maanantai 28. heinäkuuta 2014

Ihminen, yksin vai kaksin?

Nyt mulle alkaa hahmottua miten tärkeää on, että on oikeanlaiset tukijoukot takana. Taannoin hengasin aivan väärässä seurassa, seurassa joka koitti tukahduttaa sisäisen luovuuteni ja sisäisen seikkailijani, missähän tilassa valokuvani olisivat jos en olisi älynnyt irrota tästä seurasta?


Tällä hetkellä mä koen, että mun luovuus on lisääntynyt ja olen löytänyt sen taiteilijan sisältäni joka on tässä viimeisen 1-2 vuotta ollut vähän hukassa. Saan kannustusta ja vapautta valokuvaamiseeni sekä mielipidettä ja näkökulmaa jos sitä kysyn. Kukaan ei sano mulle "mä en tajua miten joku maksaa 700 euroa paperipalasta" vaan rohkasee menemään sinne suuntaan minne itsekin epävarmasti koitan haparoida.


Vielä noin vuosi sitten vannoin etten ala jakamaan elämääni kenenkään kanssa ja että yksin on ihan hyvä olla, mutta nyt on mielipide aika rajusti muuttunut, eihän ihmistä ole tarkotettu olemaan yksin, jaettu vastuu on paljon kevyempi kantaa ja murheet tuntuu paljon pienemmiltä kun on joku jolta hakea lohtua silloin kun sitä tarvitsee.

Ja on kiva kun on samanhenkinen kumppani, ihminen joka ymmärtää kun puhun kameran asetuksista, joka on samalla kartalla kun puhutaan kuvaamisesta, ihminen joka ei koita tukahduttaa mua vaan on valmiina uuteen seikkailuun aina kun sellaiseen avautuu mahdollisuus, ihminen joka ei halua vangita mua olohuoneen nurkkaan näyttämään vain nätiltä ja olemaan valmiina leikkimään silloin kun häntä huvittaa vaan ihminen joka antaa mun kukoistaa ja räiskyä ja antaa mun sisimpäni kehittyä ja kasvaa.


Eilen sähköpostissa tuli sopparit ja muut infot liittyen siihen taideprojektiin johon mut kutsuttiin, huomasin vaan, että papereihin oli mut jo merkattu kiinnitetyksi ja oli ihan päivämääräkin millon mun työni ois siellä esillä, vaikken mä siis ole vielä edes vastannut suostuvani :D 
Mutta toki mä suostun, hulluhan mä olisin jos en suostuis, täytyy vaan kysyä millasen kokosina, montako ja mille materiaalille pohjustettuna he haluavat töitäni ja miettiä sitten, että millä rahalla ne kustantaa. Sitten tuleekin tulliselvittelyt, Sveitsihän ei ole EU-maa joten sinne lähettäminen ja mahdollisesti sieltä kotiin saaminen onkin monimutkainen juttu ja jos siellä saa myytyä jotakin tulee myös verollisia kommervenkkeja matkaan.

Täähän onkin kaikki suurten sattumien kauppa, vai oisko kuitenkin jokin suurempi suunnitelma?? Ensinkin jos en ois tavannut nykyistä miestäni, en ois tajunnut vielä tässä kohtaa, että olin hukannut itseni valokuvauksellisesti, enkä ois tehnyt näitä käsiteltyjä synkistelykuvia mitkä olivat kiinnittäneet tän taidehistorioitsijan mielenkiinnon ja näin muhun ei ois ikinä otettu yhteyttäkään..


On hieno tunne huomata, miten joku ihminen voi saada niin paljon aikaan pelkällä olemassaolollaan. Tunnen miten mun sisällä oikein kohisee itseni kehittämisen halu ja ihan uusi luovuus. Toivottavasti mulla olisi edes puoliksi näin hyvä vaikutus myös häneen.


