Niistä ei pääse eroon, ne vaikuttaa moneen asiaan. Toiset piilottavat alitajuisesti tai tarkoituksella traumansa syvälle sisäänsä, ehkä ne ei vaikuta mihinkään heillä enää, ehkä ne vaikuttaa salaa moneenkin asiaan.
Toisilla traumat näkyy jokapäiväisessä elämässä, he haluavat pitää ne esillä, pinnalla, käydä niitä läpi läheisten kanssa, koittaa saada erilaisia näkökulmia asioihin.
Minä haluan koittaa ymmärtää, miksi jotakin tapahtui, miksi se tapahtui niin ja miten se on muovannut minua, miten se vaikuttaa elämääni tänään, miten se vaikuttaa lasteni elämiin.
Mä olen pitkällä matkalla omaan sisimpääni, olen ollut jo 8 vuotta. Siitä lähtien kun mun ex kumppanini yritti kuristaa mut kuoliaaksi olen tehnyt matkaa omaan itseeni. Olen tutkinut kuka oikein olen, millainen on mun luonne, mitä haluan tulevaisuudelta, mitkä ovat mun periaatteet ja elämänkatsomukseni. Matka on pitkä. Se ei ole lähelläkään valmis vielä. Määränpää ei edes häämötä vielä. Eron jälkeinen elämä oli raskasta, vakavassa masennuksessa jäädä elämänsä ensimmäistä kertaa YKSIN. Yksin kahden lapsen kanssa, yksin kahden koiran kanssa. Yksin kaiken kanssa. Ystävät oli pitkälti karsiutuneet pois. Omat ystävät aikaa sitten ja miehenkin ystävät viimeistään erotessa. Vain yksi ystävä oli, kiitos A <3.
Mutta aloin nauttia elämästä, aloin RAKASTAA ELÄMÄÄ! Eron jälkeen en ole kertaakaan edes puolittain ajatellut itsemurhaa, tämä tuttu pakotie joka entisessä elämässä oli lähes päivittäin mielessä.
Ei ollut mitään syytä. Olin oman risaisen elämäni herra, elin lasteni kanssa, rakastaen heitä ja rakastaen elämää, koittaen selviytyä päivä kerrallaan, tunti kerrallaan ja usein epätoivoisen olon vallatessa sydämeni, sieluni ja mieleni, ajattelin helpotuksen löytyvän huumeista. Muistin vain sen hetkellisen hyvän olon tunteen joka tulee kun saa vedot, mutta heti sen jälkeen joku minun mielessäni muistutti kahdesta ihanasta lapsesta, joiden elämä tuhoutuu sillä sekunnilla kun soittaisin sen puhelun ja pyytäisin kamaa. En ole ratkennut kertaakaan eron jälkeen. Vaikka mieli on tehnyt hyvin usein. Mitä pidemmälle elämässäni olen päässyt siitä vanhasta elämästä, sen harvemmin ajatukset menee enää siihen, mutta alussa ajatukset kävi siellä tunneittain, päivittäin, viikoittain, kuukausittain, nyt enää vuosittain.
Ei ole enää mitään syytä.
Elämä on ihanaa, vaikkei se kummoista olekkaan, joidenkin mielestä, mutta tämä on mun elämää, mun lasten elämää, meidän elämässä tärkeät asiat on kunnossa. On turvallinen koti, alkoholiton, väkivallaton, isäpuoleton. Lapset käyvät koulua, toinen loistavalla menestyksellä, toinen vähemmän loistavalla, mutta molemmat käy. Lapsillani on ruokaa, on puhtaat vaatteet, on omaa aikaa ja on harrastuksia. Teemme asioita yhdessä ja erikseen. Äiti on aina läsnä. Ja parhaillaan opettelen aktiivista kuuntelua. Haluan olla paras äiti lapsilleni, sellainen että lapseni voivat aikuisena muistella, että meillä oli hyvä äiti ja meillä oli hyvä koti. Koskaan ei ole myöhäistä.
Exän kanssa eläessä nämä perusasiat puuttuivat kodistamme, kodista missä tyttäreni on kasvanut. Eron jälkeen 6 vuotta meni masennuksessa, vaikkakin oli alkoholiton ja väkivallaton koti niin äiti oli usein väsynyt, kotityöt olivat pitkälti tyttären harteilla. Siitä voi syyttää monia, itse syytin masennustani pitkään ja itseäni, mutta yhtälailla jos siitä voi syyttää masennusta voi syyttää masennuksen aiheuttajaa, exää, mutta en halua syytellä, syyttelyllä ei pääse eteenpäin ja tällähetkellä olen voimissani, ehkä lievästi masentunut, mutta jaksan olla kiinnostunut lasteni asioista, huolehtia kodista ja itsestäni, huolehtia kaikesta, jaksan olla jatkuvassa eri viranomaistahojen myllytyksessä, mitä jopa psykologini ihmettelee, hän kysyy, miten sä pystyt pitämään langat käsissä, miten sä jaksat tuota vainoa, milloin sulla on aikaa parantaa itseäsi?
Yksinhuoltajan tällaisella taustalla on pakko jaksaa, ei ole vaihtoehtoa että ei jaksa. Luovuttaminen ei tule kyseeseen. Ikinä.
Joskus tää loppuu. Jonakin päivänä mä oon vapaa kaikesta huolesta ja stressistä. Sinne asti on jaksettava. Sitä kannattaa odottaa. Siitä saan voimaa. Sillon alkaa mun elämä.
Kiitos kun luit <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti