Olin ollu koukussa heroiiniin yli vuoden. Olin jotain 27 kai sillon. Mun yks nuoruuden paras ystävä joka narkkas itekin ja diilas kans ja rakasti mua kait ihan hirveesti, kysy, et haluunko eroon aineista, et jos haluan hän tulee heti ja hakkaa mun sillosen poikakaverin ja vie mut pois. Se oli sekavaa aikaa. En halunnu enää vetää, mutten päässy irti ite enkä katkolla. Sit mä soitin niille ja sanoin että nyt haluun irti. Ne sano, se mun ystävä ja sen ystävä, et ota puhelin avaimet ja röökit ja mee ulos odottaan, ne tulee ihan kohta. Asuin sillon viereises vähän pienemmäs kaupungis. Se aika kun mä odotin mun talon parvekkeen alla, talon takana, tuntu niiiin pitkältä. Mä vedin röökin ja toisen, itkin ja tärisin. kai mä tiesin että tein elämäni isoimman päätöksen ja samalla tiesin et mun sängyssä nukkuva sillonen poikaystävä joutuu kohta kärsimään.

Mut ei mulla ollu vaihtoehtoja. Se oli aikaa millon olin epätoivosesti yrittänyt kamasta eroon, mutten onnistunut siinä ja olin myös yrittänyt itsaria yliannostuksella. Onnistumatta siinäkään. Sillonkin tää mun ystävä oli se joka mut pelasti..

Näin sitten niitten auton tulevan mun talon eteen ja menin antamaan niille avaimet. Ne käski edelleen odottaa ulkona ja menivät mun kämppään. Olivat laittaneet hanskat käsiin (ettei hepatiitit sun muut tartu) ja antaneet muutaman iskun mun silloselle poikakaverille ja heittäneet sen ulos ja ottaneet avaimet pois ja kertonut et muhun on turha ottaa yhteyttä enää tai lähtee henki.

Se jätkä lähti ja mut vietiin yhen tyypin kotiin lepäämään. Mun ystävä oli siellä koko ajan pitämässä mua silmällä ja ne vahti ettei mulla ole mitää hätää ja antovat lääkettä ja juotavaa jos näitin tuskaselta tai janoselta.

Olin siellä vissiin yhen tai kaks päivää. Nukkunut koko ajan. Kussut sängynkin märäksi. Kun heräsin musta tuntu ku olisin ollut unessa vaan vartin tai jotain. Ne kerto et olin nukkunut tosi kauan ja tärissyt ja hourinut.

Mun ystävä vei mut hänen kotiinsa ja oli yhteydessä mun äitiin. Äiti soitti mun yksityislääkärille ja selitti tilanteen ja sai siltä reseptit mil sai tarpeelliset lääkkeet mulle. Panacodia, dormicumia, tenoxia, diapamia jne. Äiti haki viikottain lääkkeet apteekista ja toi mun ystävälle joka huolehti, et mä otan ne ja pysyn sen luona. Se piti mut väkisin sen kotona. Kaks viikkoa kait siinä meni. Täristessä, kuumeeessa, kylmäs hiessä, nivelkivussa, vatsakivussa, kaikessa kivussa.

Olin kuulemma rukoillut et mun ystävä antais yhet vedot mulle, yhet vaan, pliis pliis, oo niin kiltti jne.. Ei se antanut. En muista ite siit ajasta mitään. Ku olin vähän toipunut se pakotti mua kaupungille ja liikenteeseen. Mul oli hirveet kivut, polvet särki, vatsa särki, kunto oli heikko, voimat ihan lopussa, mut se pakotti vaan.

Kohta tajusin miltä mä näytin. Olin kahdessa viikossa laihtunut 10-20 kiloa. Ihan totta. Ilmeisesti horkassa täristessä ilman kunnon syömistä jne elimistö kuluttaa hirmusti energiaa. Ilmankos mulla oli voimat ihan lopussa.

Bussista ulos käveleminen oli hirveetä tuskaa. Muutaman metrin käveleminen oli melkein mahdotonta. Lihakset oli kadonnut, tuska ja voimattomuus vaan oli jälellä.

En tiedä mikä laittoi mun ystäväni tekemään niin paljon mun eteen?

Jotenkin kait kiitollisuuden tunteesta ja ehkä rakkaudestakin me alettiin sit olla yhessä. Mentiin naimisiin. kaikki meni pieleen, lopulta 4 vuotta kaiken jälkeen meille synty vauva ja pari kk sen jälkeen tää mun ystävä meinas tappaa mut. Ero ja lähestymiskielto ja tänään ollaan tässä. Oon 33 vuotias, sinkkuäiti ja kirjotan tätä blogia..

Sillon kun olin 14-15-16 vuotias, ajeltiin usein Datsun Cherryllä. Sillon autoissa harvoin oli 5 vaidetta, ainakaan niissä millä me liikuttiin. Muutaman kerran pöllittiin samanmoinen, mut viis vaihteisella laatikolla. Se oli herkkua se :)

Monet kerrat on ajeltu pisin poikin kaupunkia ilman tuulilasia parinkymmenen asteen pakkasella. Kerran ajettiin ilman oikeaa etupyörääkin!

Se mun sillonen jätkäkaveri oli välillä vähän pimee. Ajoi päin moottoritien siltakaidetta ja hinkkas rengasta sihen kunnes se puhkes. Sitten ajettiin loppumatka kolmella pyörällä. Se oli jännää se ;)

Poliisit, tai eräs tietty poliisi täällä kotikaupungissa piti mulle usein puhuttelun putkareissun jälkeen ja sanoi että tuo jätkä tappaa sut vielä, jos ei muuten ni onnettomuudessa. No ei tappanut ja on itekkin elossa vielä.

Monessa autossa on tultu istuttua. On istuttu huvikseen ja ajeltu tai on ajeltu keikkaa varten.

Katoin aina tarkkaan miten jätkät ajo. Mis kohtaa ne vaihto vaihteita ja millon paino kytkintä. Oppisin periaatteessa sillä tavalla ajamaan. Tosin isäni oli opettanut mulle perus asiat autoista ja ostanutkin mul lapsena auton pari, tosin niillä ei saanut ajella ku kotipihassa ja sielläki harvoin.

En tiedä kuin vanha oon ollut kun oon oikein liikenteessä alkanut ajelemaan. Jätkät ei koskaan tykännyt ideasta et mä oisin saanut ajaa, mut jossain kohtaa aloin ite pöllimään autoja ja mä myös ajoin niillä enkä antanut jätkien pölliä tai ajaa ;)

Alle autokouluikäsenä ajoin yhtä soittoa lappiin ilman suurempia taukoja, se vei jotain 25-27 tuntia, tosin pysöhdyttiin tietty tankkaamaan ja kilikalille jne, mut nukkumaan ei.

Se oli lyhyt reissu, jäätiin siellä kii jo kolmenpäivän päästä..

Autokoulussa nauratti sitten kun ope sano tauoista ja väsyneenä ajamisesta ja anto esimerkin, että ei kukaan jaksa ajaa autolla lappiin yhtä soittoa. En kehannu sanoa, että jaksaapas, olin vaan hiljaa ja hymyilin ;)

Sain kortin 19vuotiaana, kuorma-autokortin, sen jälkeen ei o tarvinnu murehtia missä ajelee ja koska. Autokin on aina ollut, siitä on rakas isäni pitänyt huolen. Kortti tosin on lähtenyt ainakin neljä kertaa. Yleensä ylinopeuksien takia, mut kerran myös rattijuopumuksesta mistä mut kärytti oma sillonen avomies ja lapseni isä..

Sen verran auktoriteettia mun vanhemmilla tais olla, että muistaakseni kaikki Joulut vietin kuitenkin heidän kanssa sukulaisia kierrellen. Yhtenä vuonna lähdin heti Joulun jälkeen Hämeenlinnaan vankilaan. Olin sillon 19 vuotias ja olin saanut lykkäystä muutaman päivän tai viikon, että sain viettää Joulun rakkaiden parissa.

Ja kyllä se lähtö olikin vaikea :( Olin raskaana ja sillon ei tiedetty vielä varmaa vapautuspäivää, joten oli pelko, että joudun synnyttämään vankilassa. No käytännössähän oisin tietty synnyttänyt Hämeenlinnan sairaalassa, mutta vankina silti enkä suinkaan vapaana.

Neljä kuukautta taisin lusia sillä kertaa. Se oli osa vanhaa tuomiota minkä olin saanu 17vuotiaana ja istunut siitä jo osan tutkarina eli tutkintavankina. Sen lisäks siitä vähennettiin osa kun olin ekakertalainen ja osa kun olin ollut alle 18 kun olin saanut tuomion.

Tämäkin tuomio tuli kun mun ns kaveri vasikoi meidät eli jotain ryöstöjä ja pahoinpitelyjä. Tietty hän syytti mua vasikoinnista, mut kummallista kyllä, mul ei ollut viel sillon huumetaustaa eikä mitään käsitystä saati käyttöä aineisiin, kuitenkin kaverini sai huumetuomion ja oli puhunut muitakin.. Jos mä oisin ollut se vasikka, enhän mä ois osannut tollasia vasikoida ;)

No, samapa tuo enää.. Vituttaa vaan tollanen paskan jauhaminen ja toisten päälle syyn vierittäminen. No. Vasikat puhuu. Aina eniten. Olkoon se sit poliisilaitoksella puhumista tai kavereiden kesken leuhkimista, niin joidenkin suu vaan käy enemmän!

Kyl tuo vieläkin vähän harmittaa. Varsinkin kun siinä porukassa missä tää eukko pyörii, mulla on kauhee vasikan maine >:/

Onnex ihmiset joilla on merkitystä, eli ihmiset jotka mut tuntee, tietää etten se oo ollut mä!

Yx isoiso diilerikin mietti mua tuomaan kamaa rajan yli. Tuskin se ois mitään vasikkaa sihen ottanut ;) Se homma ei koskaan edenny kuiteskaan ajatusta pidemmälle koska mul oli lapsi ja sen avulla kytät ois voinut kiristää melkeen minkä tiedon vaan ulos.

Kaamein dilemma ois ollut että toisessa vaakakupissa sulla painaa rakas ystävä ja saako se linnaa sun takia ja toisessa kupissa sijaiskärsijänä oma pieni viaton lapsi jota uhataan lastenkodilla! Minkä tahansa päätöksen tekisi, siitä joutuis itsekin kärsimään koko loppu elämänsä ja vielä muutkin kärsis :(

Onnex se asia ei koskaan toteutunut!

Aina autossa

14 vuotiaasta asti hengasin aina tyyppien kanssa joilla oli auto tai jotka ajeli autoilla. Rakastin autoja ja rakastan vieläkin! Mulla oli sellanen jätkäkamu jolla oli aina auto, se oli 17v ja mä 16v. En muista miten tutustuttiin, kai kaverit vaan kerran laitto mut sen autoon kun lähettiin johkin monella autolla ja se jätkä vaan päätti, että haluu mut.

Ajaltiin koko ajan, yöllä, päivällä, kesällä talvella. Välillä se jätkä meni vankilaan ja kun se pääs me ajeltiin taas.

Monesti meillä oli joku muukin kyydissä ja aika usein jätkät teki kilikali keikkoja ja vei kaljaa, tupakkaa, limsaa, karkkia ym.. Aika monesti mä nukuin autuaan tietämättömänä takapenkillä, kun jätkät vääns keikkaa.

Välillä hakattiin ja ryöstettiin joku ja vietiin lompakko, visakortti tms. Joskus ajeltiin kauemmas rötöstelemään, joskus ajeltiin kauemmas vaan ihan huvin vuoksi.

Tää jätkä istu enemmän vankilassa kun oli siviilissä. Ens alkuun mä tykkäsin siitä, mut jossakin vaiheessa suhde alko olla lähinnä hänen kiristyksellä aikaan saama, enkä mä pystynyt jättämään sitä.

Se oli mun eka pitempi aikanen poika kaveri ja sellanen joka todella rakasti mua eikä käyttänyt millään tavoin hyväks mua. Se teki kaiken mitä mä pyysin ja ois vaikka tappanut ittes mun takia.

kahtaasataa

Yks kerta mentiin täältä kotikaupungista vähän isompaan cityyn, tarkotuksena oli mennä hakemaan kymppi jeijoa, eli kymmenen grammaa amfetamiinia. Mitään jeijoa ei koskaan saatu, rahat kyllä meni. Tää meidän kaupan suunnittelija joutu muka kidnapatuksa, uhatuks aseella ja mitä vielä, en muista. Koti matka meni reilua kahtaasataa 45 minuutissa kun yleensä matka tuolta kaunopungista kotikaupunkiini kesti siinä kaksi tuntia.

Ajettiin punasia päin risteyksissä torvi pohjassa ja ohiteltiin sumeilematta kaikki oli vastaantuliojoita tai ei.

Se oli hirveen riskaabelia ajoa, mut selvittiin hengissä siitäkin ja lyötiin Suomen ennätykset sillä reitillä, enkä usko et kukaan tähän päivään mennessä on tullut sen matkan nopeampaa..

Sellasta se on?

Ihan kauheeta, se ystäväni, joka on päässyt kans eroon aineista, liikkuu taas sellasten kavereiden kanssa, jotka käyttää. Säälittää ja suututtaa katsoa vierestä ja pelätä, että lipsuuko se vai ei.

Joskus kauan sitten yks toinen ystäväni, joka tänäpäivänäkin vissiin viel käyttää, sano mulle et "hei mieti hiukan, ei meitä kukaan muu huoli ku nistit ja linnavenkulat!" Mä oon mieluummin sit yksin..

Oma elämä tuntuu niin hyvälle, vaikka mulla ei oikeesti ole mitään. Mutta mulla on ihanat lapset, siis parhaat, fiksut ja kiltit, miten voikaan olla niin fiksut ja kiltit, ja ihanat lemmikit, hyvä tapaset ja kauniit. Ihanat ymmärtäväiset vanhemmat ja ihanat ystävät. Ois kai ihan liikaa pyytää tähän vielä ihanaa miestä. Ei sellanen oo mahollista :) Parempi olla sit yksin ja nauttia tästä mitä on <3

Tyttöjengi

Kun selasin sitä facebookia,löysin pari sellasta tyttöäkin, jotka jossakin vaiheessa pyöri samaan aikaan kaupungilla. En enää muista mistä ne ilmestyivät, mutta olivat vissiin jonkun lastenkodin asukkeja kans.

Musta oli hienoo vihdoin saada tyttö kaveriksi ja tietty halusin olla niinkun muutki tytöt.

Tytöillä vaan oli ihan eri meininki ku jätkillä.

Tytöt oli säälimättömän väkivaltasia. Sellanen oli mulle ihan uutta. Jätkät ei koskaan oikeestaan tapellut, ainakaan tosissaan, saati sit et oisivat hakanneet joitain viereita ja vieläpä huvin vuoksi. Tytöille sellanen oli joka päivästä ajan kulua ja niimpä mäkin jouduin sihen mukaan.

Ekan kerran, ku yks sellanen muija ehdotti et mennään hakkaan joku, kysyin tyhmänä, että miksi ja se vastas huvin vuoksi. Sillä kerralla en lähtenyt mukaan, mut koska halusin epätoivosesti olla osa tyttöjen porukkaa ja olla niinku muutkin tytöt niin ajanmittaan mäkin rupesin osallistumaan sihen hakkaamiseen ja mulle tuli kovan muijan maine.

Mikään kova en missään nimessä ollut, pikemminkin pelkuri, kun en uskaltanut olla hakkaamattakaan!

Toi linja vei mut lopulta vankilaan ku olin 17v.

Nykysin aika paljon harmittaa se, että edelleen jotkut pitää mua kauheena koviksena. Kukaan ei nähnyt sillon ja harva näkee vieläkään, että olen arempi kun moni uskookaan.

Oon kyllä puhelias tietyssä tutussa seurassa, mutta oon tosi arka ihminen.

Varmaan se alituinen hakatuksi tulemisen pelko on vaikuttanut osaltaan sihen etten uskalla oikein sanoa mielipidettäni tai tuoda ajatuksian ja tunteitani julki vieläkään.

Nykysin sillä on diagnoosikin. Sosiaalisten tilanteiden pelko.

Sen verran paha ja arkea haittaava, että oon eläkkeellä sen takia.

Sekin hävettää mua ihan sikana!

Tahtoisin vaan olla normaali niinkun muutkin. Käydä töissä, harrastaa ja elää niinkun yhteiskunta odottaa.

Pakko kai tässä alkaa pikkuhiljaa myöntämään itselleen, etten oo eikä musta tuu normaalia. Oon luuseri.

Yhteiskunnan hylkiö.

Mut hyvää tässä yhteiskunnassa on se, etteä se ei jättänyt mua pulaan. Ja mun vanhemmissa. Kiitos äiti ettet koskaan hylännyt mua ja kiitos isä, että seisoit äidin tukena!

Ilman mun vanhempia ja tän kaupungin, vaikka tää paska onkin, tukiverkkoa ja halua auttaa ja tarjota tukea, en olis tässä, eikä mun lapset olis tässä.

Musta ei ehkä tule enää mitään, ja mä tuhlaan maamme verorahoja ja elän tuilla, mut koitan parhaani kasvattaa mun kahdesta lapsesta mallikeposta kansalaista, veronmaksajaa, tunnollista ihmistä tähän yhteiskuntaan :)

Se on mun tärkein tehtävä tässä maailmassa <3

Helpotus

Oon lapsesta asti kantanut aina huolta kavereista ja lähimmäisistä, koittanut pelastaa niitä millon mistäkin oloista.

Tänään surffailin facebookissa kaverien kaverilistija ja pomppisin profiilista toiseen ja huojennuksekseni huomasin, että aika moni entinen kaveri on päässyt sinne asti. Se siis tarkottaa, ettei ne nyt ainakaan ihan sillan alla asu..

Muutama sellanen, josta oon erityisen huolissani ja ois kiva kuullu kuulumisia, on edelleen hukassa.

Aika monella oli perhettäkin jo, toivottavasti ovat päässeet aineista kokonaan irti.

Sokea

Elämänsä eläminen tällaisessa ympäristössä ja seurassa voi sokaista ihmisen luulemaan, että se on normaalia.
Nyt kun itse olen ollut poissa rikollisesta elämästä kymmenen vuotta ja poissa tuosta kaveripiiristäkin viisi vuotta, vasta nyt ole alkanut ymmärtämään, että kotiväkivalta ei ole eika saa olla normaalia arkea. Olen ymmärtänyt, että rattijuoposta kuuluu ilmoittaa poliisille ja vastoin sitä, minkä oppisin jo nuorena, että "vasikat tapetaan", nyt "vasikat" ovat kunnollisia malli kansalaisia. Ja kukapa haluaisikaan, että rattijuoppo törmäisi esimerkiksi pieneen lapseen taikka perheeseen!

Ennen eroa kuopukseni isästä, kuvittelin, että pieni selkäsauna sillointällöin mieheltä kuuluu asiaan. Kaikki kaveripiirissä elivät samanlaisessa suhteessa ja perhe-elämässä. Se oli meille normaalia.

Kun sitten kerran sain "vähän kovemmin" turpaani, en edes ymmärtänyt tehdä rikosilmoitusta ensimmäiseen kahteen viikkoon.
Ja sitten kun tein ja asia tuli kaveripiirissämmekin julki, oli syy minussa.
Minun olisi pitänyt kestää hiljaa sekin kerta eikä olla vasikka ja ilmiantaa miestäni siitä, että hän yritti tappaa minut lasten nähden.

Kaksi vuotta meni siitä toipumiseen. Kaksi vuotta elin aivan tsombi elämää. Hoidin rutiinit, kaksi lasta, kodin ja kaksi koiraa robottimaisesti ilman omia ajatuksia ja tunteita. Tiesin, että jos alan tunteilemaan ja purkamaan omaa pahaa oloani, en selviydy arjesta koskaan!

Seuraavat kaksi vuotta meni pähkäillessä kuka minä todella olen? Tuossa elämässä ja tuossa porukassa olin elänyt elämää tavalla, jossa olin aina käyttäytynyt niinkuin minulta oli odotettu. Olin kova muija.
Mutten oikeasti ole kova, en sinne päinkään! Olen hemmetin herkkä ja haavoittuvainen ja ennen kaikkea olen auttavainen muita kohtaan!
Itseni kanssa kasvaminen tuona eron jälkeisenä aikana on ollut oivaltavaa ja olen tyytyväinen, etten ollut kiinnostunut ottamaan elämäämme miestä silloin. Jos en oli ollut ja selvinnyt arjestamme yksin, en olisi koskaan löytänyt itseäni sellaisena kun oikeasti olen.

Nyt olen toiminut vapaaehtoistöissä ja auttanut apua tarvitsevia merkittävästi näiden vuosien aikana. Olen tutustunut ja alkanut hyväksymään itseäni sellaisena kun olen, ujona, heikkona, herkkänä ja olen rakentanut elämääni sen mukaan ja sellaiselle perustalle, että minun itseni on hyvä olla :) En ole tehnyt päätöksiäni muiden mielen mukaan enkä ole elänyt taikka käyttäytynyt muiden mielen mukaan. Sen oivaltaminen on ollut elämäni tärkein oivallus.

Olen kärsinyt masennuksesta kauan. Masennus todettiin pian esikoiseni syntymän jälkeen, mutta luulen, että olen kärsinyt siitä tai jostakin sen tapaisesta jo nuoresta ellen jopa lapsesta asti.
Oivallettuani millainen olen ja alettuani hyväksymään sen, lähti masennukseni pois. Olin iloinen ihminen viisi vuotta, kunnes tein sen virheen että otin elämääni miehen. Hän sattui olemaan pahimman luokan petturi ja valehtelija ja tuhosi minut täysin. Masennuin myös sen jälkeen ja olen sillä tiellä edelleen.
Nyt odottelen, että tämä olo helpottaa ja löydän elämäniloni taas :D

Pedofiili

Tosta raiskauksesta ja siitä, ettei kukaan meistä jotka liikku sillon porukassa, osannut suhtautua sihen asiaan, tuli mieleen; se paikka jossa me joskus yövyttiin, kun ei ollut paikkaa minne mennä.

Se oli sellanen vanha pappa, joka asui ihan keskustassa. Se oli entinen nyrkkeilijä kuulemma, oikein hyväkin, sil oli lehti leikkeitä itsestään nuorena nyrkkeilijänä ym. Sillon en tiennyt että se pappa oli pedofiili, enkä tajunnut, vaikka nyt kun miettii niin merkit oli ihan selvät.

Kaupungilla asui siis sellanen pappa, jonka luokse meidän porukan pojat oli tottuneet menemään jos ei ollut yö paikkaa. Joskus se antoi paljon rahaakin, satoja markkoja. Muistan joskus ihmetelleeni sitä, muttei kukaan kertonut miksi, enkä tajunnut kyseenalaistaa asiaa.

Aina kun mä olin poikien kanssa siel yötä, niin muistan ettei se pappa tykännyt, et tuotiin tyttöjä sinne. Joku pojista aina nukku sen papan kans samas huoneessa ja me muut lattialla olkkarissa. Muistan hämärästi yhen kerran, kun pojilla oli vähän kiistaa kenen vuoro oli mennä sen papan viereen nukkumaan, mutten silloin tajunnut miks ne siitä kiisteli.

Monet kerrat mäkin olin siellä ja vielä useammin pojat. Aina se anto monta sataa markkaa rahaa ja ruokaa ja oli hirveen kiltti kun otti meitä sinne yöksi ettei tarvinnut taivasalla nukkua.

Myöhemmin, monta vuotta myöhemmin, mut kutsuttiin mun vanhempien kanssa sossuun ja ne kysy parilla sanalla siitä papasta. Sillon mulle kerrottiin, että sitä epäiltiin poikiin sekaantumisesta, mut enhän mä tiennyt enkä ollut tajunnut mitä ne siellä huoneessa yöllä teki. Enkä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiotakaan.

Vasta nyt aikuisena oon tajunnut ja alkanut ajatella, että jotkut meidän porukasta oli vasta 11-12 vuotiaita sillon ja mä ite taisin olla 14-15. Siks se pappa ei tykännyt musta, kun olin väärää sukupuolta. Pienistä pojistahan se tykkäs ja väärällä tavalla. Ainakin yks jätkistä oli varmaan sen lemppari, yks joka useimmiten siellä joutus sen kanssa "nukkumaan". Kukaan ei oo koskaan mulle, ei ees näin aikuisena, kertonut mitä siellä tapahtu vai tapahtuko mitään, mutta kyllä toi kuvio on aika selvä.

Meitä oli sellanen porukka, johon kuulus kiinteämmin 3 poikaa joil oli koti, mut huono sellanen, 2 poikaa lastenkodista ja mä, lisäks oli muutamia poikia toisista lastenkodeis

ta, jotka hengas meidän kanssa, muttei ihan joka päivä. kaupungilla aina nähtiin ja pidettiin yhtä viimeseen asti. Me oltiin perhe.

Kukaan täst porukasta ei kait ole normaalissa elämässä, työtä käyvänä ja perheellisenä. Kaikilla on kait jotakin ongelmia, toisilla enemmän toisilla vähemmän.

Enkä tiedä joutuko tää pappa koskaan edesvastuuseen teoistaan, voi olla, että ei. Kukapa ois kehdannut kellekään kertoa jos siellä huoneessa jotakin tapahtui.

Pitäiskö mun kirjottaa siitä raiskauksesta?

Se on mulle niin vaikee asia, etten pysty siitä puhumaan, en ees halua, haluaisin ettei sitä ois koskaan tapahtunutkaan. En pysty puhumaan siitä ees terapiassa, ja silti se on asia mikä on mun mielessä joka päivä, se vaivaa mua, se on vaikuttanut mun luonteeseen ja elämään ja vaikuttaa edelleen, silti en pysty siitä puhumaan kellekään.

Se oli yks laiva reissu kans. Tais olla Siljalla. Oltiin saman porukan kanssa kun yleensäkin. Mä taisin olla 16 vuotias. En ollut koskaan harrastanut seksiä kenenkään kanssa enkä ollut aikeissakaan pitkään aikaan vielä. Olin siitä onnekkaassa asemassa, että siinä porukassa missä liikuin olin jätkä jätkien seurassa. Joskus seukkasin jonkun kaa, mut ei se edennyt koskaan kädestä pitämisestä ja suukottelua pidemmälle. Ei mulla ollut tarvetta siirtyä seksiin, sain riittävästi huomiota ihan olemalla itseni, eikä kukaan meidän porukasta oikeastaan ees yrittänyt tai ehdottanut mitään sellasta mulle.

Eniwei, oltiin siis laivalla ja saatiin viinaa, sillä kertaa mäkin join. Liikaa itseasiassa. Olin sammunut hyttiin, jossa oli yks joka välillä hengas meidän porukassa. Se sattui olemaan samalla laivalla ja menossa Ruotsiin johonkin potkunyrkkeily kisaan. Sillä oli isoveli ja isoveljen pari kaveria mukana.

Olin siis sammunut niiden hyttiin.

Aloin heräämään ja jotenkin unen läpi tunsin että joku panee mua. Sitten ku sain jotenkin tajuttua vähän enemmän, se siirty nuoleen mua, välillä se laitto munaa mun suuhun ja mun sormia mun suuhun ja mun sormia mun pilluun, se piti oikein orgiaa mun kanssa ilman , että mä olin kovinkaan tietoinen asiasta! Sitten kun aloin heräämään enemmän ja varmaan liikehtimään tai jotain niin se puki mut ja talutti laivan yläkannen vessaan. Matkalla se juotti kaljaa mulle ja vessassa riisui taas ja laitto mut sen päälle ratsastamaan. Siinä vaiheessa olin varmaan sen verran vastahakoinen jo, että se kävi vähän vaikeeks ja se käänsi mut ympäri ja otti saippuaa käteen ja työnsi sitä mun perseeseen. Sen jälkeen se laitto mut istumaan sen munan päälle ja nosteli mua ylös alas. Se sattu ihan saatanasti ja heräsin lopullisesti siihen. Siinä kohtaa sain sen verran pahalta ololta ja huippaukselta ja känniltä suustani kakaistua sanat "emmä haluu" ja pari kertaa toistettuani sen tää tyyppi lopetti, puki päällensä ja lähti. Ulko-oven taakse jättämäni avaamaton kaljatölkkikin kelpas sille ja oli jättänyt oman avattunsa tilalle. Otin sen ja koitin juoda sitä ja lähdin hortoilemaan ja etsimään mun kavereita.

Mä en oo varma tiesikö ne jo, mutta asiasta tuli yleinen vitsi, enkä mä tainnut sillon kellekään kertoa, etten mä ollut pannut sen tyypin kaa, vaan että se pani mua ilman mun suostumustani.

Rekkamies-Jormaksi ne sitä sano, oli silloin kuulemman 26 vuotias.

Kun pääsin kotiin, menin pitkäksi aikaa suihkuun pesemään itsestäni sen paskan pois. En kertonut vanhemmilleni enkä kellekään, en ees poliisille.

Vasta nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että mut raiskattiin, eikä se ollut musta kii tai mun vika.

Nyt siitä on kulunut 17 vuotta.

Toisinaan mä mietin, että haluaisin ilmottaa poliisille ja kuulla tän kusipään selityksen asialle ja ees anteex pyynnön jos rikosoikeudellisesti homma oiskin vanhentunut, mut toisaalta en halua joutua kertomaan tätä kellekään, ainakaan useita kertoja. Ehkä mä jonakin päivänä saisin revittyäni itseäni sen verran auki, että pystyisin ääneen kertaamaan tapahtumat yhden kerran, mutta en usko, että pystyisin toistamaan sitä sen enempää.

Mä oon vuosikausia käynyt terapiassa ja koittanut saada sanottua tätä asiaa ulos, mutta se ei tuu, mä en pysty.

Mun elämäni on rampaa ja ahdistunutta, en tiedä johtuuko kaikki yksin tästä, tuskimpa vaan, mutta kaikki tää on jättänyt muhun pysyvät jäljet.

Pääsinkin juuri muuten työkyvyttömyys eläkkeellekin. 10 vuotta oonkin ollut ns sairaslomalla ja nyt vihdoin ne sano, ettei tarvii enää yrittää työhön paluuta. Ei musta oo sihen. Pelkään ihmisiä ja mielipiteeni sanomista niin paljon, etten ole pystynyt edes lääkärilleni sanomaan että en pysty sanomaan jos musta tuntuu pahalta tai väsyneeltä.

Aika säälittävää. Ulkoisesti näytän aika onnelliselta ja suulaalta, mut jos pitäis ilmasta omaa oloa tai mielipidettä, niin en kykene siihen. Meen lukkoon, oon vaan hiljaa..

Valvotut yöt..

Yön hiljaset pihat, katuvalot, kaukaiset auton äänet, nastarenkaiden ropina, keltasena vilkkuvat liikennevalot..
Kaikki noi saa mut aina muistamaan piripäissä valvotut yöt.
Hiljasuus.
Housujen kahina hiljasessa kodissa kun rauhattomana kulkee ees taas..

Piriä pussissa, sen jälkeen klikissä, vähän vettä päälle ja hermostunutta sekottamista, jokanen hippunen pitää sulaa, sen jälkeen filtteri ja vedät sen ruiskuun, asetat neulan päähän ja laitat kiristyksen käsivarteen, etit suonen, tökkäät neulan sisään, vedät vähän pakkia ja tööttäät kaman sisään, lämmin henkäys ja pirin maku tulee suuhun, niskakarvat nousee pystyyn ja oot virtaa täys! Huh mikä fiilis, sydän hakkaa ja oot ku uus ihminen!

Värkkien pesu, keräät kamat veke ja jatkat ikkunoissa partioimista, kuuntelet ääniä, väijyt joka varjoa ja rasahdusta..

Seuraavana päivänä tai sitä seuraavana oot jo niin vainoharhanen etteä meet pisin lattioita ettei kytät tai kuka tahansa joka sua kyttää vaan nää sua..

Piripään elämää..

Säälittävää..

Onneks en elä niin enää!

Kadun syvästi :'(

Yksi asia, jonka olen sulkenut mielestäni, yrittänyt unohtaa, pyyhkiä pois kokonaan. Joka tapahtui joskus mun ollessa 15-16 vuotias..

Yhden kerran olen sukulaiseltani varastanut, rakkaimmailta vieläpä.

Mun äidin äiti, joka kuoli muutamaa päivää ennen esikoisen syntymistä, hän oli mulle rakas, kaikki kaikessa, kuin äiti ja enemmäkin. Itken vieläkin iltaisin ikävää, joka mun sydämessäni valvoo ja kaivertaa.

Erään kerran, kylmänä talvena, taas kavereiden kanssa kaupungilla ilman määränpäätä, ilm,an yöpaikkaa, ilman ruokaa juomaa ja rahaa..

Menin yhen kaverini kans mun isoäitini tyköä, paikkaan joka oli mulole turvasatama, sinne voisin aina mennä, kunnossa kuin kunnossa, isoäidin kertomatta mun kotiin, että olin siellä.

Sinne voisin mennä nukkumaan humalan pois tai syömään, suihkuun ja lämmittelemään..

Sillä kerralla mä ja mun kaveri varastettiin mun rakkaan isoäidin rahat, jotakin satasia tai tonni pari, en enää muista, markka aikaa kuiteskin elettiin.. jotain vuotta 94 ehk

ä.

En koskaan myöntänyt että se olin mä, sanoin, että ehkä mun kaveri vei ne..

Jos mä voisin jotakin elämässä muuttaa muuttaisin sen. Mä häpeän ja kadun sitä enemmän kun mitään muuta! Mä en koskaan voi kertoa äidilleni tai kellekään, että se olinkin mä. Mä häpeän sitä niin paljon että tekis mieli kuolla!

Mulla ei ole mitään selitystä, en ees käyttäny aineita sillon. Mulla ei ole mitään tekosyytä, ei ees mitään kunnon syytä miks ne vietiin. Ei mitään mitä voisin tähän sano muuta kun että mä kadun, niin plajon että mun sydämeni on musta.

Heroiinii huuruissa

Äsken ohitseni ajoi auto, jonka takapenkilä istui resuisen näköinen jätkä jolla roikku räkä leuasta ja silmät oli puoliksi kiinni.
Mietin mielessäni, että Luojalle kiitos, etten ole enää tossa kunnossa!

Mieleeni muistui heroiinin huuruisia hetkiä, kun olen itse nuokkunut jonkun luukun lattialla samassa kunnossa, viittää vaille tajuttomana. Eräänkin kerran menin "aamupalalle" ystäväni luo, olin juuri viettänyt tuntejä sairaalan ensiavussa, minne poikakaverini oli kiidätetty kun oli mennyt hieman hengettömän oloiseksi.
Juttu meni niin, että oltiin valvottu mota yötä amfetamiinin voimilla ja pää alkoi jo hajota, poikakaverini näki harhoja ja sekoili kämpässäni, en jaksanut kattella sellasta ja kaverini käski söyttää pari unilääkettä sille, että se menis nukkumaan. Annoin muutaman unilääkkeen ja varmaan muutaman rauhoittavankin, mutta jätkäkaverini vaan jatkoi sekoilemista, en tiedä paljonko loppujen lopuksi annoin hänelle, enkä muista missä vaiheessa ja miksi olin soittanut ambulanssin, mutta ensiavussa kuitenkin poikakaverini oli koomankaltaisessa tilassa ja hampaat oli täynnä rouskittuja pillereitä.

Kaverini jolta sain ohjeen syöttää niitä lääkkeitä poikakaverilleni, tuli myös ensiapuun katsomaan mikä on homman nimi ja hakemaan äitini auton minulta kun olin liian sekaisin ajaakseni itse.

Lääkärit komensivat meidät pois ja lainasin kaveriltani rahaa ja kävelin yhden ystäväni luokse hakemaan heroiini fiksiä.

Sainkin sieltä ihan hyvät töötit ja olinkin kanttuvei heti sen vedettyäni. Ystäväni kertoi, että olin puhellut päärynäjäätelöstä ja huudellut poikakaverini nimeä välillä. Heräsinkin siihen kun hän tuli myös ystäväni luokse.
Lääkärit olivat saaneet hänet hereille ja hän oli lähtenyt vetämään sairaalasta.

Loppu hyvin kaikki hyvin sillä kertaa, kerron joku kerta toisen yliannostun tarinan, missä jouduin elvyttämään erästä poikaystävääni ja hänen kaveriaan kun kumpikin vetivät överit samaan ikaan..

Ensimmäinen putkareissu

Mun ensimmäinen kerta putkassa oli seuraavanlainen..
Heiluttiin tutussa lähiössä silloisen poikakaverini ja muiden jätkien kanssa. Yön kylmän koittaessa päätettiin, että otetaan auto (Opel Kadett). Haettiin matkalta vielä yks kaveri kyytiin ja ajeltiin pisin pitkin kaupunkia ja vähän seuraavaakin.
Jossain vaiheessa saatiin poliisit peräämme ja ajettiin niitä karkuun kunnes rysäytettiin ojan yli ja auto jäi siihen. Päästiin juosten läheiseen metsään piiloon ja piileskeltiin siellä aamuun asti.
Poliiseja oli kaikkialla, koiria ja taskulamppuja myös.
Aamun sarastaessa etsinnät hiljeni ja lähdettiin kävelemään kohti tietä. Päästiinkin juur liftaamaan, mutta lähellä ajaneet poliisit huomasivat meidät ja ottivat kiinni.

Oltiin jätkien kanssa sovittu, että pidetään tarinasta kii, että liftasimme kyseiseen kaupunkiin ja näin minä teinkin.
Meidät kaikki vipattiin sumppuihin ja sieltä vuoronperään noudettiin kuultavaksi.
Päivällä kun poliisi taas kerran avasi oveni ja kysyi joko tunnustan hän päästi yhden kaverini oven suulle kertomaan, että voit tunnustaa, muut on tunnustaneet jo ja päässeet kotiin.. Pettyneenä tunnustin sen minkä muutkin ja pääsin kanssa kotiin.

Suvussani on lainoppinut henkilö, joka mulle aikoinaan neuvoi; älä tunnusta mitään, niin ei sua voida tuomitakaan ja siitä olen ikäni pitänyt kiinni.

Aina laivalla

Sillon 90-luvulla meil oli aina tapana mennä laivalle jos ei ollu yöpaikkaa. Se oli helppoa; joko hiippailla autokannen kautta tai sit vaan kävellä lähtöselvityksen läpi sen näkösenä kun ois lippu!
Me oltiin niin vakio reissaajia et loppujen lopuks meidän kuvat oli kaikis Eteläsuomen terminaaleis.

Meil oli tapana hengailla hotelleissa, eritoten Ariadnes ja Suomen puolella Scandicis ym. Ratsattiin aina siivoojien koppeja, sielt sai suklaata ym, joskus päästiin huoneisiinkin livahtaan jos siivooja meni käymään jossain ja jätti oven auki siks aikaa, silloin sai viinaa.

Yks kerta oltiin sellases vanhas hienos hotellis Tukholmassa ja satuttiin herättään portsareiden huomio ja jouduttiin juokseen niit karkuun ja mentiin sellasen varauloskäytävän kautta ulos jonka lukon avaaminen tietty aiheutti palohälyytyksen ja sitten saatiinkin juosta hiukan lujaa ja onnex ei jääty kiinni koska se turhan hälytyksen aiheuttaminen ois tullu vanhemmille hiukan kalliiks ;)

Joskus Ruåtsista pääs kotiin kun meni sikäläiseen sossuun ja kerto olevas karkumatkal eikä pääs kotiin, ne sit otti yhteytä Suomeen ja järjesti kyydin kotiin. Tietty siitä tuli kotona ja sossus hiukan seuraamuksia, mut jos ei päässy laivaan eikä muuta mahista ollut ni se oli vimppa keino.

Yhellä kertaa liftattiin Kappelskäristä Tukholmaan kun oltiin menty Naantalista laivaan ja tultiin sit Tukholman kautta kotiin. Sillä kerralla käveltiinkin pitkä matka ja heiluttiin jonkun ostarin pihalla, siel oli paljon tölkkejä roskiksessa ja mehän viisaana palautettiin ne sinne kauppaan, taidettiin saada jotai 100 kruunuu niistä!

Monta reissuu on tullut laivoilla tehtyy, sillon Europa oli uusin ja komein laiva, sinne oli tosi vaikee päästä, niinku Siljoille yleensäkin.

Ålands färjan tais olla pienin ja vanhin paatti mil oon mennyt. Rosella on tullut enemmän kun tutuksi, niinkun Diana 2, Kalypso, Amorella ja Cinderellakin. Isabellallakin ja Mariellalla on tullut kuljettua. Muistelen et myös Silja Festival ja Kapella on tullut käytyä sekä Sea Wind. Finnjet, ehkä Sally Albatrossikin. Alöbatrossillahan oli joskus se tuhoisa tulipalo, karillekin se ajoi. Samoin Amorella meni kerran karille (1.2.1993) kun oltiin kyydissä, se oli vähän ennen Tukholmaa kun laiva pysähty pohjakallioon. Päästiin siitä kuitenkin omin neuvoin Tukholmaan joten mitään sen kummempaa ei siinä sit ollut..

En mä aina ole ollut narkki!

Mä kokeilin ekan kerran huumeita tosiaan vasta erottuani ekan lapseni isästä eli joskus 23 vuotiaana, se on aika vanhana verrattuna että liikuin kyl huume porukois. Tosin sen ole saanut tietää vast aikuisena :)

Kerran, mä olin sillo jotain 16-17 vee, kytät ratsas mun huoneen mun vanhempien kotoa, siis mun kotoa. Ne etti huumei, jotai pillerei kait tai piriä. No eihän sieltä mitää löytynyt, enkä tajunnu mitks ne sellasii meiltä etti!
Vasta nyt aikuisena olen kuullut mun tokan muksun isältä, joka sillon sihen aikaan kun olin se 17vee, oli mun bestis, se kerto et se jonka kaa seukkasin sillo, oli tosiaan narkki ja välitti huumeita. Kaikki oli vaan pitänyt tollaset seikat multa salassa. Ja hyvin ne onnistuikin.

Emmä tiedä onko jätkät suojellu mua vaiko muuten vaan halunnu salata kaikki tollaset, mut emmä koskaan nähny niitä tietääkseni sekasin eikä kukaan mun nähden tai seurassa mitää vetänyt.
Ja hyvä niin.. tosin ei mua sihen aikaan huumeet kiinnostanutkaan, en ollu usein ees kännissä.
Äiti joskus sano, et toivoo sydämensä pohjasta, että sillon kun kapiksella hakattiin ihmisiä kun olin 17, et mä oisin ollut käönnis tai pillereis tai ihan mis vaan, mutten selvänä. No mä sit valehtelin äidille, et olin pillereis, mut emmä ollut. Ehkä humalas tai kännis tai jopa selvänä.
Vittu mikä häpeä! Mä en mitään muuta elämässäni kadu kun sitä, et hakattii siel niit meit nuorempii. Jos jotakin vois pyyhkii pois niin se ois toi asia. Mä häpeen, kadun ja inhoon itteeni ton takia niin paljon, ettei kukaan voi tajuta kuin paljon!

En tiedä syytä miks me se tehtiin? Siihen ei ole mitään syytä, ei mitään. Me ei tarvittu mitään, me ei hyödytty mitään, sille ei ollut kertakaikkiaan mitään syytä, ei pieniintäkään syytä miks me tehtiin niin! Ei ees huvinvuoksi, ei se ollut ees huvia. Kai me jotain ruokarahaa saatiin, muutama markka. Muistan et ois päästy syömään kerran niil rahoilla, siis jotain hesepaskaa tai muuta vastaavaa, mut ei me muuta hyödytty.

Sitten poliisit tuli yks päivä sinne ostarille, ne oli kait saartanut koko paskan ja rynni sisään. Mun kaveri jäi ens kii ja yks jätkä hyökkäs sen kytän kimppuun, mäkin menin potkiin sitä, se kyttä oli jo maassa kun yks toinen kyttä juoksi ja taklas mut maahan. Sit mentiin raudois autoon niin ettei jalat ottanu maahan.
Sumpussa yks kyttä tuli ja potkas mua kostoks. Ei se sattunut.

Kuulin jälkeenpäin et mun sillonen jätkäkamu ois vasikoinut kytil mut, tai siis, sopinut kyttien kaa et tuo mut sinne ostarille. En tiä pitääkö paikkaansa eikä kiinnostakaan, jätin tyypin kun olin lääninvankilan matkasellis odottamas siirtoa Hämeenlinnaan.

Mä sain vajaan vuoden tuomion pahoinpitelyistä, ryöstöistä ynnämuista, istuin alaikäsenä ja ekakertalaisena 1/3 siitä. Olin sillä hetkellä Hämeenlinnan naisvankilan nuorin vanki.

Istuin vielä toisenkin kerran. Olin sillon karvan vajaa 20 vuotias ja raskaana viimesellä kolmanneksella. Synnytin kaks kk vapautumisen jälkeen, pari viikkoa sen jälkeen mun mun rakas äidin äitini oli kuollut.
Hän ei ehtinyt koskaan tapaamaan lapsenlastaan ja joskus musta tuntuu, että mun villi elämä ja vankilaan joutuminen edesautto hänen poismenoaan. Silloin kun hän kuoli, mä istuin hänen sairaalavuoteensa vierellä ja katsoin miten hän makas halvaantuneena sängyllä. Avuttomana.
Ja sitten hän veti hennosti henkeä, kolme viimeistä kertaa. Niin ohuesti ja hennosti, että mä tiesin heti, että hän lähti sillä hetkellä taivaaseen. Mun äidin äitini luovutti, hän tiesi, ettei tulis enää takaisin kuntoon halvauksen jälkeen ja hän luovutti ja meni taivaaseen.

Mun äidin äitini oli pirteä mummeli, hän asui yksinään isoa omakotitaloa ja teki niin lumityöt kun nurmikot ja muutkin itse. Hänellä oli itseään nuorempi poikaystävä ja hän oli reipas teräsmummo. Ehkä siks hän ei halunnu jäädä halvaantuneeks vaan halus sitten kokonaan pois.
Ei hän ois suvainnut kenenkään vaihdella hänelle vaippaa tai syöttävän hänelle velliä!
Mä ikävöin häntä vieläkin, 13 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Kumpa mä oisin saanut näyttää hänelle, että tuli mustakin ihminen. rehellinen ja aikaansaava. Kunnollinen ja tunnollinen!
Mä tiedän että olin hänelle rakas. Ehkä jopa rakkain kaikista lapsenlapsista. Mä olisin niin halunnut että hän ois saanut nähdä, että mun elämässä on muutakin kun törkeä käytös, varkaudet ja tuhovietti.
Mun "Muorini", mä rakastan sua yli kaiken, vieläkin, ja tulen aina rakastamaan!!
Anteeksi kaikki kärsimys mitä sulle aiheutin!
Kumpa mä oisin sillon tajunnut!!!
Jos me joskus vielä tavataan, mä haluan halata sua enkä koskaan päästää irti. Mä haluan näyttää miten rakas oot mulle ja miten mä kadun kaikkea pahaa mitä aiheutin sulle ja muille ympärilläni. Kumpa mä voisin saada anteeksi kaiken mitä oon tehnyt.

Takaisin uneen..

Joskus, kun elämä oikein potkii päähän, mulle tulee fiilis, että haluun takasin sinne uneen.
Uneen missä ongelmat ei vaivaa mieltä,
missä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta.
On vaan se hetki sumun keskellä,
kelluessa vaahtokarkkipilvessä makeassa vaaleanpunaisessa taivaassa.
Odottaen pudostusta sirpaleiselle terävälle asfaltille,
minkä jälkeen jaloille nouseminen on mahdotonta
ja sama kierre kaman saamiseen alkaa taas kunnes nollavitonen neula uppoaa suoneen
ja terumon viiden metrin pumppu työntää veteen sekoitetun makean ja leijailevan heroiinin mun verenkiertoon
ja mä vaivun uuvuttavan hyväolon tunteeseen taas.

Muistoja muistoja

Aika kultaa muistot, huonotkin sellaiset <3
Ystäväni kanssa jutusteltiin niitä näitä tänään, kun oltiin kekaroiden kanssa siellä leikkipuistossa ja muisteltiin niitä narkkiaikojakin ja kivoja muistojahan ne on, jos ei lasketa miten paha mieli tuli siitä, et miten muksut on voinut sen ajanjakson ja miten niitä on tullut laiminlyötyä silloin.

Me oltiin aikamoinen parivaljakko, kunnes mä aloin vetää heroiinia ja se jäi amfetamiini linjalle. Kaipa se maailma on niin erilainen, ettei enää jaksettu hengailla toistemme seurassa taikka paremminkin sillähetkellä ei enää hyödytty toistemme seurasta.
Huumeillessa kaikki kaverisuhteet perustuu lähinnä hyötyyn, jos jostakusta ei ole mitään hyötyä aineen saannin kannalta niin ei se ole kaveeramisen arvoinen.

Se on kaamea tosiasia miten aineet muuttaa ihmistä, ei sitä voi edes kuvitella kuinka ahneeksi, kieroksi ja salakavalaksi ne ihmisen tekee!

Muistui mieleeni yks kerta, kun mun poikakaveri oli mennyt jotain kamaa ostamaan ja sillä oli yhden kapulan verran rahaa (kapula=1/10g herskaa =noin 2-6 annosta, riippuen toleranssista ja kaman laadusta), mutta paikassa jonne se meni olikin joku jolle se oli velkaa ja se tyyppi olikin joku hiukan pelottavampi kaveri, ei siis mikään mist ois selvinnyt puhumalla tai rahalla, ei vaan ne otti mun poikakaverin panttivangiksi ja vaati kahden kapulan verran rahaa tai kamaa.
No, ei mulla ollu rahaa, eikä kavereillakaan, mut lähettiin sit kerjään ja säätään sitä jostakin.
En muista tarkalleen miten homma meni ja mistä ja missäkohtaa mä sain haltuuni kapulan verran konia (heroiinia), mutta joka tapauksessa, vaikka mun rakas oli sidottuna tosi vaarallisten kavereiden panttivankina ja sitä hakattiin siellä, niin mä salasin sen kapulan, enkä antanut sitä, vaan pidin itselläni ja odotin et saatiin säädettyä muuta kautta vaadittu määrä, et saatiin mun kundikamu vapaaksi sieltä!

Niin paljon heroiini koukuttaa, että on valmis riskeeraamaan rakkaidensa hengen sen eteen!

Nyt jälkeenpäin asia järkyttää, mutta silloin se oli luonnollinen eloonjäämisreaktio, ilman kamaa ei voi elää, enkä usko, että tuo juttu on mitään verrattuna mitä muut heroinistit ovat tehneet aineensa eteen.

Mä olen peri rehellinen ihminen nykyään ja rehellinen olin ennen kuin aloin käyttää, siitä voi kuvitella miten kieroksi se ihmisen tekee..

Vanhan ystävän tapaaminen

Tänään tapaan vanhan ystäväni eräässä lasten leikkipuistossa.

Oltiin molemmat eroamassa joskus reilu kymmenen vuotta sitten ja päätettiin että ystäväni muuttaa mun tykö rivitaloneliööni. Hänellä oli silloin kaksi kissaa, koira ja kaksi lasta.
Eihän siitä yhdessä asumisesta juuri mitään tullut ja muutettiinkin sitten kohta yhteen lähiöön naapureiksi.

Sihen aikaan mulla oli jo uus poikakaveri, yks vanha kamuni nuoruudestani ja tää tyyppi esitteli mut Extaasille.
Oikeestaan oltiin ryyppäämään menossa joihinkin autotallibileisiin ja yks toinen extuttu laittoi jotakin mun suuhuni ja sano et pidä kielen alla vaik maistuis pahalle. Se oli puolikas Extaasipilleri jonka kuuliaisena pidin kielen alla. Kai mä siinä kohtaa tajusin ettei mistään buranasta ollut kyse, mutten ymmärtänyt sanoa tai tehdä muutakaan.
Oon aina ollut kokeilunhaluinen ihminen ja uhkarohkea myöskin.



Hetkisen päästä alkokin tanssijalka vipattaa ja tuli niin perkeleen seksikäs olo. Siinä sit tanssiessa vähän kenen tahansa kanssa ja kiehnatessa ja suudellessa oli niin pirun hieno olo!
Ystäväni sanoi ettei hän ottais koskaan ja miks suutelen naisen kaa jne, mutta seuraavana viikonloppuna hän kokeili ensi kerran ja oli samantien koukussa siihen niinkun mäkin!

Pari viikonloppua menni Essujen kanssa ja sitten kohta niitä tarvittiin jo keskellä viikkoakin. Kohta essut ei enää toimineet ja jollakin sillosella tutulla olikin taskussa piriä ja sain siitä viivan. Se nousi hattuun kuin salama ja siitä tulikin seuraava lempiaine.

Poikakaveri vaihtui ja jossakin vaiheessa aineet myös. Kaiken bailaamisen keskellä kaipasin kait lepoa ja heroiinin astuessa kuvioihin olin löytänyt sen. Joskus oltiin päiväkausia sillosen kihlattuni kanssa sängyssä, yöpöydällä tuhkis ja "pakkipullo" (vesi pullo minne pruutattiin ruiskusta veripakit sen jälkeen kun oltiin töötätty kama suoneen) suihkussa tai syömässä ei jaksanut käydä, "notkui" vaan sängyssä ja harrasti seksiä.

Heroiini tekee olon NIIN rennoksi. Silmät menee väkisin umpeen ja olo on ku jossakin pumpulitaivaassa.
Mikään ei tunnu miltään, on vaan rento ja puolinukuksissa, ihan ku rakastunut uneen. Uneen mistä ei ois koskaan halunnut herätä!

Heroiinissa on se paska puoli, että sitä tarvii aina vaan lisää ja lisää ja hyvän olon saa ainoastaan sillon kun vetää melkein överit, eli yliannostuksen. Jos vetää vajarit, tarttee ottaa lisää, muutoin se ei tunnu miltään.


Mutta tänään. Tapaan siis ystäväni joka on pääsyt kans kuiville vuosia sitten. Tapasin hänet ekaa kertaa tänä kesänä sen jälkeen kun tiemme oli jostain syystä eronnut ja vierotushoidot käyty ja kaikki muu elämä siinä välillä.
Kumpikin oltiin huolissamme toisistamme ja siitä et oltiinko selvitty ja oltiinko selvinä kans. Onneks ollaan molemmat päästy siitä helvetistä pois!

Ystävälläni on nyt neljä lasta ja mulla kaks. Hänen vanhimmalla lapsellaan, joka on saman ikäinen kun munkin vanhimmainen, on aivoissa kasvain, jota ei voida poistaa. En pysty kuvailemaan kuin surulliseksi tuo tieto teki mut!
Mutta ei mulla ole oikeutta olla surullinen tai näyttää sitä ystävälleni. Hänen takiaan mun on oltava vahva ja tukea häntä, mun surulle ei ole tilaa eikä aikaa tässä! Se vielä puuttuis että hän joutuis oman surunsa keskellä lohduttamaan muitakin..

Tänään vietetään mukavaa ja aurinkoista päivää lastemme kanssa ja rupatellaan niitänäitä :)

Ensimmäinen kirjoitus

Joskus kauan kauan sitten, olin tähän aikaan illasta vielä kaupungilla. Ehkä kerjäämässä bussirahaa kotiin, taikka kolikoita hampurilaiseen. Nyt istun kotona, koneella, ja mietin; miten alottaisin tän blogin kirjottamisen?

Mä taisin olla jotain 14 vuotias, kun olin ekan kerran yötä pois kotoa, karkuteillä, sitten siitä tuli tapa, joka jatku aina kakskymppiseks asti.
Mun koti ei ollu huono, pikemminkin hyvä, en vaan tiedä miks mun oli siellä muka niin huono olla?!
Mun vanhemmat on edelleen aviossa, ei ne juonu, ei hakannu, mut silti mun oli paha olla. Nyt kun mietin, niin en keksi mitää syytä miks niin oli, niin vaan oli.



En muista mun ekaa karkumatkaa, enkä muista kuinka monta kertaa mun vanhemmat ja sukulaiset etti mua päivä- tai viikkokausia poliisien kera. Pisimmillään taisin olla toista kuukautta kateissa, liehuin sillon jossakin lapissa ja Ruotsissa. Kauimmasta paikasta mist vanhemmat tuli mut hakemaan kyttikseltä oli Kuusamosta. Se ei ollut kun parin kolmen päivän reissu, mut ehittiin siinäkin ajassa vaikka mitä!

Me kekattiin lähtee sinne kun sattumalta ajeltiin mun sillosen jätkäkaverin kaa pöllityllä autolla ja törmättiin meidän kaveriin. Otettiin se kyytiin ja mentiin kääntään joku kauppa tai huoltis. Sen jälkeen päätettiin et ajetaan Lappiin.



Meil oli alla joku 80-luvun Carina kakkonen ja mä ajoin koko meno matkan, tais mennä jotain 23 tuntii ylös Utsjoelle. Käytiin Kalajoen hiekkasärkillä ja varmastio mones muussakin paikas, mut ne on jo unohtunut mielestä.
Eteläs oli jo kesä alkamas ja kesärenkaat alla siin autossa, mut Lapis oli viel täys talvi. Juututtiin jonnekin poropolulle tunturiin, kun ajettiin karkuun bensikseltä. Mut ei me jääty siinä viel kiinni.
Jossain vaihees mentiin jonkun mökkiin ja koitettiin siel peseytyy ja tehä jotai ruokaa, taidettii rikkoo lopuks kaikki paikatkin. Sellasta se sillon oli. Oltiin nuorii tyhmii ja olevinaan niin koviksii.

Jossakin päin jäätiin sit kiinni ja jouduttiin kyttikselle Kuusamoon. Siellä vietettiin vissiin yö ja aamulla oli vanhemmat hakemassa. Se tais olla pitkä ajo takas kotiin.


Mä oppisin pöllimään autoja joskus siinä 14-15 vuotiaana. Liikuin aina jätkäporukassa ja osasin melkein kaiken mitä nekin. Ei mua taidettu muijana ees pitää, olin yks jätkistä niille.

Helpoiten sillon lähti Toyotat ja Datsunit, niit ei tarvinnu ees rikkoo et pääs sisään ja sai käyntiin. Opelit oli helppoja mut ne piti melkeen aina käynnistää virtalukon pohjasta, sitä mä en osannut alussa.

Jossakin vaiheessa yks tyyppi keksi miten Saabit lähtee ja niistä tulikin kaikkein helpoin kohde sen jälkeen!

Se oli vauhdikasta aikaa. Mäkin tiesin autojen merkin jo pelkästään valoista, vaikka pimeällä, niin paljon oli autojen kanssa pelattu. Tiedettiin kuin kovaa mikäkin kulkee ja onko etu- vaiko takavetonen.


Mä halusin alkaa pitään tätä blogia siks, että joskus tuntuu kun ne asiat tahtois tulla ulos mun mielestä. Mulla ei kuitenkaan enää ole ketään sellasta kaveria jolle voisin näitä kertoa. Koko mun ystäväpiiri koostuu nykyään kunnollisista, perheellisistä, työssäkäyvistä veronmaksajista, joilla ei ole mitään aavistusta siitä, että yks niiden kaveri on nuorena ollut rikollinen. Enkä puhu mistään parista jutusta vaan niin paljosta että ne jutut vei kaks kertaa linnaanki ja vielä alaikäsenä.

Mä en kerro ihmisten oikeita nimiä tässä, enkä oikeita paikkojakaan, vaikkakin kaikki jutut on jo komiasti vanhentunut, mutten silti halua paljastaa mitään minkä voi pitää itselläkin ;)