Päätä särkee, poskessa sisäpuolella on jotakin kirvelevää, kädet on turvonneet, joka paikkaan sattuu, väsyttää... Viimeset viikot on ollut yhtä hullunmyllyä, oikeastaan koko kesä. Kamala tahti kaikessa, näyttelyissä, designeissa, valmistamisessa, kuvaamisessa ja kaikessa.
Käsien turpoamisesta syytin ensin kuumuutta, mutta tämä on tuttua kovilta työpäiviltä jo aiemminkin ja liittynee rannekanavaoireyhtymään. Taas on tullut kannateltu kahden kilon kamerasettiä kädessä taukoamatta monta tuntia päivässä useemman päivän ajan, sen jälkeen tuntikausien hiirityöskentely kuvia editoidessa. Ihmekös jos kädet turpoo ja kipeytyy :(
Tänään päätin pitää vapaapäivän Humpparallin kuvaamisesta vaikka siellä olis kuulemma tänään tanssiporukoita tanssimassa. Huomenna on kummiskin uimakoulua ja vaikken mä siellä muuta teekkään kun istun niin tuollaset sosiaaliset tilanteet kuluttaa tällaisen sosiaalisesti rajoittuneen ihmisen voimia aivan kamalasti, ikävä kyllä.
Vaikkei sitä päällepäin huomaa, että
jännitän, sydän lyö, kurkkua kuristaa, sisuksissa tuntuu puristava tunne ja haluaisin paeta paikalta. Tänäänkin odotellessa uimakoulun alkua kun istuin muiden vanhempien lähellä saunarakennuksen rappusilla ja laskin mielessäni sekunteja millon homma alkaa ja pääsen poistumaan syrjempään siitä paikalta. Mielen valtas ahdistus ja paniikki, sydän hyppi rinnassa niin kovin, että se varmaan näkyi paidan läpi kaikille, poskia kuumotti ja keuhkoja puristi. Olisin halunnut vaan nousta ja poistua, mutta koitin pitää itseni paikallaan ettei lapseni joudu kärsimään "friikki mutsin" takia.
Koitin ajatella muuta, tutkin ylimielenkiintoisesti kaukana kasvavaa kukkaa,
en hemmetti edes muista miltä se näytti, mutta koitin esittää että se kukka vei kaiken huomioni, miksi en osallistu keskusteluun,
koitin täyttää mieleni jollakin ettei paniikki saa valtaa, lauloin mielessäni LAA LAA LAA LAA, laskin puita, laskin hiekan jyviä, lauloin taas LAA LAA LAA, sydän hakkaa, joka puolella kuuluu puhetta, vasempaan korvaan ainakin kolmen eri ihmisen puhetta samaan aikaan, oikeassa ainakin kahden, koita siinä pysyä järjissä, olkaa jo hiljaa!!!! Itketti. Miksi mun pitää olla täällä?
Mä oletan, että jotkut mun tutuista lukee tätä, jos joskus näette mut kasvokkain, niin mä en kirjota tänne blogiin näitä asioita siksi, että haluaisin myöhemmin jutella kenekään kanssa mistään mitä tänne kirjoitan, toisinsanoen, en halua puhua kanssasi näistä, kiitän ymmärryksestä.
LS-työntekijäkin painaa päälle. Haluaa tavata mutta se tapaamisenkerta joka ois just ja just mahtunut mun ja tytön kalenteriin niin ei sitten sopinutkaan hänelle vaikka itse sitä alunperin ehdotti. Kauhea kiire silläkin nyt yhtäkkiä, kuulemma pitää tavata ennen kun tyttö muuttaa. Minnehän se muutaa ja millä rahalla kun viimeksi sossu sanoi ettei ole perusteita muuttoon koska koulupaikka on täällä? En tiedä missä välissä jaksaisin ottaa senkin ressin sille päivälle ja edelliselle että mahduttaisin tähän kiireiseen aikaan heidän tapaamisen, pulssi nousee jo pelkästä ajatuksesta. Melkeen kaikki muu asiointi sujuu jo nykyään ilman tukihenkilöä, mutta jostakin syystä noi sossujen tapaamiset lukittaa mut täysin :( Eikä todellakaan auta painostus ja vaatimukset, että enkö osaa itse asioitani kertoa, kuten sossu yhdessä tapaamisessa kysyi kun äiti oli puhemiehenä ja puhui hänelle ennalta kertomani asiat kun en itse pystynyt, nyt pystyn vielä vähemmän :(
Heillä on niin kauhea huoli mun lapsista, mutta silti ne syyt jotka aiheutta oireiluja mun lapsissa ei saa niihin mitään liikettä. Jännää toi heijän hyvin valikoiva huoli, tai ainakin valikoiva auttaminen. No koitan likistää itsestäni tapaamiseen voimat, sille päivälle ei sitten muuta voi enää sopiakaan. Loppupäivä menee energian keräämisessä ja stressitason laskemisessa eli tietokonenäyttöä tuijotellen.
Mä oon monesti miettinyt miksi mä oon tällainen? Onko se perintötekijät vaiko ympäristö, vaiko molemmat? Koko suku on seko, ihan niinkun virallisesti ei vaan seonnut taiteeseen. Oon lohduttanut itseeni tästä epäreilultakin tuntuvasta tilanteesta, että ehkäpä me siniveristä taustaa omaavat ollaan vaan niin sisäsiittosia, että siksi sairastumme sekä päästä, että fyysisesti. Naureskelin kerran, että siksi meidän siniverisyys on varmaan hiukan retuperällä jos tou ADD:kin on jo periytynyt sieltä satojen ellei tuhannen vuoden takaa, siksi kuninkaalliset muuttuivat aatelisiksi ja aateliset rahvaaksi kun ei asioita pystynyt hoitamaan ja luonnekin oli viallinen ihan niinkuin mulla ja suvussani monilla muillakin.
Toiset taas sanoo, että taiteelliset sielut on herkempiä ja oikukkaita mieleltään. Oisko tää sitä? Mä olisin paljon innostuneempi jos meidän sukupuussakin ois jotakin kuuluisia taiteilijoiuta ennemmin kun jotakin turhan pröyheitä aatelisia, mitä sellasilla tekee, niitä on lähes kaikkien suvussa, mä haluaisin jotakin hienompaa, erikoisempaa, kuuluisa roisto vaikka ennemmin :D En oo ikinä ymmärtänyt niitä sukututkijoita jotka sanovat, että monella sukututkimus loppuu siihen kun sukupuusta löytyy ensimmäinen roisto? Mä oisin onnellinen jos meiltä löytyis, mikäs sen hienompaa kun olla jonkun jännän aikansa seikkailijan jälkeläinen, aikansa rebel taikka olosuhteiden uhri, väliäkö sillä, kunhan olisi jännittävää, mut ei meillä mitään sellasia ole ollut. Rikollisin lienee Rannajärvi jonka kanssa mulla on yhteinen esi-isä 1648 kuollut Tuomas Kauppi, mutta nääkin veijarit on niin monen sukupuussa ettei se mikään jännä asia ole..
Taas mulla eksyi aihe ja ajatus, parasta siis lopettaa, jos lepään ja katson vaikka leffaa :)