Mulle on tulossa tänään taas toimittaja, tällä kertaa tekemään keräilijä-sarjaan juttua mun vanhoista kameroista. Loppuviikolla ollaankin Turussa suunilleen yötäpäivää Gangut Regattassa myymässä ja se stressaa multa hengen, huohh


Mut nyt mun pitää mennä pyykkäämään ja meikkaamaan ja kokkaamaan ja leipomaan jne jne jne, palataan taas ja kiitos kun luit =)




sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Loppuelämän juttu ja näyttelyä Sveitsiin?


Kävästiin eilen viettämässä kahdenkeskistä aikaa Orijärven kuparikaivoksella, uitiin, grillattiin ja chillattiin. Siinä jossakin grillaamisen ja chillaamisen välissä mun tajuntaan iski, että toi ihminen on se kenen kanssa haluan viettää mun loppuelämäni.
Hän on sanonut niin jo kauan sitten, mutta mä olen aina vastannut siihen, että "loppuelämä on pitkä aika", koska mä en halua sanoa tai luvata asioita mistä mulla ei ole tietoa taikka varmuutta, että tuleeko niin olemaan.
Eikä me mitään olla luvattu vieläkään, mutta eilen sanoin hänelle, että tänään tajusin, että haluun olla sun kanssa mun koko loppu elämän.

On se aika mahtava tunne. En voi sanoa, että oisin näin vahvasti ikinä tuntenut ketään kohtaan, näin aitoa rakkautta kaikkii hyviin asioihin niinkun vikoihinkin, tällasta kokonaisvaltasta rakastumista, kiintymystä, halua, ihastumista, yhdessä viihtymistä ja yhteen sopimista. Sillon kun me ollaan lähekkäin, niin tuntuu kun siinä ois yks täydellinen ihminen, ei kaks erillistä henkilöä, vaan yks.
Musta tuntuu, että me sovitaan jotenkin niin harmonisesti yhteen, ihan kun näin ois tarkotettu, meil ei ole mitään outoa, ei mitään epäsopivaa meissä, me vaan sulaudutaan jotenkin niin täydellisesti yhteen ja toisiimme. Erikoisen jännä tunne.


Mulla on täs päässä pyörinyt itseasiassa yks suuri juttu, mä sain perjantaina sähköpostia Sveitsistä. Sen lähetti joku taidehistorioistija, joka kyseli haluisinko viedä Sveitsiin taidenäyttelyyn joitakin maisemakuviani Gloomy atmosphere -setistäni, että hänellä on menossa useamman vuoden taideprojekti jonka alottais pohjoismaiset maisemakuvat. Hän ois jopa valmis matkustamaan tänne Suomeen keskustelemaan asiasta tarkemmin mun kanssa!


Pirun mahtavaa, että joku tollanen on löytänyt mut ja mun valokuvat ja on vielä ihan otettu niistä! Mun päässä vaan pyörii, että miten paljon tuollanen lysti tulee maksamaan mulle :( No, oottelen lisätietoja enkäö stressaa ennen (vaikka salaa stressaan oikeesti, sen huomaa ikun herään yöllä raapimaan kättä missä se stressi-ihottuma on)


..mut nyt mä meen syömään aamupalaa, tänään tiedossa on mattojen pesua :)

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Paluu menneeseen (valokuvauksessa)

Niinkun mä tässä olin jo pitkään harmitellut, että valokuvaan nykyään vaan maisemia ja ei ole ollut aikaa valokuvata sellasia "mun omempia" aiheita ja etten enää nää yksityiskohtia jne niin päätin, sen lisäks, että pidän lomaa sit kun ehdin heh, että kiellän iteseltäni maisemien kuvaamisen ja katon millasia kuvia saan aikaan ja heti alko tulla sitä "vanhaa Johannaa" ja oon hirmu tyytyväinen, että pysähdyin ja päätin palata takasin "juurilleni".


Kotisivut sai siinä samassa uuden ulkonäön ja vanhat kuvat meni piiloon ja galleriassa on vaan sellasta Johannamaista settiä.


Tiedän hyvin, että joillakin on varmasti sanansa sanottavana tästä, mutta mä en ole täällä maailmassa miellyttämässä muita vaan tekemässä sitä mikä musta tuntuu hyvältä ja tuntuu, että tatsi kuvaukseen on tallessa enkä ole menettänyt kykyä nähdä yksityiskohtia niinkun tässä kerkesin jo pelästyä että olin!


Kohti vanhoja tuulia siis!!

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Huoraamista..

Mä kutsun sitä huoraamiseks, noita lehtijuttuja, että pitää antaa itsestään jotain tosi henkilökohtaista siinä toiveessa, että sais perheelleen elannon.
En mä siitä tykkää, eikä se ole kivaa, ja oonkin päättänynt että toi Turun Sanomien viimeinen juttu (TS perj 13.7.2014 paperilehti) on viimeinen missä kerron enää mun menneisyydestä.
Mä haluan katsoa ja tulevaan, enkä halua, että mun menneisyys määrittää sen mitä olen.
Loppuvuodesta mä olen ammatiltani virallisesti tuotekehittäjä ja nyt mä olen yrittäjä, taiteilija, suunnittelija ja käsityöläinen, eiköhän siinä ole tarpeeks olemista, ettei tartte enää olla entinen narkki, entinen vanki, entinen rikollinen, entinen katulapsi.
Mennyt on mennyttä, jokaisella meillä on menneisyys, toisilla mustempi kun toisilla, mutta myös jokaisella meillä on tulevaisuus, toisilla valoisampi kun toisilla ja mä oon päättänyt, että mun tulevaisuus on pelkkää aurinkoa tästä eteenpäin ja olen valmis tekemään lujasti töitä, että se toteutuu!


Elämäni viimeinen parisuhde

Mä olen päättänyt mielessäni, että tää on mun elämäni viimeinen parisuhde, jos tää ei kestä, ni sen jälkeen en ees yritä.
Oon ettinyt netistä  niksejä pitkään parisuhteeseen, oon kysellyt mun kavereilta, jotka ovat olleet kauan yhdessä ja oon pohtinut mun mielessä mikä aikasemmin on mennyt vikaan ja miten ois voinut toimia toisin.

Mä pelkään oikeesti eniten maailmassa sitä, että jossakin vaiheessa alkaa pitämään toista niin itsestään selvyytenä, että ei näy tarpeelliseksi enää kertoa toiselle niitä asioita, että miksi toisesta pitää ja mistä toisessa tykkää, unohtaa huomion ja rakkaudenosoitukset.

En mä mielestäni ole itse ikinä unohtanut niitä, poikani isänkin kanssa vielä viimeseen asti mä sujauttelin lappuja sen takin taskuun missä luki että rakastan ja koitin saada meidän keskusteluyhteyttä uudestaan toimimaan, mutta kaipa hän oli sit jo siinä kohdassa luovuttanut?

Tytön isän kanssa sitä läheisyyttä ei kai koskaan ollutkaan sen jälkeen kun hän alotti työt, ehkä mä olin itte pilannut sen märisemisellä tai sitten hän vaan oli niin työnarkomaani ja rahan perään ettei koti ja perhe kiinnostanut, ehkä meillä oli niin täysin eri odotukset elämästä että yhteiselo ei vaan siksi sujunut. Ei hän nykyisenkään vaimonsa kanssa yhtään sen enempää aikaa vietä, eikä vissiin edellisenkään kanssa :D


Mä jotenkin en uskalla heittäytyä niin täysillä, mä jotenkin oon koko ajan vähän tuntosarvet pystyssä, varpaillaan, koitan haistella, että millon näkyy merkkejä siitä että kohta epäonnistutaan, mua pelottaa niin kovin se, että kaikki kaatuu kuitenkin johonkin typerään pikkuseikkaan.

Ähh, mun pitäs alkaa töihin eikä pohtii tällasia taas. Huomenna kauhee päivä kun pitää mennä Turkuun hymyilemään ja myymään, huohh, ei oo yhtään asiakaspalvelufiilis mulla :(



torstai 17. heinäkuuta 2014

Ahdistus -> Ratkasu -> Helpotus

Mä suljin hiljattain mun Facebook profiilin. Mulla oli siellä hiukan yli 400 "kaveria".  Aika paljon valokuvaukseen ja työhön liittyviä henkilöitä, vanhoja kavereita, vanhoja koulukavereita, kaukasempia sukulaisia ja sen sellasia.
Mua rupes kuitenkin ahdistaan jotenkin, että kuin paljon mä itsestäni loppujen lopuksi jaan sinne ja sit yks päivä mä vaan suljin sen.
Eihän sinne ois pakko mitään jakaa, mutta jotenkin mä koin velvollisuudeks jotakin jakaa päivittäin, hulluahan se on, ei ole kenekään velvollisuus jaata yhtikäs mitään jos ei halua, mut mä oonkin outo ja ajattelen kieroutuneesti!

Nyt on tosi helpottunut olo kun se on suljettu vaikka toisaalta mä tiedän, että on tuttuja ja sukulaisia jotka on aidosti kiinnostuneita mun kuulumisista. Pitänee siis olla ahkerampi tän blogin kans varmaan?

Kuvamuotoisestihan mun päivityksiä voi seurata Instagramissa minne mä en todellakaan postaa suuria ja komeita valokuvaus saavutuksia vaan ihan kännytasosia arkijuttuja ja niitäkin ehkä vähän liian kans. Se on mun vapaa-aikaa, vakavamieliset valokuvat löytyy mun kotisivuilta joilla onkin tänään 21182 kuvaa ja kävijöitä laskurin asentamisen jälkeen, joka tapahtu siis tänä vuonna, 106208.


Mä sain vihdoin ja viimein päässäni lopetuksen eräälle asialle kun hyväksyin, että me ihmiset ollaan erilaisia ja käyttäydytään eri tavoilla eri tilanteissa ja meille on erilaiset arvot ja -käsitykset asioista.
Nyt on hyvä mieli sen asian suhteen ja voin jatkaa elämässä eteenpäin uhraamatta enää energiaa tälle ihmiselle. Vaikka mä olenkin suuttunut siitä, että jotkut kokee tarpeelliseksi valehdella asioita, että sais itselleen kumppanin, mutta hyväksytin itselläni sen, että me ihmiset vaan toimimme eri tavoilla, toinen toimii näin, ja toinen toimii noin, se on vaan pakko ymmärtää erilaisuutta ja hyväksyä se vaikkei se aina omaan arvomaailmaan istuisikaan. Nyt asia on loppuun käsitelty mun päässäni, elämässäni, mielessäni, eikä mun tartte uhrata ajatustakaan sille ihmiselle enää :)


Mulla on parhaillaan taas paljon menossa, Tampereella Verkarannassa on käynnissä Rannalla -näyttely missä on myynnissä muutamia teoksiani sekä kelloja ja löylymittareita.


Verkaranta-kuvat © Mira Lehtola

Taalintehtaalla on käynnissä Propeller galleryn näyttely jossa myös myynnissä muutama valokuvateos sekä mun löylymittareita ja Wessasoittorasioita



Karjaalta galleria Fokuksesta kävin maanantaina purkamassa Lähialueiden vesistöjä -näyttelyn ja toin sen Koski Tl:n kirjastoon, josta purin pois taas Mustavalkoisia ajatuksia -näyttelyn


Se oli aika raskas päivä, kaksin poikani kaa hoidettiin koko ruljanssi, tavallaan siinä oli kolmen näyttelyn purku ja kokoominen plus ajamista aika tavalla, otti kovin voimille vaikkei silleen mitään raskasta ollutkaan, muuta kun henkisesti korkeintaan.



Nyt oon muutaman päivän tässä jo stressannut ens lauantaina tulevaa Fortuna korttelin designkäsityö myyjäis tapahtumaa Turun keskustassa ja oon koko ajan alitajusesti niinkun valmistautunut olemaan "sairas" vaikka mä todellakin haluaisin kovasti mennä, eihän se kestä ees kun 4 vaivasta tuntia, mut jotenkin tuntuu, että mun henkinen voimavara on käytetty tältä kesältä jo loppuun eikä riitä millään paukkuja enää, tää kesä menee taas vähän niinkun viimekesäkin, hukkaan ja kiireisesti, vaikkei tänä kesänä niin paljon olekaan juttuja kun viime kesänä, mut henkisesti kuormittavampaa jotenkin silti :( 
Mä koitan koko ajan psyykata itteeni siihen että meen paikalle kuitenkin ja koitan kestää sen neljä tuntia plus kaikki alkuvalmistelut sekä lopputoimenpiteet, mutta saapahan nähdä pääsenkö menee ja jos pääsen ni miten riekaleina hermot on sen takia :(

Turussa on tulossa se Gangut Regattakin missä myyntialue on kaiketi auki puolille öin ja se kestää neljä päivää joten siitä on tulossa ihan vitun raskas rupeama. Myyntipaikka maksoikin niin hemmetisti, että sieltä ei ainakaan voi jäädä pois vaikka ois henki menossa!

Jotenkin tuntuu taas niin raskaalta, ehkä pieni loma ois paikallaan, tekis mieli kyllä taas heittää hanskat naulaan, mutta itseni tuntien kyllästyn jouten oloon parissa viikossa ja olen taas täynnä puthia ja ideoita joita lähen toteuttamaan!


..ja nyt mä lähden toteuttamaan mun saalistusviettiä tohon lähimetsään ja meen ettiin meille päiväruuaks kanttarelleja! Palataan taas ja kiitos kun luit :)


tiistai 15. heinäkuuta 2014

Valokuvanäyttelyt väsyttää kaiken muun lisäks.. syvällistä pohdintaa taas..

Eilen mun hieno pohdinta jäi pahasti puolitiehen kun lähdin purkamaan kahtaa näyttelyä ja kokoamaan yhtä, autolla ajaessa sanelin mun Evernoteen muistiinpanoja mitä piti vielä kirjoittaa, muttei tullut illalla enää kirjoitettua mitään. Olin toodella väsynyt kun pääsin kotiin.
Illalla tein tälle päivälle toimintasuunnitelman, mutta sateen takia joudun kai muuttamaan sitäkin.
Piti nimittäin pyöräillä ensin aamulla kauppaan ja päivemmällä uimaan pojan kanssa, mutta nyt ainakin satelee joten aamun fillarointi muuttui mattojen pesuksi ja siivoiluksi ja arvatkaa vaan mitä tekee heti mieli tehdä kun pitäis siivota?? No blogata tietenkin! :D

Latokartanonkoskella toissapäivänä mun shortsien päälle ilmestyi pikkuriikkinen sammakko jonka kerkesin just kuvata ennen kuin se loikkasi piiloon:


Eilen mä olin tosi hädissäni mun uudessa ihanassa parisuhteessa ilmenneen pienen ongelman takia, ongelman jonka mä olin tosin jo arvannut olevan olemassa mutta olin blokannut sen mun todellisuudesta, sitten kun siitä pieni palanen näyttäytyi niin kaikki vanhat kauhukuvat ongelmasta tuli mieleen tietenkin ja mielikuvituksen tuotteet alkoi vilistää silmissä ja tietenkin vahvimpana huolena oli mun oma jaksaminen ja siten myös mun lapseni tulevaisuus.

Tietenkin mä ehkä saatoin ylireagoida, mutta toisaalta, mun kokemuksella asiaan voisin väittää että kyseessä kuitenkin sen verran vakava asia, ettei siihen voi koskaan ylireagoida.


Kuitenkin me puhuttiin se asia selväksi eikä se vaikuta olevan tällä hetkellä sen kokoinen ongelma, että siihen tarttis tän enempää paneutua, jokaisessa meissä on vikamme ja jos jotakuta rakastaa niin silloin rakastaa myös niitä vikoja, kukaan ei ole täydellinen, mutta jos sattuu löytämään sellaisen ihmisen rinnalleen, joka omasta mielestä tuntuu riittävän täydelliselle itselle niin ei niitä vikoja näe eikä huomaa ja niin kauan kun ne viat ei vaaranna kenekään terveyttä tai hyvinvointia niin sellasten kanssa pystyy elämään. 


Eilen autoa ajaessa mä mietin sitä miksi mun on niin vaikeeta käsitellä ja kestää negatiivisia tunteita, esim. mun tyttären teini-iässä saamia kiukunpuuskia yms., mutta sitten yhdistin asian siihen, että mullahan on "curling-vanhemmat" tai ainakin äiti, mitään negatiivista ei koskaan ole tarvinnut kestää koska äiti on aina tullut tasoittamaan tien eli mitään negatiivista ei ole ikinä tarvinnut oikeastaan kestää eikä käsitellä, nekin negatiiviset mitä on sitten pakolla tullut eteen on lohdutettu herkuilla pois. Ehkä tästä on periytynyt mulle sellanen toimintatapa, että negatiiviset tunteet tai asiat kadotetaan ulottuvilta pois, esim. isäni tapa suhtautua mun teini-iän kiukutteluun oli aina se että isä uhos että kotiin ei ole enää tulemista ja samalla tavalla itse jatkoin sitten oman tyttäreni kanssa, eli poissa silmistä, poissa mielestä, heitetään ongelma pois niin sitä ei tarvitse kestää eikä käsitellä.

Mutta tyttäreni avasi silmäni pari vuotta sitten. Onneksi tyttäreni on huomattavasti fiksumpi kuin minä olen koskaan ollut ja hän osaa yhdistää syyn ja seurauksen sekä ilmaista tunteitaan huomattavasti paremmin.
Hän kerran minulle tekstasi, että etkö äiti nää mitä sun käytös tekee mulle.
Se oli käännekohta kaikessa.

Puhuin perheterapeutilleni joka avasi silmiäni tilanteelle vielä enemmän, puhuin sossuille, puhuin psykologille, puhuin tyttärelle, äidille, tänne blogiin ja viimeiseksi lainasin kirjastosta kaiken maailman kirjoja ja oppaita itseni muuttamiseen.


Se on toki sellainen matka jota ei näköjään tehdä vuodessa eikä kahdessa eikä pelkästään kirjaston kirjojen avulla esim. aidossa läsnäolossa mulla on todella paljon vielä harjoittelemista ja se on ehkä se vaikein, sillä isältä olen perinyt myös sen käytöstavan, että omat asiat menee aina edelle ja lapselle ei ole aikaa edes kuunnella mitä asiaa sillä on saatika keskeyttää omaa tekemistään siksi että tulisi tekemään lapselle tai lapsen kanssa jotakin, joka taas kasvattaisi lapselle hyvää itsetuntoa ja osoittaisi lapselle että lapsi on tärkeä. Mä uskon, että tässä piilee syy mun sekä mun lasten huonolle itsetunnolle.


Mutta on mulla muitakin työstettäviä ongelmia, se, miten suhtaudun ja reagoin tiettyihin tilanteisiin, tästä olen just hetki sitten tänne kirjoittanutkin, mun pitäis opetella kuuntelemaan tarkkaan mitä mulle on ensinkin sanottu, sen jälkeen laskea kymmeneen tai joskus vaikka sataan ennen kun reagoin.
Mulla on isältä peritty käytösmalli siihenkin, jos joku ihminen ei tee jotakin asiaan juuri niinkuin mä ite sen teen, olkoot mun tapani huonompikin vaikka, niin mun reaktio on heti sen tyylinen, että tää toinen ihminen kokee aivan varmasti olevansa jotenkin tyhmä tai huono, just miten mä olen itse aina kokenut olevani. Siksi onkin ehkä isän turha ruikuttaa miksi en itse hänen läsnäollessa tee mitään asioita esim. mun autooni, vaikka osaisinkin, koska se on täysin turhaa, vähän karrikoidusti esimerkki voisi olla seuraavanlainen, jos vaikka öljytikkua pyyhkii väärällä kädellä katsoessaan öljyjä niin isä tulee viereen huutamaan miten tyhmä olen kun en totakaan osaa niinkun hän ja nappaa tikun ja rätin kädestä ja tekee itse "paremmin". Tässä mulle tulee todella tyhmä olo ja tajuan etten ole mitään verrattuna isään kun en osaa öljyjäkään oikein katsoa enkä myöskään uskalla seuraavalla kerralla edes yrittää koska teen sen kuitenkin väärin.

Tätä samaa reagointitapaa olen itse sitten jatkanut omiin lapsiini ja läheisiini ja tämä mun pitää itsessäni muuttaa. Lapsiani kohtaan olenkin ehkä aika paljon saanut sitä muutettua, mutta läheisten kanssa on vielä todella paljon harjoiteltavaa.

Lasten kanssa olen oppinut ettei ole tärkeää onko lapsi oikeassa vai väärässä vaan tärkeintä on se että lapsi saa kokea olevansa oikeassa, että lapsi saa kokea olevansa älykäs ja viisas eikä lasta lytätä, faktahan se on ettei kukaan lapsi ole joka asiassa yhtä viisas kun aikuinen, mutta siitä ei ole mitään haittaa jos tämä todellisuus selviää lapselle vähän myöhemminkin.


Niin, oikeastaan mun piti jatkaa sitä eilistä pohdintaa, mutta tässä välissä tuli mieleen mitä eilen mietin valokuvanäyttelyitä ajatellen, että tammikuussa kun "vesistöt" palautuvat viimeiseltä reissultaan Pasilasta ajattelin pitää välivuoden näyttelyissä.
Tää on alkanut tuntumaan niin työlle, että itse luovuus kuvaamisessa on mussa täysin kuollut, en ole saanut varmaan vuoteen ainuttakaan HYVÄÄ kuvaa, siis sellasta hyvää joka ois mun mieleen, jossa näkyis MÄ.

Mun kuvaamiset on ollut lähiakoina todella maisemakuvapainotteisia enkä ole päässyt sitä ominta minääni toteuttamaan pitkiin pitkiin aikoihin ja pelkään että hukkaan sen puolen itsestäni kokonaan jos jatkan tätä rataa kun vanha väsynyt höyryjuna. Pakko hypätä siis hetkeksi kelkasta pysähtyä tutkimaan yksityiskohtia.

Ja mä jotenkin hukkasin jo mun ajatuksenkin, eli meen siivoomaan, jatkan toiste, moi moiii!


maanantai 14. heinäkuuta 2014

Elämä on täynnä valintoja, ja mä haluan valita, että haluan kasvaa ihmisenä, vaikka se tarkottais, että pitäis kiivetä suurten vuorten yli...

