On se jännä miten asiat voi vaan yhtäkkiä kääntyä suuntaan mitä ei uskonut olevan olemassakaan.
Riittävän kovaa loukatessaan ihminen voi kasvattaa niin paksut muurit ympärilleen, ettei niitä voi kuka tahansa läpäistä ja henkisen minän kasvaessa ja oppiessa tuntemaan itseään oppii näkemään ja ymmärtämään mitä haluaa ja mitä ei halua, eikä ole tarvetta tyytyä vähempään.
Oppii elämään itsensä kanssa ja pärjäämään omillaan eikä halua tyytyä mihinkään puolittaiseen tai keskinkertaisesti sopivaan.
Mä olin kuvitellut ja uskotellutkin ehkä itselleni, etten tule enää elämässäni kokemaan sellasta täydellistä yhteenkuuluvuutta ja täydellisen kokonaisvaltasta palavaa rakastumista millasta nuorempana olin kokenut, luulin, ettei mun elämässä mun kohdalle enää satu oikeeta, tulista, aitoa rakkautta.
Mutta kuinka väärässä olinkaan, parin pölön ja kömpelön seurusteluyrityksen jälkeen ajattelin heittää hanskat naulaan ja viettää villiä poikamiestyttö elämää viisikymppiseksi asti, koska en kokenut saavani mitä odotin, enkä kokenut tarpeelliseksi antaa itsestänikään kuin pienen palasen.
Sitten paikasta odottamattomasta vastaan tulee ihminen, jonka kanssa ajatukset synkkaa, arvot ovat samalla viivalla ja sen kanssa on hyvä ja turvallinen olla sekä hyvinä että huonoina päivinä ja jonka kanssa tunnen suurempaa rakkautta kuin koskaan aikasemmin ja yhtäkkiä mä asun sen kanssa, mä, joka olin päättänyt etten ikinä enää jaa kotiani kenenkään miehen kanssa ja etten ainakaan rakasta enkä rakastu.
No, kuinkas kävikään, kaikki noi pöhköt ajatelmat ovat joutaneet romukoppaan jo aikaa sitten ja seesteinen yhteinen täyteläinen arki uusperheessä on astunut kuvioihin ja tunnen niin täydellistä hyvän olon tunnetta joka hetki etten osaa edes sanoiksi pukea sitä tunnetta.
Onnekas. Se mä oon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti