Valokuvanäyttelyt väsyttää kaiken muun lisäks.. syvällistä pohdintaa taas..

Eilen mun hieno pohdinta jäi pahasti puolitiehen kun lähdin purkamaan kahtaa näyttelyä ja kokoamaan yhtä, autolla ajaessa sanelin mun Evernoteen muistiinpanoja mitä piti vielä kirjoittaa, muttei tullut illalla enää kirjoitettua mitään. Olin toodella väsynyt kun pääsin kotiin.
Illalla tein tälle päivälle toimintasuunnitelman, mutta sateen takia joudun kai muuttamaan sitäkin.
Piti nimittäin pyöräillä ensin aamulla kauppaan ja päivemmällä uimaan pojan kanssa, mutta nyt ainakin satelee joten aamun fillarointi muuttui mattojen pesuksi ja siivoiluksi ja arvatkaa vaan mitä tekee heti mieli tehdä kun pitäis siivota?? No blogata tietenkin! :D

Latokartanonkoskella toissapäivänä mun shortsien päälle ilmestyi pikkuriikkinen sammakko jonka kerkesin just kuvata ennen kuin se loikkasi piiloon:

Eilen mä olin tosi hädissäni mun uudessa ihanassa parisuhteessa ilmenneen pienen ongelman takia, ongelman jonka mä olin tosin jo arvannut olevan olemassa mutta olin blokannut sen mun todellisuudesta, sitten kun siitä pieni palanen näyttäytyi niin kaikki vanhat kauhukuvat ongelmasta tuli mieleen tietenkin ja mielikuvituksen tuotteet alkoi vilistää silmissä ja tietenkin vahvimpana huolena oli mun oma jaksaminen ja siten myös mun lapseni tulevaisuus.

Tietenkin mä ehkä saatoin ylireagoida, mutta toisaalta, mun kokemuksella asiaan voisin väittää että kyseessä kuitenkin sen verran vakava asia, ettei siihen voi koskaan ylireagoida.

Kuitenkin me puhuttiin se asia selväksi eikä se vaikuta olevan tällä hetkellä sen kokoinen ongelma, että siihen tarttis tän enempää paneutua, jokaisessa meissä on vikamme ja jos jotakuta rakastaa niin silloin rakastaa myös niitä vikoja, kukaan ei ole täydellinen, mutta jos sattuu löytämään sellaisen ihmisen rinnalleen, joka omasta mielestä tuntuu riittävän täydelliselle itselle niin ei niitä vikoja näe eikä huomaa ja niin kauan kun ne viat ei vaaranna kenekään terveyttä tai hyvinvointia niin sellasten kanssa pystyy elämään. 

Eilen autoa ajaessa mä mietin sitä miksi mun on niin vaikeeta käsitellä ja kestää negatiivisia tunteita, esim. mun tyttären teini-iässä saamia kiukunpuuskia yms., mutta sitten yhdistin asian siihen, että mullahan on "curling-vanhemmat" tai ainakin äiti, mitään negatiivista ei koskaan ole tarvinnut kestää koska äiti on aina tullut tasoittamaan tien eli mitään negatiivista ei ole ikinä tarvinnut oikeastaan kestää eikä käsitellä, nekin negatiiviset mitä on sitten pakolla tullut eteen on lohdutettu herkuilla pois. Ehkä tästä on periytynyt mulle sellanen toimintatapa, että negatiiviset tunteet tai asiat kadotetaan ulottuvilta pois, esim. isäni tapa suhtautua mun teini-iän kiukutteluun oli aina se että isä uhos että kotiin ei ole enää tulemista ja samalla tavalla itse jatkoin sitten oman tyttäreni kanssa, eli poissa silmistä, poissa mielestä, heitetään ongelma pois niin sitä ei tarvitse kestää eikä käsitellä.

Mutta tyttäreni avasi silmäni pari vuotta sitten. Onneksi tyttäreni on huomattavasti fiksumpi kuin minä olen koskaan ollut ja hän osaa yhdistää syyn ja seurauksen sekä ilmaista tunteitaan huomattavasti paremmin.
Hän kerran minulle tekstasi, että etkö äiti nää mitä sun käytös tekee mulle.
Se oli käännekohta kaikessa.

Puhuin perheterapeutilleni joka avasi silmiäni tilanteelle vielä enemmän, puhuin sossuille, puhuin psykologille, puhuin tyttärelle, äidille, tänne blogiin ja viimeiseksi lainasin kirjastosta kaiken maailman kirjoja ja oppaita itseni muuttamiseen.

Se on toki sellainen matka jota ei näköjään tehdä vuodessa eikä kahdessa eikä pelkästään kirjaston kirjojen avulla esim. aidossa läsnäolossa mulla on todella paljon vielä harjoittelemista ja se on ehkä se vaikein, sillä isältä olen perinyt myös sen käytöstavan, että omat asiat menee aina edelle ja lapselle ei ole aikaa edes kuunnella mitä asiaa sillä on saatika keskeyttää omaa tekemistään siksi että tulisi tekemään lapselle tai lapsen kanssa jotakin, joka taas kasvattaisi lapselle hyvää itsetuntoa ja osoittaisi lapselle että lapsi on tärkeä. Mä uskon, että tässä piilee syy mun sekä mun lasten huonolle itsetunnolle.

Mutta on mulla muitakin työstettäviä ongelmia, se, miten suhtaudun ja reagoin tiettyihin tilanteisiin, tästä olen just hetki sitten tänne kirjoittanutkin, mun pitäis opetella kuuntelemaan tarkkaan mitä mulle on ensinkin sanottu, sen jälkeen laskea kymmeneen tai joskus vaikka sataan ennen kun reagoin.
Mulla on isältä peritty käytösmalli siihenkin, jos joku ihminen ei tee jotakin asiaan juuri niinkuin mä ite sen teen, olkoot mun tapani huonompikin vaikka, niin mun reaktio on heti sen tyylinen, että tää toinen ihminen kokee aivan varmasti olevansa jotenkin tyhmä tai huono, just miten mä olen itse aina kokenut olevani. Siksi onkin ehkä isän turha ruikuttaa miksi en itse hänen läsnäollessa tee mitään asioita esim. mun autooni, vaikka osaisinkin, koska se on täysin turhaa, vähän karrikoidusti esimerkki voisi olla seuraavanlainen, jos vaikka öljytikkua pyyhkii väärällä kädellä katsoessaan öljyjä niin isä tulee viereen huutamaan miten tyhmä olen kun en totakaan osaa niinkun hän ja nappaa tikun ja rätin kädestä ja tekee itse "paremmin". Tässä mulle tulee todella tyhmä olo ja tajuan etten ole mitään verrattuna isään kun en osaa öljyjäkään oikein katsoa enkä myöskään uskalla seuraavalla kerralla edes yrittää koska teen sen kuitenkin väärin.

Tätä samaa reagointitapaa olen itse sitten jatkanut omiin lapsiini ja läheisiini ja tämä mun pitää itsessäni muuttaa. Lapsiani kohtaan olenkin ehkä aika paljon saanut sitä muutettua, mutta läheisten kanssa on vielä todella paljon harjoiteltavaa.

Lasten kanssa olen oppinut ettei ole tärkeää onko lapsi oikeassa vai väärässä vaan tärkeintä on se että lapsi saa kokea olevansa oikeassa, että lapsi saa kokea olevansa älykäs ja viisas eikä lasta lytätä, faktahan se on ettei kukaan lapsi ole joka asiassa yhtä viisas kun aikuinen, mutta siitä ei ole mitään haittaa jos tämä todellisuus selviää lapselle vähän myöhemminkin.

Niin, oikeastaan mun piti jatkaa sitä eilistä pohdintaa, mutta tässä välissä tuli mieleen mitä eilen mietin valokuvanäyttelyitä ajatellen, että tammikuussa kun "vesistöt" palautuvat viimeiseltä reissultaan Pasilasta ajattelin pitää välivuoden näyttelyissä.
Tää on alkanut tuntumaan niin työlle, että itse luovuus kuvaamisessa on mussa täysin kuollut, en ole saanut varmaan vuoteen ainuttakaan HYVÄÄ kuvaa, siis sellasta hyvää joka ois mun mieleen, jossa näkyis MÄ.

Mun kuvaamiset on ollut lähiakoina todella maisemakuvapainotteisia enkä ole päässyt sitä ominta minääni toteuttamaan pitkiin pitkiin aikoihin ja pelkään että hukkaan sen puolen itsestäni kokonaan jos jatkan tätä rataa kun vanha väsynyt höyryjuna. Pakko hypätä siis hetkeksi kelkasta pysähtyä tutkimaan yksityiskohtia.

Ja mä jotenkin hukkasin jo mun ajatuksenkin, eli meen siivoomaan, jatkan toiste, moi moiii!