Valvotut yöt..

Yön hiljaset pihat, katuvalot, kaukaiset auton äänet, nastarenkaiden ropina, keltasena vilkkuvat liikennevalot..
Kaikki noi saa mut aina muistamaan piripäissä valvotut yöt.
Hiljasuus.
Housujen kahina hiljasessa kodissa kun rauhattomana kulkee ees taas..

Piriä pussissa, sen jälkeen klikissä, vähän vettä päälle ja hermostunutta sekottamista, jokanen hippunen pitää sulaa, sen jälkeen filtteri ja vedät sen ruiskuun, asetat neulan päähän ja laitat kiristyksen käsivarteen, etit suonen, tökkäät neulan sisään, vedät vähän pakkia ja tööttäät kaman sisään, lämmin henkäys ja pirin maku tulee suuhun, niskakarvat nousee pystyyn ja oot virtaa täys! Huh mikä fiilis, sydän hakkaa ja oot ku uus ihminen!

Värkkien pesu, keräät kamat veke ja jatkat ikkunoissa partioimista, kuuntelet ääniä, väijyt joka varjoa ja rasahdusta..

Seuraavana päivänä tai sitä seuraavana oot jo niin vainoharhanen etteä meet pisin lattioita ettei kytät tai kuka tahansa joka sua kyttää vaan nää sua..

Piripään elämää..

Säälittävää..

Onneks en elä niin enää!

Kadun syvästi :'(

Yksi asia, jonka olen sulkenut mielestäni, yrittänyt unohtaa, pyyhkiä pois kokonaan. Joka tapahtui joskus mun ollessa 15-16 vuotias..

Yhden kerran olen sukulaiseltani varastanut, rakkaimmailta vieläpä.

Mun äidin äiti, joka kuoli muutamaa päivää ennen esikoisen syntymistä, hän oli mulle rakas, kaikki kaikessa, kuin äiti ja enemmäkin. Itken vieläkin iltaisin ikävää, joka mun sydämessäni valvoo ja kaivertaa.

Erään kerran, kylmänä talvena, taas kavereiden kanssa kaupungilla ilman määränpäätä, ilm,an yöpaikkaa, ilman ruokaa juomaa ja rahaa..

Menin yhen kaverini kans mun isoäitini tyköä, paikkaan joka oli mulole turvasatama, sinne voisin aina mennä, kunnossa kuin kunnossa, isoäidin kertomatta mun kotiin, että olin siellä.

Sinne voisin mennä nukkumaan humalan pois tai syömään, suihkuun ja lämmittelemään..

Sillä kerralla mä ja mun kaveri varastettiin mun rakkaan isoäidin rahat, jotakin satasia tai tonni pari, en enää muista, markka aikaa kuiteskin elettiin.. jotain vuotta 94 ehk

ä.

En koskaan myöntänyt että se olin mä, sanoin, että ehkä mun kaveri vei ne..

Jos mä voisin jotakin elämässä muuttaa muuttaisin sen. Mä häpeän ja kadun sitä enemmän kun mitään muuta! Mä en koskaan voi kertoa äidilleni tai kellekään, että se olinkin mä. Mä häpeän sitä niin paljon että tekis mieli kuolla!

Mulla ei ole mitään selitystä, en ees käyttäny aineita sillon. Mulla ei ole mitään tekosyytä, ei ees mitään kunnon syytä miks ne vietiin. Ei mitään mitä voisin tähän sano muuta kun että mä kadun, niin plajon että mun sydämeni on musta.