mä pelkään väsymystä, elämänilon katoamista, mä pelkään toimintakyvyttömyyttä, mä pelkään lääkitystä. Mä pelkään masennusta.
Mul on aivan selvästi masennuksen pelko, ja se on varmaan ihan normaalia jos elää vasta toista tai kolmatta vuotta toimintakykyisenä kymmenen vuoden vaikean masennuksen jälkeen.
Olen tuntosarvet koholla, haistelen missä se masennus mua vaanii, mietin mitä voin tehdä pitääkseni sen poissa? Nostin Omegakapseliannoksen 2000mg:hen muutama päivä sitten tuhannesta, ,kun tuntuu, että tää pimeä kausi vaan pääs mun nahan alle, vaikken tunnusta mitään syysmasennusta koskaan poteneenikaan, mutta kyllä se aurinko vaan ihmisen energiatasoa kummasti parantaa.
Nyt tuntuu jo hiukan paremmalta, eilen jaksoin jo polkea kuntopyörälläkin, se kun on syksystä asti vaan jäänyt ja jäänyt.
Mutta en mä jaksa tässä enempää turista, piti vaan saada toi pois sydämestäni ja nyt pitää alkaa tekeen töitä taas :)
Niistä kerron muuten edellisessä kirjotuksessa, nettisivujen diagnostiikasta, homma joka on hauska mutta vaativa ja jonka teen joka aamu tässä koneella kahvikupposen äärellä.
Tänäänkin huomasin, että kovasti on hakukoneella haettu tablettipussukkaa ja tultu Salon Sydän verkkokaupan sivuille katsomaan ystäväni Minnan Trash id's tablettipussukkaa :)
Sen lisäks on katseltu valmistajia esittelevää sivua, Saloa esittelevää sivua, selattu valmistajia, katsottu Kangasunelman sivua, katsottu villasukkia, katsottu omasta kuvasta tehtävieä designkelloja, katsottu pehmoeläimiä, jääkaappimagneetteja, wessasoittorasioita, kynttilöitä, koristeita, taidejulisteita jne :)
torstai 15. tammikuuta 2015
Nettisivudiagnostiikkaa - nostetaan sivustot hakukoneille
Mulla on sen ziljoona nettisivua ja blogia ja sometiliä hoidettavana ja tutkailen niiden diagnostiikkaa ihan päivittäin ja hienosäädän sen mukaan niitä, jotta saisin ne nousemaan paremmille sijoille hakukoneissa.
Mulla ei ole mitään koulutusta kotisivujen tekemiseen taikka hakukoneoptimointiin, mutta olen opiskellut näitä netin ihmeellisen maailman kautta ja oppinut yhtä sun toista. Voi toki olla, että teen kaiken ihan täysin väärinkin, mutta toisaalta tulokset kertovat, että jotakin menee pakosta ihan oikeinkin.
Blogit nyt on helppoja, senkus kirjoittaa luettavaa sisältöä ja ne nostaa itse itsensä hakukoneille, kuten mun tutkimusmatkaa blogi joka on mun blogeista suosituin ja se on eilisen päivän aikana saanut 23 hakuosumaa joista neljässä se on ollut haussa ykkösenä ja kaikissa lopuissakin kymmenen parhaan haun joukossa. Tässä blogissa on ollut kaikenkaikkiaan yli 14000 kävijää ja yli 22000 sivulatausta.
Kirjottelen usein blogeihin sisältöä vähän sen mukaan minkä perusteella ne on hakukoneille noussut, eli mitä ihmiset hakee, sitä mä niille tarjoan.
Sama nettisivujen kanssa, jos mä nään, että mun verkkokauppaan on tultu hakemalla vaikka Trash id's saunatuotteita niin saatan kirjoittaa niistä verkkokaupan blogiin seuraavan kirjoituksen ja koittaa näin saada lisää kävijöitä sekä blogiin, että verkkokauppaan tai jos nään, että verkkokauppaan on tultu hakemalla farkkukasseja niin teen niistä somepäivitykset Facebookkiin, Google plussaan, Twitteriin, Instagramiin ja Pinterestiin.
Tutkin aina jokaisen hakukoneelta tulleen käynnin oli se sitten blogiin tai nettisivuille, tarkastan sen sivun sisällön minne kävijä on päätynyt ja muokkaan sivua sen perusteella mitä kävijä on hakenut ja näin koitan saada lisää aiheesta kiinnostuneita tulemaan kyseiselle sivulle.
Jatkuva sivujen päivittely auttaa myös hakukoneita nostamaan sivustoja suositummiksi. Mitä uudempaa ja useammin päivittyvää sisältöä, sen enemmän hakukonebotit kiinnostuvat sivusta ja ohjaavat kävijöitä sinne.
Muokkailen myös sivustojen metahakusanoja, vaikkakin ainakin Googlen hakukoneet eivät enää hae pelkästään metasanojen avulla vaan poimivat sanoja myös itse sisällöstä, näin ollen metasanat alkavat jäädä vanhanaikaisiksi, mutta en usko, että ne vielä ovat täysin hyödyttömiä kuitenkaan :)
Mulla ei ole mitään koulutusta kotisivujen tekemiseen taikka hakukoneoptimointiin, mutta olen opiskellut näitä netin ihmeellisen maailman kautta ja oppinut yhtä sun toista. Voi toki olla, että teen kaiken ihan täysin väärinkin, mutta toisaalta tulokset kertovat, että jotakin menee pakosta ihan oikeinkin.
Blogit nyt on helppoja, senkus kirjoittaa luettavaa sisältöä ja ne nostaa itse itsensä hakukoneille, kuten mun tutkimusmatkaa blogi joka on mun blogeista suosituin ja se on eilisen päivän aikana saanut 23 hakuosumaa joista neljässä se on ollut haussa ykkösenä ja kaikissa lopuissakin kymmenen parhaan haun joukossa. Tässä blogissa on ollut kaikenkaikkiaan yli 14000 kävijää ja yli 22000 sivulatausta.
Kirjottelen usein blogeihin sisältöä vähän sen mukaan minkä perusteella ne on hakukoneille noussut, eli mitä ihmiset hakee, sitä mä niille tarjoan.
Sama nettisivujen kanssa, jos mä nään, että mun verkkokauppaan on tultu hakemalla vaikka Trash id's saunatuotteita niin saatan kirjoittaa niistä verkkokaupan blogiin seuraavan kirjoituksen ja koittaa näin saada lisää kävijöitä sekä blogiin, että verkkokauppaan tai jos nään, että verkkokauppaan on tultu hakemalla farkkukasseja niin teen niistä somepäivitykset Facebookkiin, Google plussaan, Twitteriin, Instagramiin ja Pinterestiin.
Tutkin aina jokaisen hakukoneelta tulleen käynnin oli se sitten blogiin tai nettisivuille, tarkastan sen sivun sisällön minne kävijä on päätynyt ja muokkaan sivua sen perusteella mitä kävijä on hakenut ja näin koitan saada lisää aiheesta kiinnostuneita tulemaan kyseiselle sivulle.
Jatkuva sivujen päivittely auttaa myös hakukoneita nostamaan sivustoja suositummiksi. Mitä uudempaa ja useammin päivittyvää sisältöä, sen enemmän hakukonebotit kiinnostuvat sivusta ja ohjaavat kävijöitä sinne.
Muokkailen myös sivustojen metahakusanoja, vaikkakin ainakin Googlen hakukoneet eivät enää hae pelkästään metasanojen avulla vaan poimivat sanoja myös itse sisällöstä, näin ollen metasanat alkavat jäädä vanhanaikaisiksi, mutta en usko, että ne vielä ovat täysin hyödyttömiä kuitenkaan :)
Nettisivudiagnostiikka on äärimmäisen mielenkiintoista, yksinkertaisen ja ilmaisen, kuten mun käyttämä Statcounter, työkalun avulla saa paljon tietoa kävijöistä, kuten kävijän ip-osoite, kävijän käyttämän operaattorin, tietokoneen näytön koon (tämä on tärkeä tieto tehtäessä kotisivuja, koska niiden pitää näyttää hyvältä kaikenkokoisilla näytöillä, responsiiviset sivut ovatkin nykypäivää, sellaiset jotka toimivat hyvin millä tahansa laitteella ja näytöllä), laite millä tultu (tietokone, tabeltti, kännykkä), mitä selainta käytetty, mikä käyttöjärjestelmä ja usein myös kävijän paikkakunta, mistä kävijä on tullut ja minkä sivun katsottuaan kävijä poistui.
Nettisivudiagnostiikka on siis erittäin tärkeätä ja hyödyllistä sen lisäksi, että se on äärimmäisen mielenkiintoista.
Tiesitkö muuten, että jos itse haet omaa sivuasi se nousee yleensä haussa korkeammalle kuin jos muut hakee sitä?
Hakukoneet nostavat hakijalle osumia hakijan oman kiinnostuksen mukaan, voidaan olettaa, että olet itse vieraillut omalla sivullasi aika usein ja näin hakukone nostaa sen sinulle korkeammalle sijalle kuin ehkä toisille, näinollen et itse voi päätellä juuri mitään omien sivujesi hakukonesuosiosta mikäli sinulla ei ole verkkodiagnostiikkatyökalua sivuillasi josta näet mille sijalle hakukoneissa sivusi on noussut muiden hakiessa sitä.
Alla muutama esimerkki sivuistani:
Kaikkien aikojen eniten kävijöitä on valokuvasivuillani, yli 31000 kävijää ja yli 200000 sivulatausta http://www.melancholic.photos/
Nopeiten nouseva sivuni on Salon Sydän verkkokauppa joka on perustettu vasta lokakuun lopulla 2014 ja jo nyt siellä on käynyt yli 5000 kävijää ja sillä on yli 14000 sivulatausta http://www.salonsydan.fi/
Suosituin blogini on tutkimusmatkaa blogi http://tutkimusmatkaa.blogspot.fi/ ja seuraavaksi suosituin on tämä blogi jota juuri nyt luet yli 6000 kävijällä
Designtuotteiden kotisivuni on sivuistani toiseksi suosituin yli 12000 kävijällä ja liki 30000 sivulatauksella http://www.ateljeeamnelin.fi/
ja tässä lisää sivujani, en ole ihan varman onko tuossakaan vielä kaikki :D
http://fi.pinterest.com/salonsydan/
http://instagram.com/salonsydan
keskiviikko 14. tammikuuta 2015
Tajusin just et "MULLA ON MIES JA MÄ ASUN SEN KANSSA"
Otsikko voi olla hieman harhaanjohtava, kyllähän mä tiedän, että mulla on mies jne, mutta tajusin vasta äsken tossa pyykkiä ripustellessa, että tosiaan yhdeksän yksinäisen vuoden jälkeen mulla tosiaan on aito parisuhde rakkauksineen ja ylä- ja alamäkineen, miehen kanssa jota rakastan tavalla jota en uskonut enää koskaan kokevani.
On se jännä miten asiat voi vaan yhtäkkiä kääntyä suuntaan mitä ei uskonut olevan olemassakaan.
Riittävän kovaa loukatessaan ihminen voi kasvattaa niin paksut muurit ympärilleen, ettei niitä voi kuka tahansa läpäistä ja henkisen minän kasvaessa ja oppiessa tuntemaan itseään oppii näkemään ja ymmärtämään mitä haluaa ja mitä ei halua, eikä ole tarvetta tyytyä vähempään.
Oppii elämään itsensä kanssa ja pärjäämään omillaan eikä halua tyytyä mihinkään puolittaiseen tai keskinkertaisesti sopivaan.
Mä olin kuvitellut ja uskotellutkin ehkä itselleni, etten tule enää elämässäni kokemaan sellasta täydellistä yhteenkuuluvuutta ja täydellisen kokonaisvaltasta palavaa rakastumista millasta nuorempana olin kokenut, luulin, ettei mun elämässä mun kohdalle enää satu oikeeta, tulista, aitoa rakkautta.
Mutta kuinka väärässä olinkaan, parin pölön ja kömpelön seurusteluyrityksen jälkeen ajattelin heittää hanskat naulaan ja viettää villiä poikamiestyttö elämää viisikymppiseksi asti, koska en kokenut saavani mitä odotin, enkä kokenut tarpeelliseksi antaa itsestänikään kuin pienen palasen.
Sitten paikasta odottamattomasta vastaan tulee ihminen, jonka kanssa ajatukset synkkaa, arvot ovat samalla viivalla ja sen kanssa on hyvä ja turvallinen olla sekä hyvinä että huonoina päivinä ja jonka kanssa tunnen suurempaa rakkautta kuin koskaan aikasemmin ja yhtäkkiä mä asun sen kanssa, mä, joka olin päättänyt etten ikinä enää jaa kotiani kenenkään miehen kanssa ja etten ainakaan rakasta enkä rakastu.
No, kuinkas kävikään, kaikki noi pöhköt ajatelmat ovat joutaneet romukoppaan jo aikaa sitten ja seesteinen yhteinen täyteläinen arki uusperheessä on astunut kuvioihin ja tunnen niin täydellistä hyvän olon tunnetta joka hetki etten osaa edes sanoiksi pukea sitä tunnetta.
Onnekas. Se mä oon.
On se jännä miten asiat voi vaan yhtäkkiä kääntyä suuntaan mitä ei uskonut olevan olemassakaan.
Riittävän kovaa loukatessaan ihminen voi kasvattaa niin paksut muurit ympärilleen, ettei niitä voi kuka tahansa läpäistä ja henkisen minän kasvaessa ja oppiessa tuntemaan itseään oppii näkemään ja ymmärtämään mitä haluaa ja mitä ei halua, eikä ole tarvetta tyytyä vähempään.
Oppii elämään itsensä kanssa ja pärjäämään omillaan eikä halua tyytyä mihinkään puolittaiseen tai keskinkertaisesti sopivaan.
Mä olin kuvitellut ja uskotellutkin ehkä itselleni, etten tule enää elämässäni kokemaan sellasta täydellistä yhteenkuuluvuutta ja täydellisen kokonaisvaltasta palavaa rakastumista millasta nuorempana olin kokenut, luulin, ettei mun elämässä mun kohdalle enää satu oikeeta, tulista, aitoa rakkautta.
Mutta kuinka väärässä olinkaan, parin pölön ja kömpelön seurusteluyrityksen jälkeen ajattelin heittää hanskat naulaan ja viettää villiä poikamiestyttö elämää viisikymppiseksi asti, koska en kokenut saavani mitä odotin, enkä kokenut tarpeelliseksi antaa itsestänikään kuin pienen palasen.
Sitten paikasta odottamattomasta vastaan tulee ihminen, jonka kanssa ajatukset synkkaa, arvot ovat samalla viivalla ja sen kanssa on hyvä ja turvallinen olla sekä hyvinä että huonoina päivinä ja jonka kanssa tunnen suurempaa rakkautta kuin koskaan aikasemmin ja yhtäkkiä mä asun sen kanssa, mä, joka olin päättänyt etten ikinä enää jaa kotiani kenenkään miehen kanssa ja etten ainakaan rakasta enkä rakastu.
No, kuinkas kävikään, kaikki noi pöhköt ajatelmat ovat joutaneet romukoppaan jo aikaa sitten ja seesteinen yhteinen täyteläinen arki uusperheessä on astunut kuvioihin ja tunnen niin täydellistä hyvän olon tunnetta joka hetki etten osaa edes sanoiksi pukea sitä tunnetta.
Onnekas. Se mä oon.
maanantai 5. tammikuuta 2015
Huonommuuskompleksi ja kasvun paikka
Mistähän sitä aloittais? Ootte varmaan jo kurkkuanne myöten täynnä mun hehkutusta miten ihana mies mulla on? Se on niin hyväsydäminen ja ymmärtäväinen, mulla ei ole ikinä ollut näin turvallista oloa kenenkään kanssa kun nyt on.
Mä voin kertoa mun miehelle ihan mitä vaan, puhua sen kanssa ihan mistä vaan, se ei koskaan mollaa tai tuomitse eikä se koskaan laita mitään muuta asiaa mun huolien edelle, se on siinä hetkessä, läsnä, mua varten, just niin kauan kun tarvitsen, ja se pitää musta kii niin kauan kunnes paha mieli on mennyt ohi.
Ja mä toisinaan tunnen ihan hirveetä huonommuutta verratessani itseäni häneen, nään paljon virheitä itsessäni, epätäydellisyyksiä, vikoja, korjattavaa.
Hän on niin hirveen epäitsekäs ja ymmärtäväinen, pelkään etten ikinä yllä siinä hänen tasolleen.
Oon hirveen itsekäs itse, arvosteleva, johtopäätöksiä tekevä, tuomitseva ja syyttelevä. Harvoin nään metsää puilta ja useimmmiten teen nopeat johtopäätökset pintaraapasun perusteella katsomatta syvemmälle.
Mua hävettää se.
Koitan pesusienen lailla imeä mun miehestä hyvän käyttäytymisen mallia itselleni ja kiukuttelen kun en muutu päivässä yhtä hyväsydämiseksi. Nään itseni usein huonona ihmisenä hänen rinnallaan vaikka hän ja muutkin koittais kuin vakuuttaa etten ole huono.
Tunnistan itse ne viat ja tavat jotka mussa on, jotka oon 38 elinvuoden aikana oppinut, sisäistänyt, saanut, ja koitan muuttaa niitä, kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Oon hurjan onnellinen, että oon löytänyt noin ihanan ihmisen mun rinnalleni, elämään mun kanssa, jakamaan ilot ja surut. Oon löytänyt todellisen aarteen ja se aarre rakastaa mua, oon onnekkaiden ihmisten joukossa tänään <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)