torstai 2. heinäkuuta 2009

En mä aina ole ollut narkki!

Mä kokeilin ekan kerran huumeita tosiaan vasta erottuani ekan lapseni isästä eli joskus 23 vuotiaana, se on aika vanhana verrattuna että liikuin kyl huume porukois. Tosin sen ole saanut tietää vast aikuisena :)

Kerran, mä olin sillo jotain 16-17 vee, kytät ratsas mun huoneen mun vanhempien kotoa, siis mun kotoa. Ne etti huumei, jotai pillerei kait tai piriä. No eihän sieltä mitää löytynyt, enkä tajunnu mitks ne sellasii meiltä etti!
Vasta nyt aikuisena olen kuullut mun tokan muksun isältä, joka sillon sihen aikaan kun olin se 17vee, oli mun bestis, se kerto et se jonka kaa seukkasin sillo, oli tosiaan narkki ja välitti huumeita. Kaikki oli vaan pitänyt tollaset seikat multa salassa. Ja hyvin ne onnistuikin.

Emmä tiedä onko jätkät suojellu mua vaiko muuten vaan halunnu salata kaikki tollaset, mut emmä koskaan nähny niitä tietääkseni sekasin eikä kukaan mun nähden tai seurassa mitää vetänyt.
Ja hyvä niin.. tosin ei mua sihen aikaan huumeet kiinnostanutkaan, en ollu usein ees kännissä.
Äiti joskus sano, et toivoo sydämensä pohjasta, että sillon kun kapiksella hakattiin ihmisiä kun olin 17, et mä oisin ollut käönnis tai pillereis tai ihan mis vaan, mutten selvänä. No mä sit valehtelin äidille, et olin pillereis, mut emmä ollut. Ehkä humalas tai kännis tai jopa selvänä.
Vittu mikä häpeä! Mä en mitään muuta elämässäni kadu kun sitä, et hakattii siel niit meit nuorempii. Jos jotakin vois pyyhkii pois niin se ois toi asia. Mä häpeen, kadun ja inhoon itteeni ton takia niin paljon, ettei kukaan voi tajuta kuin paljon!

En tiedä syytä miks me se tehtiin? Siihen ei ole mitään syytä, ei mitään. Me ei tarvittu mitään, me ei hyödytty mitään, sille ei ollut kertakaikkiaan mitään syytä, ei pieniintäkään syytä miks me tehtiin niin! Ei ees huvinvuoksi, ei se ollut ees huvia. Kai me jotain ruokarahaa saatiin, muutama markka. Muistan et ois päästy syömään kerran niil rahoilla, siis jotain hesepaskaa tai muuta vastaavaa, mut ei me muuta hyödytty.

Sitten poliisit tuli yks päivä sinne ostarille, ne oli kait saartanut koko paskan ja rynni sisään. Mun kaveri jäi ens kii ja yks jätkä hyökkäs sen kytän kimppuun, mäkin menin potkiin sitä, se kyttä oli jo maassa kun yks toinen kyttä juoksi ja taklas mut maahan. Sit mentiin raudois autoon niin ettei jalat ottanu maahan.
Sumpussa yks kyttä tuli ja potkas mua kostoks. Ei se sattunut.

Kuulin jälkeenpäin et mun sillonen jätkäkamu ois vasikoinut kytil mut, tai siis, sopinut kyttien kaa et tuo mut sinne ostarille. En tiä pitääkö paikkaansa eikä kiinnostakaan, jätin tyypin kun olin lääninvankilan matkasellis odottamas siirtoa Hämeenlinnaan.

Mä sain vajaan vuoden tuomion pahoinpitelyistä, ryöstöistä ynnämuista, istuin alaikäsenä ja ekakertalaisena 1/3 siitä. Olin sillä hetkellä Hämeenlinnan naisvankilan nuorin vanki.

Istuin vielä toisenkin kerran. Olin sillon karvan vajaa 20 vuotias ja raskaana viimesellä kolmanneksella. Synnytin kaks kk vapautumisen jälkeen, pari viikkoa sen jälkeen mun mun rakas äidin äitini oli kuollut.
Hän ei ehtinyt koskaan tapaamaan lapsenlastaan ja joskus musta tuntuu, että mun villi elämä ja vankilaan joutuminen edesautto hänen poismenoaan. Silloin kun hän kuoli, mä istuin hänen sairaalavuoteensa vierellä ja katsoin miten hän makas halvaantuneena sängyllä. Avuttomana.
Ja sitten hän veti hennosti henkeä, kolme viimeistä kertaa. Niin ohuesti ja hennosti, että mä tiesin heti, että hän lähti sillä hetkellä taivaaseen. Mun äidin äitini luovutti, hän tiesi, ettei tulis enää takaisin kuntoon halvauksen jälkeen ja hän luovutti ja meni taivaaseen.

Mun äidin äitini oli pirteä mummeli, hän asui yksinään isoa omakotitaloa ja teki niin lumityöt kun nurmikot ja muutkin itse. Hänellä oli itseään nuorempi poikaystävä ja hän oli reipas teräsmummo. Ehkä siks hän ei halunnu jäädä halvaantuneeks vaan halus sitten kokonaan pois.
Ei hän ois suvainnut kenenkään vaihdella hänelle vaippaa tai syöttävän hänelle velliä!
Mä ikävöin häntä vieläkin, 13 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Kumpa mä oisin saanut näyttää hänelle, että tuli mustakin ihminen. rehellinen ja aikaansaava. Kunnollinen ja tunnollinen!
Mä tiedän että olin hänelle rakas. Ehkä jopa rakkain kaikista lapsenlapsista. Mä olisin niin halunnut että hän ois saanut nähdä, että mun elämässä on muutakin kun törkeä käytös, varkaudet ja tuhovietti.
Mun "Muorini", mä rakastan sua yli kaiken, vieläkin, ja tulen aina rakastamaan!!
Anteeksi kaikki kärsimys mitä sulle aiheutin!
Kumpa mä oisin sillon tajunnut!!!
Jos me joskus vielä tavataan, mä haluan halata sua enkä koskaan päästää irti. Mä haluan näyttää miten rakas oot mulle ja miten mä kadun kaikkea pahaa mitä aiheutin sulle ja muille ympärilläni. Kumpa mä voisin saada anteeksi kaiken mitä oon tehnyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti