fyysinen väkivalta satuttaa Liskin mukaan vähemmän kuin henkinen, kun siihen tottuu

Mä en saanut unta, olisiko syy täysikuussa vai eilisessä kahvissa illalla vai mieltä askarruttavissa asioissa, kuitenkin, aamun uutisia lukiessani törmäsin tähän:

Hän sanoo aviomiehen takavarikoineen häneltä avaimet, kännykät ja lompakot. Liski kertoo päässeensä pälkähästä, kun ulkopuoliset pelastivat hänet.

- En halua asiaa enempää muistella, mutta niin kävi ja useammin kuin kerran, Liski sanoo Iltalehdelle.

- Siitä on jo kauan aikaa ja se oli edellisessä avioliitossani, hän lisää.

Kiinteistökuningatar sanoo perheväkivallassa ainoan oikean suhtautumisen olevan nollatoleranssi, mutta fyysinen väkivalta satuttaa Liskin mukaan vähemmän kuin henkinen, kun siihen tottuu.

Hänen mukaansa aviomiehen tekoja ”prosessoitiin" jälkeenpäin ja Liski viittaa ilmoitukseen poliisille ja rikosilmoituksen tekoon.

Kiinteistökuningatar Kaisa Liski kertoo entisestä avioliitostaan. Pysäyttävää luettavaa, ja niin tuttua. Mikähän siinä on että jotkut miehet kuvittelevat pitävänsä naisen itsellään estämällä naiselta ystävät ja vapaan liikkumisen? Minua pidettiin sillä viisi vuotta.

Mitä kannat mukana

Mitä enemmän mä saan käytyä läpi mun elämän vaikeita asioita, sen enemmän mä alan ymmärtää, ettei ne läpikäymällä katoa. Ne on jotakin mitä joudun kantamaan mukana aina. Koko loppu elämän.

Niistä ei pääse eroon, ne vaikuttaa moneen asiaan. Toiset piilottavat alitajuisesti tai tarkoituksella traumansa syvälle sisäänsä, ehkä ne ei vaikuta mihinkään heillä enää, ehkä ne vaikuttaa salaa moneenkin asiaan.

Toisilla traumat näkyy jokapäiväisessä elämässä, he haluavat pitää ne esillä, pinnalla, käydä niitä läpi läheisten kanssa, koittaa saada erilaisia näkökulmia asioihin. 

Minä haluan koittaa ymmärtää, miksi jotakin tapahtui, miksi se tapahtui niin ja miten se on muovannut minua, miten se vaikuttaa elämääni tänään, miten se vaikuttaa lasteni elämiin.

Mä olen pitkällä matkalla omaan sisimpääni, olen ollut jo 8 vuotta. Siitä lähtien kun mun ex kumppanini yritti kuristaa mut kuoliaaksi olen tehnyt matkaa omaan itseeni. Olen tutkinut kuka oikein olen, millainen on mun luonne, mitä haluan tulevaisuudelta, mitkä ovat mun periaatteet ja elämänkatsomukseni. Matka on pitkä. Se ei ole lähelläkään valmis vielä. Määränpää ei edes häämötä vielä. Eron jälkeinen elämä oli raskasta, vakavassa masennuksessa jäädä elämänsä ensimmäistä kertaa YKSIN. Yksin kahden lapsen kanssa, yksin kahden koiran kanssa. Yksin kaiken kanssa. Ystävät oli pitkälti karsiutuneet pois. Omat ystävät aikaa sitten ja miehenkin ystävät viimeistään erotessa. Vain yksi ystävä oli, kiitos A <3.

Mutta aloin nauttia elämästä, aloin RAKASTAA ELÄMÄÄ! Eron jälkeen en ole kertaakaan edes puolittain ajatellut itsemurhaa, tämä tuttu pakotie joka entisessä elämässä oli lähes päivittäin mielessä.

Ei ollut mitään syytä. Olin oman risaisen elämäni herra, elin lasteni kanssa, rakastaen heitä ja rakastaen elämää, koittaen selviytyä päivä kerrallaan, tunti kerrallaan ja usein epätoivoisen olon vallatessa sydämeni, sieluni ja mieleni, ajattelin helpotuksen löytyvän huumeista. Muistin vain sen hetkellisen hyvän olon tunteen joka tulee kun saa vedot, mutta heti sen jälkeen joku minun mielessäni muistutti kahdesta ihanasta lapsesta, joiden elämä tuhoutuu sillä sekunnilla kun soittaisin sen puhelun ja pyytäisin kamaa. En ole ratkennut kertaakaan eron jälkeen. Vaikka mieli on tehnyt hyvin usein. Mitä pidemmälle elämässäni olen päässyt siitä vanhasta elämästä, sen harvemmin ajatukset menee enää siihen, mutta alussa ajatukset kävi siellä tunneittain, päivittäin, viikoittain, kuukausittain, nyt enää vuosittain.

Ei ole enää mitään syytä.

Elämä on ihanaa, vaikkei se kummoista olekkaan, joidenkin mielestä, mutta tämä on mun elämää, mun lasten elämää, meidän elämässä tärkeät asiat on kunnossa. On turvallinen koti, alkoholiton, väkivallaton, isäpuoleton. Lapset käyvät koulua, toinen loistavalla menestyksellä, toinen vähemmän loistavalla, mutta molemmat käy. Lapsillani on ruokaa, on puhtaat vaatteet, on omaa aikaa ja on harrastuksia. Teemme asioita yhdessä ja erikseen. Äiti on aina läsnä. Ja parhaillaan opettelen aktiivista kuuntelua. Haluan olla paras äiti lapsilleni, sellainen että lapseni voivat aikuisena muistella, että meillä oli hyvä äiti ja meillä oli hyvä koti. Koskaan ei ole myöhäistä.

Exän kanssa eläessä nämä perusasiat puuttuivat kodistamme, kodista missä tyttäreni on kasvanut. Eron jälkeen 6 vuotta meni masennuksessa, vaikkakin oli alkoholiton ja väkivallaton koti niin äiti oli usein väsynyt, kotityöt olivat pitkälti tyttären harteilla. Siitä voi syyttää monia, itse syytin masennustani pitkään ja itseäni, mutta yhtälailla jos siitä voi syyttää masennusta voi syyttää masennuksen aiheuttajaa, exää, mutta en halua syytellä, syyttelyllä ei pääse eteenpäin ja tällähetkellä olen voimissani, ehkä lievästi masentunut, mutta jaksan olla kiinnostunut lasteni asioista, huolehtia kodista ja itsestäni, huolehtia kaikesta, jaksan olla jatkuvassa eri viranomaistahojen myllytyksessä, mitä jopa psykologini ihmettelee, hän kysyy, miten sä pystyt pitämään langat käsissä, miten sä jaksat tuota vainoa, milloin sulla on aikaa parantaa itseäsi?

Yksinhuoltajan tällaisella taustalla on pakko jaksaa, ei ole vaihtoehtoa että ei jaksa. Luovuttaminen ei tule kyseeseen. Ikinä.

Joskus tää loppuu. Jonakin päivänä mä oon vapaa kaikesta huolesta ja stressistä. Sinne asti on jaksettava. Sitä kannattaa odottaa. Siitä saan voimaa. Sillon alkaa mun elämä.

Kiitos kun luit <3

Joskus on niin tällainen olo

Valokuvaus voimana

Mulla on synttärit tänään.
Päivitin mun Facebookkiin näin :

"Happy Birthday to ME! 37 and counting! "I've been to Hell and back, I can show you the vouchers" Good to be alive :)"

Yksi kommentti erityisesti lämmitti sydäntäni: "To Hell and Back People see the beauty of life, like you through your camera. Happy, happy birthday"

Pitää olla kokenut paljon paskaa, että osaa nauttia tästä hetkestä vaikkei se monen mielestä mikään kummonen olekkaan :)

Masennus

Moi, mä oon Johanna ja mä sairastan masennusta ;) Ei vaiskaan, tai siis, joo, kyllä mä oon Johanna ja sairastan masennusta, mutta toi alostus oli silti vitsi :D

Mä ajattelin aloittaa taas pitkästä aikaa blogin kirjoittamisen, tosin en tiedä mitä kirjoittaisin, jotenkin haluisin olla tukena muille joiden elämää rajottaa masennus tai muut psyykkiset tai fyysiset oireet. Mulla itsellä on masennuksen lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelko ja ADD sekä hyperkineettinen häiriö, varmaan muitakin diagnooseja ois jos tutkituttais itsensä, tänä päivänä kun normaaliudellekin varmasti löytyy diagnoosi ;)

Mä sain masennusdiagnoosin varmaankin joskus vuoden 2000 paikkeilla ja sillon jäin kuntoustutuelle työelämästä. Mun masennukseen lienee monta syytä, ehkä geneetinen taipumus, ehkä lapsuuden/nuoruuden traumat, ehkä sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa sisältävä parisuhde tai ehkä jokin muu, kukapa sen tietää..

Mun masennukseen kokeiltiin kaikkia lääkkeitä mitä markkinoilta löytyy, joitakin yksitellen, joitakin päällekkäin niin että pahimmillaan vois olla neljääkin eri lääkettä päällekkäin. Mikään ei auttanut.
2005 mulle aloitettiin Cymbalta. Olin juuri päässyt irti 5 vuotta kestäneestä alistamisesta, kontrolloinnista, hakkaamisesta, uhkailemisesta, kiristämisestä, you name it. Ehkä lääke auttoi silloin, tai sitten ei. Vaikea sanoa, suhteesta selviämiseen meni useampia vuosia ja jatkuu edelleen. Vuosi sitten kuitenkin jätin tuon lääkkeen ja aloin voimaan paremmin. Ehkä sekin oli monen asian summa, maalle muutto, joka oli samalla uusi alku ja lopullinen irtirepäisy entisen elämän muistoista ja siitä asuinpaikasta missä kaikki paha sai alkunsa ja minne se päättyi.

Tällä hetkellä en käytä mitään reseptilääkettä sairauksiini, syön päivittäin D vitamiinia (100mikrogrammaa/vrk) Omega-3:a (3000mg /vrk josta EPA:a 540mg/vrk ja DHA:ta 360mg/vrk) ja Mäkikuismaa. Näillä määrillä vointi tuntuu hyvältä, mutta heti jos pudottaa annosta niin huomaa eron.

Mun molemmilla lapsilla on myös masennusdiagnoosit, poika 8v sai juuri tällä viikolla, lisäksi hän on kehityksestä jäljessä, ilmeisesti kaikkien traumaattisten asioiden takia mitä meille on elämässämme tapahtunut ja jatkuu edelleen. Tyttäreni nyt 16v sai masennusdiagnoosin viime vuonna. (Oman lapsen masennuksen kestäminen ei ole mikään helppo juttu. Muut sairaudet on "helppo parantaa", jos on jalka poikki, siihen laitetaan kipsi jne, mutta millä parannat masennuksen :'(  )

Niin, mun piti oikeastaan kirjottaa valokuvista, eikä jaaritella masennuksesta :D
Mä en tiedä missä määrin mulle itselle valokuvaus on toiminut terapiana, mutta ammattilaiset on sitä mieltä, että näin on känyt ja hyvähän se vaan on.
Kamera onkin kulkenut mukana nuoruuden karkureissuilta aina vanhempana tehtyihin kuvausmatkoihin asti. Kamera on kiva kapistus. Mun mielestä asiasta kun asiasta pitää saada kuva, koska muisti on niin epäluotettava, mutta kuva ei valehtele, ainakaan ilman Photoshoppia ;)

Mä oon vasta nyt näinä kahdeksana vuotena kun oon elänyt itsenäistä elämää ilman parisuhdetta ja ilman ketään joka ois muokannut mua sellaiseksi kun on halunnut, oppinut olemaan kiitollinen kaikesta mitä mulle on tapahtunut. Jopa siitä että eräs exäni yritti tappaa mut vuonna 2005. Ilman sitä viimeistä väkivallantekoa en ois koskaan ehkä lähtenyt, en ainakaan ajoissa, vaikka myöhään tääkin oli, mutta parempi myöhään kun ei ollenkaan. Siitä alko itsekasvun aika, aika jolloin opettelin tuntemaan kuka mä oikein olin ja mitä mä elämältä halusin.

Valokuvat on hyvä muisto ja muistutus. Valokuvat muistuttaa mitä me oltiin ennen ja miksi me ollaan nyt tultu. Kehistystä on tapahtunut ainakin mun kohdalla ja koko ajan parempaan suuntaan. Kaikki mitä on tapahtunut, oon tarvinnut, että oon saanut kasvaa tällaiseksi. Ilman niitä kamaliakin kokemuksia, mitkä saa jopa mun oman psykologin sekä perheterapeutinkin kyynelehtimään en ois tässä nyt, en ois tää vahva henkilö joka taistelee joka päivä lastensa hyvinvoinnin ja turvallisen kasvuympäristön puolesta, en ois tämä henkilö joka jaksaa olla iloinen vaikka vois surrakin jne.

Valokuvat on kuin päiväkirja.

Äh. Nyt mul katkes ajatus..
No kummiskin, mul on tietty myös Facebook sivu ja kotisivu, ne löytyy tuolta sivusta :)
Kivoja lukuhetkiä ja mä toivon että mun blogista ois apua masennuksen kanssa kamppaileville, vaikken mä täällä mitään järkevää kirjotakkaan.. :)

Laitetaan pari kuvaa lopuksi: