Elämä on täynnä valintoja, ja mä haluan valita, että haluan kasvaa ihmisenä, vaikka se tarkottais, että pitäis kiivetä suurten vuorten yli...

Tottakai jokaisessa suhteessa tulee ongelmia ja tulee se hetki johon mun isän ratkasu ois tokaista "pakkaa tavaras ja häivy täältä", ja niin mä näin unessakin, että sanoin, vaan eipä se ole mikään ratkaisu mihinkään, mä en halua, että kukaan pakkaa tavaroitaan ja häipyy, mä haluan pohtia sitä ongelmaa, pohtia mun omaa reagointia ongelmaan, pohtia mun ongelmanratkaisukykyä, pohtia sitä, että kykenenkö mä alkaa työstämään asiaa vai pakenenko.
Kerran mun terapeutti sanoi mulle, ikäänkuin ohimennen, että olenko mä aina aikaisemminkin paennut ongelmia, onko se aina ollut mun ratkasu?
Mä en oikein tajunnut mitä se sillä tarkotti, enkä tajua vieläkään, mun mielestä mä en ole ollut ongelmien pakenija koskaan, mutta tunneko mä itteäni sittenkään niin hyvin, ymmärränkö mä omaa käytöstäni kuitenkaan?
Illalla ja yöllä kun mä pohdin asiaa, joka on kaiketi ongelma nyt meillä, ja näin unta siitä, ja nukuin todella huonosti, ja unessa näin, että sanoin: "pakkaa tavaras ja häivy" ja nyt mietin, että eikö se olis just ongelman pakenemista, työntää ongelma pois eikä ratkasta sitä?

Mä olen kyllä ollut tietoinen tästä asiasta vaikken ole sitä ääneen sanonut, olen tietoinen myös parista muusta asiasta joita en sano ääneen. Tottakai tajuan ettei täydellistä ihmistä ole olemassakaan ja olen rivien välistä lukenut että tää asia just on pienoinen ongelma ja tottakai se pelottaa mua, se pelottaa, että vaikka se ei ois paha ongelma tällä hetkellä niin joskus tulee päivä jolloin siitä voi tulla paha ongelma, mä oon niin monet kerrat sen nähnyt, todella läheltä, sekä hieman kauempaa ja mä mietin mun omaa jaksamista, mä mietin mun poikaa. Mietin pystynkö mä itse hallitsemaan itseni sitten jos siitä tulee ongelma, ja mietin, että tuskin pystyn, kun en ole aiemminkaan pystynyt, ja mietin miten mun pojalle käy jos ongelma repeää käsiin ja lähtee hallinnasta, mietin mitä meille kaikille sitten tapahtuu?

Tässä kohtaa ois niin helppo päättää se mitä niin monesti aiemminkin, että mä en lähde riskeeraamaan mun lapsen elämää ja että parempi yksin turvassa kun hypätä tuntemattomaan. Vaan mitä jos en sittenkään nyt antais periksi, vaan laittaisin itseni seinää vasten, päättäisin, että mä pysyn vahvana ja pidän mun periaatteista kiinni vaikka toisella meniskin pohja alta, jospa mä päättäisinkin, että teen töitä sen eteen, että me saadaan yhdessä homma pidettyä hallinnassa? Vaan mitä jos mun tahto ei riitäkään siihen, jos voimat loppuu?

Ja sitten mä mietin omaa syyllisyyttä. Taaskin mun mielessä on, että liiottelenko mä ite, onko mulla oikeus ees kirjottaa tästä, onko mulla oikeus ees miettii tätä asiaa, onko mulla oikeus olla eri mieltä, onko mulla oikeus kertoa, että mua huolettaa ja musta tuntuu tosi pahalta?

Miks mä tunnen syyllisyyttä siitä, että kerron mille musta tuntuu, että kerron mun oman mielipiteen?

Tää on liian suuri asia ratkaistavaksi yksin tietokoneen edessä, liian pelottava asia pohtia edes yksin, liian vaikea mun käsitellä nyt, kun mun pitää keskittyä kahden näyttelyn purkamiseen ja yhden rakentamiseen.

Elämä on täynnä valintoja, ja mä haluan valita, että haluan kasvaa ihmisenä, vaikka se tarkottais, että pitäis kiivetä suurten vuorten yli, mä haluan kiivetä, niin kauan kun mä vaan tiedän ettei mun tartte kiivetä yksin.