Tottakai jokaisessa suhteessa tulee ongelmia ja tulee se hetki johon mun isän ratkasu ois tokaista "pakkaa tavaras ja häivy täältä", ja niin mä näin unessakin, että sanoin, vaan eipä se ole mikään ratkaisu mihinkään, mä en halua, että kukaan pakkaa tavaroitaan ja häipyy, mä haluan pohtia sitä ongelmaa, pohtia mun omaa reagointia ongelmaan, pohtia mun ongelmanratkaisukykyä, pohtia sitä, että kykenenkö mä alkaa työstämään asiaa vai pakenenko.
Kerran mun terapeutti sanoi mulle, ikäänkuin ohimennen, että olenko mä aina aikaisemminkin paennut ongelmia, onko se aina ollut mun ratkasu?
Mä en oikein tajunnut mitä se sillä tarkotti, enkä tajua vieläkään, mun mielestä mä en ole ollut ongelmien pakenija koskaan, mutta tunneko mä itteäni sittenkään niin hyvin, ymmärränkö mä omaa käytöstäni kuitenkaan?
Illalla ja yöllä kun mä pohdin asiaa, joka on kaiketi ongelma nyt meillä, ja näin unta siitä, ja nukuin todella huonosti, ja unessa näin, että sanoin: "pakkaa tavaras ja häivy" ja nyt mietin, että eikö se olis just ongelman pakenemista, työntää ongelma pois eikä ratkasta sitä?


Mä olen kyllä ollut tietoinen tästä asiasta vaikken ole sitä ääneen sanonut, olen tietoinen myös parista muusta asiasta joita en sano ääneen. Tottakai tajuan ettei täydellistä ihmistä ole olemassakaan ja olen rivien välistä lukenut että tää asia just on pienoinen ongelma ja tottakai se pelottaa mua, se pelottaa, että vaikka se ei ois paha ongelma tällä hetkellä niin joskus tulee päivä jolloin siitä voi tulla paha ongelma, mä oon niin monet kerrat sen nähnyt, todella läheltä, sekä hieman kauempaa ja mä mietin mun omaa jaksamista, mä mietin mun poikaa. Mietin pystynkö mä itse hallitsemaan itseni sitten jos siitä tulee ongelma, ja mietin, että tuskin pystyn, kun en ole aiemminkaan pystynyt, ja mietin miten mun pojalle käy jos ongelma repeää käsiin ja lähtee hallinnasta, mietin mitä meille kaikille sitten tapahtuu?


Tässä kohtaa ois niin helppo päättää se mitä niin monesti aiemminkin, että mä en lähde riskeeraamaan mun lapsen elämää ja että parempi yksin turvassa kun hypätä tuntemattomaan. Vaan mitä jos en sittenkään nyt antais periksi, vaan laittaisin itseni seinää vasten, päättäisin, että mä pysyn vahvana ja pidän mun periaatteista kiinni vaikka toisella meniskin pohja alta, jospa mä päättäisinkin, että teen töitä sen eteen, että me saadaan yhdessä homma pidettyä hallinnassa? Vaan mitä jos mun tahto ei riitäkään siihen, jos voimat loppuu?

Ja sitten mä mietin omaa syyllisyyttä. Taaskin mun mielessä on, että liiottelenko mä ite, onko mulla oikeus ees kirjottaa tästä, onko mulla oikeus ees miettii tätä asiaa, onko mulla oikeus olla eri mieltä, onko mulla oikeus kertoa, että mua huolettaa ja musta tuntuu tosi pahalta?

Miks mä tunnen syyllisyyttä siitä, että kerron mille musta tuntuu, että kerron mun oman mielipiteen?


Tää on liian suuri asia ratkaistavaksi yksin tietokoneen edessä, liian pelottava asia pohtia edes yksin, liian vaikea mun käsitellä nyt, kun mun pitää keskittyä kahden näyttelyn purkamiseen ja yhden rakentamiseen.


Elämä on täynnä valintoja, ja mä haluan valita, että haluan kasvaa ihmisenä, vaikka se tarkottais, että pitäis kiivetä suurten vuorten yli, mä haluan kiivetä, niin kauan kun mä vaan tiedän ettei mun tartte kiivetä yksin.