torstai 21. lokakuuta 2010

Ajatuksia itsemurhasta..

Älkää säikähtäkö, ei mulla ole tuollasia ajatuksia, aloin vaan miettimään, että mitä ihminen ajattelee tai ei ajattele kun hän on valmis tekemään itsemurhan?
Oon itse "tehnyt muutaman kerran teon", joka on vaikuttanut itsemurhan yrittämiseltä, tosin ei mulla koskaan ole ollut tarkoitusta itseäni tappaa, rakastan elämää liian paljon että haluaisin sen lopettaa kesken, mutta joskus joku asia on ahdistanut mua niin paljon ja en ole saanut puhuttua sitä pois niin olen katsonut, että ainoo vaihtoehto on ollut tehdä jotakin järkyttävää, jotta ympärillä olevat ihmiset ymmärtäisivät kysyä mistä kenkä puristaa..

Miksi ihmisen mieli voi ahdistua tai lukkiutua niin umpisolmuun, ettei näe tulevaa tai mahdollisesti olevaa hyvää elämässään, vaan päättää päättää päivänsä itse?

Voiko sellaisen mielen avata vielä keskustelemalla tai muilla keinoin?

..mun piti kirjottaa pitkä hieno ajatelma, mutta se ajatus katosi..

perjantai 15. lokakuuta 2010

maanantai 27. syyskuuta 2010

8 Vuotta

8 vuotta sitten tapasin kivan pojan. En ehtinyt tuntee häntä kun pienen hetken, mutta sen pienen hetken aikana meillä oli niin merkillinen kosminen yhteys, että tää tyyppi jäi mun mieleen ja vaikka multa poistettiin puhelimesta ja kaikkialta hänen yhteystiedot, oon koittanut siitä asti häntä etsiä.
Tapasin hänet siis katkolla. Hän oli siskonsa kans siellä heroiinista vierottumassa myös.
Mä karkasin sieltä katkolta ja lähin hänen ja hänen siskonsa matkaan, mutta mut haettiin kotiin sitten varmaan jo  seuraavana päivänä. Muistan ku istuttiin kylmässä syysy yössä yhen talon takapihalla penkillä ja katottiin tähtiä.


Mä oon koittanut etsiä häntä millon lähettämällä tv chattiin viestejä, millon internettiin, että tunteeko joku sen nimistä sieltä, mut koskaan en löytänyt, paitsi nyt viikonloppuna kun taas huvikseni katsoin että löytyiskö häntä tai siskoaan Facebookista ja kas kummaa; saman niminen tyttö oli siel ja kysyin, että onkohan sulla sen niminen veli ja tää vastas että on!
Nyt ollaan muutama sähköposti vaihdettu ja kummatkin on ollut 5-6 vuotta ilman heroiinia ja sitä rataa :)


Mulla on kyl ollut melkosia karkureissuja! Eilen tätä miettiessäni muistui mieleen toinen reissu kun karkasin kotoota (siis mieheni ja lapseni luota!) yhteen isoon kaupunkiin keskellä yötä. Lähettelin vaan tv chattiin viestejä tapani mukaan, rakastin niitä tv chatteja sillon, ja joku yhtä hullu jätkä vastas ja ajo sieltä pari sataa kilsaa tänne hakemaan mut sinne vaikkei oltu koskaan kuultukaan toisistamme emmekä tienneet toisistamme yhtään mitään. Olin siellä sit yön tai pari, vedettiin heroiinia eikä mitään muuta tapahtunut..
Olin niin nolo siitä(kin) reissusta kotosalla ja sossuunkin mkeni tietty tieto siitä ja mua harmitti että olin retkahtanut heroiiniin, vaikka olin jo ollut siitä irti, niin valehtelin sossuun ja kotiin ja kaikille, että olin yrittänyt heroiinilla itsemurhaa. Tosin se nyt ei varmaan ollut kauhean järkevää, mutta vaikutti sillon paremmalta selitykseltä kun se että äiti joka on selvä lähtee vaan maailmalle päiväks kahdeks kertomatta minne vetämään heroiinia!
Mieheni haki mut sieltä kotiin sitten..

maanantai 6. syyskuuta 2010

Poliisiväijytys

Eilen tässä mun kotipihalla oli poliiseja ja muistui mieleen yks kerta kun poliisit pysäytti mut aseella osottaen.
En muista tarkalleen kenen kanssa ja missä reissussa oltiin mutta vedettiin ohibensoja ja ohibissejä eri huoltiksilta. Joku niistä oli sit soittanut poliisit tai varmaan ne kaikki, en mä' tiedä, mutta kaahatessa yhtä kaupungin laitaa pitkin menevää tietä oli siellä mutkassa yhtäkkiä poliisiautoja tienpoikki parkkeerattuna ja keskellä niitä oli poliisi osottaen aseella suoraan meidän suuntaan. Siinä kohtaa ei voinut muuta kun pysähtyä.




Meidät ratsattiin ja mun repusta löytyi pari "tiskipussia" eli suht tyhjää piripussia, poliisi kysy mitä niissä on ja sanoin että hevosenkiihotusainetta. Labraan ne lähti, ne pussit siis, mutta kai niissä oli tavaraa niin vähän ettei niistä koskaan saatu mitään tulosta, siispä mulle ei tullut silläkään kertaa huumausainerikosta :D

Paska ämmä

En tiedä miksi, mutta sillon kun olin lopettelemas narkkaamista ni petin tosi paljon mun sillosta poikaystävää.
Yks kerta pyysin sitä heittämään mut mun kaverin luo ja se vaati odotella siellä parkkiksella. En mä oikeesti mennyt sen mun kaverin luo vaan yhen tyypin tykö panemaan. Hoidettiin hommat siinä nopeesti ja sitten kipitin takas autolle ja valehtelin olleeni kehvilla likkakaverilla..

perjantai 6. elokuuta 2010

Autoja, autoja, autoja...

Kävin eilen nuorimmaiseni kanssa tuolla lähipaikkakunnalla retkellä, kotimatkalla ajettiin vanhimman lapseni isän kotikunnalla yhessä hiekkamontussa pulahtamassa ja muistui mieleeni kuinka monet kerrat sinnekin ollaan joku varastettu auto ajettu ja monena yönä taskulamppujen valossa käyty niitä purkamassa :D
Se oli aika varma piilopaikka, siellä oli sorateitä ja mettä polkuja niin paljon ettei niistä varmaan kukaan ole perillä ja metsän sisään sai hyvin auton niin syvälle, ettei poliisit, vaikka kävivätkin siellä aina kiertelemässä, koskaan löytäneet mitään sieltä!

Siellä on rässitty ja purettu jos vaikka mitä romuja ja vähemmän romuja. Käsipelillä purettu pellit, alusta, moottorit, putkistot, kaikki irto, käsipelillä nostettu takaluukkuunkin tai peräkjärryyn ja ajattu pois myytäväksi tai käytettäväksi, kovaa hommaa parin tyypin ja yhen tytön voimilla.

Kyllä siinä työkaluja oppi käyttään, vaikka pimeässä. Tosin mä oon osannut käyttää niitä jo ennekin, mutta eipähän menny sormi suuhun sitten siellä :P

Kyllä oon elämäni aikana niin merkillisissä paikoissa ollut reeraamassa autoja ja hankkimassa osia, ettei monikaan uskois, renkaat, tuulilasi, vanteet, soittimet ym oli ihan perus kamaa mitä oltiin melkeen joka yö hakemassa, mutta vaihdelaatikko, moottori, ym, etenkin jos oli tarpeen saada ne jostakin tietystä viritetystä menopelistä ni oli vähän erikoisempaa settiä, mut tuli sitäkin useampi kerta tehtyä.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Miten tytöstä tulee autovaras?

En mä ollut mikään villi lapsi tai häirikkö enkä muutenkaan sellanen josta vois olettaa tulevan isompana vaikeuksia
Mä olin normaali tyttö jolla oli normaali perhe.

Mä muistan erityisesti yhden kerran millon mun täti ja äiti haki mut satamasta kun tultiin just laivalta. Meillä oli tarkotus jatkaa jossakin kaverin luona vielä, mutta terminaalissa yhtäkkiä tätini nappas mua korvasta ja raahas mut väkisin autoon.
Se on ainoo kerta millon oon ajatellut, että joku on tosissaan, että kun mun täti sanoin, että nyt kakara autoon ja veti mun korvasta ni tiesin, et se ei päästä irti. Tajusin, että nyt on mentävä, vaikka harasinkin vastaan ja koitin rimpuilla irti ni autoon jouduin. Sellasen kurin mä oisin tarvinnut aina.
Ehkä mun äidillä ja isällä ois pitänyt olla enemmän lapsia niin silloin mä en ois ollut sellanen silmäterä..
Isäkin päästi aina arestista jos äiti ei ollut kotona, sanoi vaan ettei kerrota äidille ja tuu kotiin ennen äitiä..
Äidin arestia en varmaan ees noudattanut ja miks ois tarvinnutkaan, aikansa kun marisi ja kiukutteli niin siitä pääs pois kuitenkin.

Olin aika paljon yksinkin, meille tuli muutto uuteen lähiöön kesken seiskaluokan, äiti tais sillonkin olla kahdessa duunissa ja isä työnsä takia paljon poissa kotoa myös.
Enkä mä oo muutenkaan ikinä kuulunut mihinkään. Oon aina ollut se uus laps. Eka muutto ja ero kavereista tuli jo toka luokan jälkeen, kun jouduttiin pois meidän omistusasunnosta ja muuttamaan mun äidin äidin vintille.
Just kun olin saanut vakituiset ystävät, alkoi yläaste ja sitten tulikin muutto uuteen kotiin taas, ihan toiselle puolen kaupunkia.
Sain sentäs jäädä omaan kouluuni, tosin bussimatkat kesti ikuisuuden ja lisäks joutu viel kävelemään ihan sika kaukaa pysäkiltä kouluun. Parempi ois ollut vaihtaa samalla kouluakin..

Sitten tutustuinkin oman naapuruston lapsiin ja osa niistä oli aika epeleitä.
Meidän pihalla useimpien lasten vanhemmat oli juoppoja tai muutoin vaan välinpitämättömiä. Kaikki mun kaverit poltti tupakkaa ja uusien kaverien kautta tutustuin sit vieläkin hurjempiin tyyppeihin.

Siin oli kuvioissa kaikkea bensan haistelua, tai tolua se oli sihen aikaan, kun tolu viel "toimis", kaupasta varastelua, lintsaamista ynnä muuta. Yhen meidän pihalaisen pojan kavereissa oli sellasia jotka oli jo ollu vankilassa vaikka ne vasta oli 15v. Ne varasti autoja ja väänsi kipsoja ja kauppoja.

Jossakin vaiheessa mä aloin seurustella sellasen pojan kaa joka oli tuolta saaristosta kotosin ja sen kanssa tuli  tehtyä aika paljon kaikkea. Tiettykin se oli sille varmaan vähän pakon sanelema juttu, koska sinne kotiin oli niin pitkä matka, joten oli helpompi jäädä johonkin rappikseen nukkumaan ja varastaa kaupasta ruokaa, mä sitten taas vaan jäin sen seuraks ettei sen tarvinnut olla yksin.
Me oltiin aikamoinen pari, joka paikassa oltiin yhessä ja mä oppisin siltä miten auto varastetaan. Mä olin sillon siis 14 tai 15 vuotias.

Kohta mä sainkin jo ekan kuvani kyttikselle.. Siitä eteenpäin se olikin menoa sit useita vuosia. Voidaan oikeestaan sanoa, että täysin puhtaan pulmusen elämää kaikilla tavoilla olen elänyt vasta nyt kun erosin mun toisen lapseni isästä eli 5,5 vuotta sitten.
Se tekee niin paljon kun 20 vuotta rikollista elämää, koska oon nyt 34 vuotias ja aloitin sen 14 vuotiaana. Aikamoista, en ookkaan asiaa noin miettinyt saati laksenut :(

Täytyy sanoa, että seura jossa elää ja pyörii näyttäs olevan avainasemassa tässä, että onko rikollinen vaiko kunnollinen. Onneksi musta on tullut nyt kunnollinen, ehkä vähän liiankin tunnollinen, mutta mun tilanteessa siitä ei ole ollut mitään haittaa :)

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Blogi

Mä oon miettinyt että jos siirtäisin tän blogin muualle. Mua on alkanut ahdistaa eikä huvita kirjottaa kun tiedän niin paljon läheisiä jotka lukee tätä...

Ja äidille tiedoks, ei, ei mua kiinnosta alkaa enää narkkaamaan enkä narkkaa parhaillaankaan. vaikka siitä kirjoitankin..

Ehkä se aika vaan jätti suurimmat jäljet. Lisäks se on nyt viimeisenä tapahtunut joten on hyvin muistissa vielä. Ja aikakin kait kultaa muistot, onhan aineissa kiva olla sillon kun menee hyvin, mut sillon kun menee huonosti ni menee niin huonosti etten toivois koskaan enää kokevani mitään sellasta!

Muistui mieleen, sillon kun vedin herskaa, niin yleensä laskuissa oli  niin kipee ja epätoivonen että ois myynyt vaikka mitä, että ois saanut lisää kamaa. Kerran sillosen jätkäkaverini kanssa muisteltiin, että oltiin kätketty kapula konia mun auton sivupaneeleihin tai jonnekin. Ajettiin yhen hiekkakuopan reunalle ja alettiin ettii. Halu löytää se oli niin suuri et epätoivoissamme ja refloissamme purettiin autosta kojelauta, ovipaneelit, irrotettiin penkit ja kaikki kun etittiin. Eihän sieltä mitään löytynyt kuiteskaan ja mulla oli kivut niin kovat että makasin hiekalla itkien kun en voinut liikkua enää.

En muista miten päästiin sieltä pois enkä muista saatiinko jostain hommattua kamaa sillä kertaa, sen vaan muistan et ne kivut oli ihan hirveet, se hiki ja kylmä ja tärinä ja vatsakipu ja ajatusten toimimattomuus, sekavuus ja kaikki, se oli kamalaa, nivelkipu, selkäkipu, kaikki kipu.

Mulle onkin jäänyt noi nivelkivut kyllä tolta ajalta mä luulen, sillä mul sattuu edelleen ajoittain nivelet samalla lailla kun refloissa. Se harmittaa.
jos en ois koskaan narkannut niin ei ne varmaan sattuis tänäpäivänäkään. Erityisesti jos nousee pientäkin lämpöä ne alkaa heti sattua, kosteella ilmalla ne sattuu, kuumalla, kylmällä ja välillä ihan muuten vaan. Arkinen muistutus mitä on tullut joskus tehtyä. Muistutus josta ei ehkä koskaan pääse eroon.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Kassakaappi

Jo saa noi huumejutut riittää, kerronpa tässä yhestä kassakaapista, siitäkin on jo onneks niin kauan aikaa, että voi huoletta asiaa tännekin purkaa ;)

Jätkät duunas aina niin typeriä rikoksia, että samalla vaivalla ois saanut aikaan jotain suurempaakin.. Sain siinä sit ajatuksen, että mikä jottei samantien väännetä kassakaappia, se vois olla vähän hyödyllisempää..

Niimpä istuttiin pöydän ääreen ja ruvettiin asiaa pohtimaan, valittiin yhen lähikunnan halpakauppa kohteeks ja tutkiskeltiin sitä hieman. Huomattiin, että seinän läpi pääsis takahuoneeseen just ja kekattiin, että ajetaan vaan sivuovella varustettu paku sihen viereen ni eiköhän homma onnistu ja niinhän se kävikin.

Takahuonneessa vaan olikin kaks kaappia ja eiköhän pojat vääntäneet sit just sen väärän. Saatiin muistaakseni joitakin tonneja rahaa ja suurin osa siitäkin kolikoina. Viereisessä ois ollut tsiljoonasti enempi rahaa, enkä tiä miks valitsivat just tuon toisen.

Paska homma vaan oli, että rakennuksen toisessa päässä oli kameraliike johon paikalliset vorot sattumalta murtautuivat just samaan aikaan, toki me ei tiedetty tätä sillon vielä.

Jätkät meni sitten seuraavana päivänä ämpäreillä pankkiiin viemään rahoja ja tottahan pääsivät poliisilaitoksella kohtapuoliin selittelemään mistäs ne rahat oli peräisin.

Poliisia ei juurikaan ees kiinnostanut mitätön kassakaappi, vaan kaikkia otettiin vuoron perään kii ja kuulusteltiin asiasta josta kukaan meistä ei tiennyt yhtään mitään, eli siitä kameraliikkeen murrosta!

Mä ja yhen jätkän muijakaveri soiteltiin sit toisillemme ja koitettiin kekata kuka sen kameraliikkeen väänsi, jotta oltas saatu omat tyypit ulos putkasta, täs vaihees niit suunniteltiin jo vangittavaksi ja tää toinen muija sit soitti poliisille vihjeen ja aateltiin et saadaan omat vapaaks sillä.

Siinä kameraliikkeen keikassa oli niin kumman plajon yhteneväisyyksiä, kameratkin oli kätketty samaan hiekkakuoppaan missä se kaappi oli avattu jne..

No, pojat ja mä lopultas jäätiin kii siitä kaapista ja mä sain 9kk ehdonalasta, onneksi, sillä mul oli sanottu, että kiinteetä tulee. Onneks oli jo niin kauan mennyt vanhoista, että päättivät antaa vähän armoa, ja olihan mulla lapsikin..

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Unet

Oon tässä viimeset kaks vuotta nähnyt tasasen useesti tosi ahdistavia unia siitä, että mun nuorimmaisen isä vetää huumeita ja mä koitan saada sitä kuiville.
Taas viime yönä se käytti ja myös sen sisko, veli ja äiti koitti siinä unessa sitä auttaa.
Joskus niissä unissa mäkin vedän ja musta tuntuu siinä, että mun on pakko vetää lasten takia ja mun on pakko olla hänen kanssaan lasten takia :(
Nyt noita unia on ollut taas useammin. Kaipa se kertoo siitä, että mua pelottaa jos se alkaa taas vetämään. Ei hän ole ollut kun vasta ehkä vuoden verran ilman ja nyt miettii taas muuttoa tänne lähemmäs.
Viime kerralla se päätty kohtalokkaisiin seurauksiin, enkä usko et mikään ois niin palöjon muuttunut etteikö sama vois käydä taas :(


Mä luulen että tää huume asia on sellanen joka varjostaa mua mun loppu ikäni, melkein kaiken muun voi pikkuhiljaa laittaa pois mielestä, mutta tää tuntuu vaan pysyvän tiukasti.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Narkkarirakkautta



Sillon ku vedin konia sen mun narkki jätkäkaverin kaa, asuin tässä läheises pikkukaupungissa sillon, maattiin sängyssä vaan eikä jatksettu juurikaan nousta ylös, muuta kun jos oli pakko lähtee hakeen lisää kamaa jostakin.

Meillä oli sellanen super ällöttävä puolen litran muovi pullo siinä sängyn vieressä, itse asias kaks, toiseen haettiin puhdasta vettä mist vois juoda ja pestä värkit, toiseen tumpattiin tupakit ja pruutattiin veret ynnä muut kun huuhdeltiin ruiskut.

Jokanen joka meillä kävi, piteli suunilleen oksennustaan kun näki sen ja tajus missä kunnos me oikeestaan oltiin.
Siel pullos lillus kovettuneita veri klimppejä ja kaikkee äklöä, mut ei kumpikaan välittänyt käydä sitä tyhjentämässä taikka jaksanut mennä vessaan pesemään värkkejään.

Maattiin vaan siin sängyllä ja nautittiin oloista..

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Unet

Näin taas unta mun exästä. Oikeestaan nyt se ei ollut pääosassa siinä. Yleensä se on. Ja se vetää taas kamaa. Ja kukaan ei usko mua. Ja mä koitan lasten takia olla sen seurassa ja lähellä, et tiedän mis mennään. Joskus mä vedän sit iteki siinä. Viime yön en vetänyt.

Näit on alkanut tulla taas useemmin ja useemmin. Pelottaa.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Heroiinin myyjä

Tossa äsken kotimatkalla ajellessa muistin sellasen tyypin, jonka kaa hengasin jonkun aikaa joskus kun olin siinä 16-17 vyotias. Se oli tosta läheisestä maakunnasta ja tapasin sen silleen, että olin kaverin kanssa menossa juhlimasta kaupungilta kotiin ja odoteltiin paikallisen yögrillin luona sapuskaa. Siihen ajo sellanen musta DX Corolla ja jotkut jätkät huus sieltä ikkunasta, et lähetääks kyytiin. Kaveri ei halunnut lähtee mut mä lähin.

Siel autos oli vissiin 3-5 jätkää.. Yleesä ne hillu aina yhes, viis niit oli yleesä. Lähettiin sit ajeleen sinne niiden pikkukylään päin ja matkalla pyssättiin sikäläiselle huoltikselle mist viel sillon sai yölläkin ostaa bissee.

Ostettiin bissee ja röökii, se yks niistä maksoi kaiken ja sitten mentiin johkin, vissiin jonkun niistä kotiin..

No en tarkalleen muista tuon reisun yksityiskohtia, mut niiden kanssa liikuin sen jonkun aikaa ja aina se jonka muija tavallaan olin, ni makso kaiken, mulle ja niil muille. Emmä sitä sillon ihmetelly, aatteelin vaan et siin on rikas maajussin kakara tai jotain..
Lähin aina sen mukaan kun se soitti tai tuli hakeen. Yks kerta se soitti keskellä yötä ja en tiä mitä se oli äitille sanonut että sai äitin tulee ylös mut herättään ja hakeen puhelimeen, joka tapauksessa siin kolmen aikaan yöllä ne haki mut taksilla ja kysy minne ja vastasin että Tampereelle ja siine lähettiin. Se laitto tukun sadan markan seteleitä taksikuskille mittaristokoteloon ja saano et aja Tampereelle..

Puolessa välissä mä halusinkin takas ja käännyttiin takasin ja mentiin niille tai jonnekin..

Tää tyyppi tuntu tuntevan joka ihmisen mun kaupungista, kerran kun tultiin keskustaan ni joka vastaan tuleva moikkas sitä ja se oli musta vähän outoo.. Se oli ku joku kunkku kaikkien ihme tyyppien keskellä, lähes kaikki vastaantulevat moikkas sitä ja se tuntu olevan jotenkin niiden yläpuolella..

No, en sit muista mihin se suhde kaatus, mua tais alkaa vituttaa kun se soitti sillon kun sitä huvitti jne ja annoin pakit sille sitten.

Vasta pari vuotta jälkeen päin sain muualta tietää, että tää tyyppi oli eteläsuomen suurimpia heroiinin myyjiä ja joutunut monex vuodex linnaan siitä. Jotenkin kaikki loksahti kohalleen sit..

Se oli muuten ihan sairaan hyväkroppanen ja sexy jäbä, on kyl ollut mieles useasti jälkeenkin päin ;)

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Ammattirikollinen

Mä tässä just mietin, mikä ero on tavallisella rikollisella ja ammattirikollisella?
Molempien lasten isät taitaa olla ihan rikollisia ammatikseen, ainakin toinen on poliisin toimesta luokiteltu sellaiseksi ja myös järjestäytyneeksi sellaiseksi. En kyllä huomannu että se ois ollut kovinkaan järjestelmällinen ;)

Taparikollinen lienee sellanen joka rötöstelee vaan kun ei muutakaan osaa.. Mä oon varmaan ollut taparikollinen sillon pahimpaan aikaani? Taidan tuntea aika monta sellasta entisestä elämästäni, kuin myös sellasia jotka hankkii pääosan elinkustannuksistaan rikollisilla tavoilla. Liekö he sitten ammattirikollisia?

Täytyy sanoa, että vaikka rahattomana on suht paskamaista elää, kun joka sentti pitää laskea kaupassa ja miettiä mitkä asiat ostoslistasta jätetään tällä kertaa pois, niin kyllä tämä elämä voittaa rikollisen elämän ja rikollisen perheenjäsänenä elämisen :)

Jos ei muuten niin joka päivä, kun katson mun lapsia ja sitä miten "hienoja" ne on, niin olen onnellinen siitä että tajusin myöhään enkä millonkaan ottaa eron siitä elämästä. Pahimmassa tapauksessa mun tytär menis koulukavereidensa mukana röölaamassa, ryyppäämässä ja nyt viimesenä tempauksena ne olivat hakanneet jonkun samassa koulussa käyvän poijan sairaalaan. Luojan kiitos mun tytärtäni kiinnostaa enemmän manga sarjakuvat ja hiusten värjäys!
Kunpa onnistuisin poikani kanssa edes puoliksi yhtä hyvin.
Mun kaverin poika, joka on mun tyttöä hieman nuorempi, on jo vetänyt kännejä ja viimeks poliisit toi sen kotiin kun oli yrittänyt pölliä tupakkaa kaupasta :( Kun ystäväni kertoi tuon, niin kyllä mun sydämen valtas niin suuri kiitos siitä, että kyseessä ei ollut oma lapsi.

Omasta mielestäni olen liikaakin jo pilannut etenkin tyttäreni elämää, joten mä en katso että mulla on oikeutta elää enää niinkun itse haluan, mun ensisijainen tehtävä on huolehtia mun lapsille turvallinen ja mahdollisimman kunnollinen ja normaali kasvuympäristö ja sitten kun ovat muuttaneet pois kotoa voin elää niinkun tykkään.
Oma elämä, etenkin seuraelämä on vähän niinkun tauolla kunnes saan nuo tenavat riittävän isoiksi, en halua millään tavalla riskeerata tai horjuttaa meidän arkea ja kotia, kun tiedän miten kaikenlaiset jutut vaikuttaa lapsiin ja nuoriin.

En ehkä oo kovin äidillinen ihminen, tunteiden osottaminen ja näyttäminen ei oo mun juttu, enkä osaa käydä henkeviä keskusteluita, mutta koitan olla läsnä sen mitä osaan. Ainakin olen kotona ja selvänä ja koitan olla kiinnostunut mitä lapseni tekevät ja ennen kaikkea pidän niillä yllä säännöt ja kuria, tosin se ei aina ole niin helppoa, mutta ainakin yritän parhaani :)

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

autoja mä rakastan

Kyl on välillä vähän ikävä niitä huolettomia aikoja, kun ajeltiin autolla ympäri maakuntia ja suomea, ei ollu huolenhäivää ja aina oltiin liikkeessä.
Sillon ei ollut ruokana yleensä kun lihapullia ja vauvan pilttiä ;)

Joskus jätkät otti virranjakajan kannenkin irti autosta yöksi, etten vaan lähe ajelemaan ;)

Poliisit tietty tunsi kaikki autot millä oli tapana ajella, varsinkin kun jotkun maalattiin ihan spray aalilla täyteen suttuja. Onneks kuski oli niin taitava et yleesä päästiin karkuun niitä!

Mut aina ei käynyt niin, kerrankin kun kytät otti kii toistamiseen saman päivän aikana, niin irrottivat autosta ratin!
No ei se menoa kauaa haitannut kun haettiin jonkun autosta uus ratti :D

Joskus auto oli niin romu, että haettiin kokonaan uus auto! Sellasella me siel lapissakin oltiin, varastetulla samanlaisella, kilvet vaan vaihdettiin eikä kytät älynneet runkonumeroja tarkistaa..

joskus tosiaan ajeltiin kolmella renkaalla, joskus ilman tuulilasia, nää kaikki oli ihan normaalia arkipäivää sillon :)

Arkipäivää oli myös kierrellä joka yö ratsaamassa autoja, haettiin mankkareita, kaiuttimia ja kaikkee irtainta kamaa mikä oli tarpeellista, kasetteja, cd:itä, röökiä, työkaluja, maskotteja, ihan mitä vaan. Usein myös renkaita :D

Monesti oli auto niin piukassa tavaraa, että piti välillä ajaa kotinurkille tyhjentämään!

Se oli kyllä jännää. Oppis tunnistamaan auton merkin ja mallin pelkästään lamppujern muodosta tai puskurista, oppis millä minkäkin merkkinen auto aukeaa jne.. Ties mistä sai letkutettuu bensat ja mistä ei..
Ne oli aikoja ne.. Ja autoja mä vieläkin rakastan <3

perjantai 30. huhtikuuta 2010

Onneksi..

Siitä mä oon kyllä onnellinen ja ylpeä, etten ole sen tyyppinen äiti joka etsii viikonloppusin rakkautta baareista ja tuo kotiin yhden yön - kahden viikon suhteita.
Vaikka oonkin itsekän, niin jotenkin siinä mielessä oon laittanut lapset etusijalle ja oma rakkauselämä saa nyt odottaa..

Onneksi oon erakoitunut, niin ei tuota suurta tuskaa viettää aikaa itseni kanssa ;)

torstai 29. huhtikuuta 2010

veto veto vetooooo!!!!!!

Muistui mieleen tässä yks vetojuttu taas.. Täällä mun kaupungissa oli sellanen sillon about kolmekutonen heppu joka oli elämäs ollut kans linnas ja vapaal, linnas ja vapaal. En muista mistä mä sen bongasin ja miten sen seuraan menin, mutta sen kans tuli sekoiltuu tovi, pääosin pirin vedon merkeissä.

Sen kanssa vedettiin vedot saunassa, naidessa, heitettiin toisillemme vedot jopa naidessa just ennen orgasmia. Jokanen joka on sitä kokeillut tietää mitlä se tuntuu. Sydän pysähtyy mut orgasmi jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja... tai en mä tiedä mikä osa siitä sit enää oli sitä orgasmia ja mikä tuli siit piristä, mut hienoo se oli, mä heitin sille tyypille niin isot vedot, et se sanos et se meinas kuolla! En tahallani, mut olin tottunut omanmoisiin vetoihin ja laitoin sille samanlaisen satsin..

Hurjia aikoja, hurjia hetkiä..

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

irti huumeista

Kyl mä varmaan yritin eroon siit kamasta monta kertaa ennen  ku se sit lopullisesti onnistu.
Jotenkin hämärästi muistan, että jätin sen mun sillosen poikaystävän jonka kans olin sen vuoden ollut kimpas ja joka käytännös hankki kaikki aineet mullekin..
 Sen mutsia ei suuremmin kiinnostanut mitä pojalle kuuluu ja miten se vierottuu ja se jätti sen tyypin käytännöllisesti katsoen omilleen. Siinä vaiheessa kun huomasin ettei hänel ollut riittävästi tukea eikä haluja irrottautua heroiinista ni en enääå menny hänen luo. En muista sanoinko mitään vai jätinkö sen vaan ilmottamatta.

Mulla oli tukena äiti joka vei mua kerran viikossa yksityislääkärille josta tulikin oiva tuki myös muihin asioihin. Ilman sen lääkärin huolenpitoa oisin varmaan lipsunut useamman kerran, mutta se piti usean vuoden jälkeen viel huolta et kävin testeissä ja et olin selvänä.

Lisäks mulla oli se mun lapsuuden ystävä. Hän piti mua sen tärkeimmän kerran käytännöllisesti katsottuna lukittuna kämpässään ja katto etten karannu, eikä noteerannu mun rukoilua et sais ees yhet vedot vielä.

Kaipa siin oli todellista ystävyyttä, mut varmaan myös syyllisyyttä, hän se kuitenkin toimitti mulle mun ekat extaasit ja varmaan ekat piritkin..

Se pääsikö hän oikeesti ite irti niist koskaan ei tuu mulle varmaan selviimään ikinä. Seuraavat kolme vuotta meni niin sekavasti, itelläni oli vahvat lääkkeet ja lisäks sitten alko se interferonihoito, joka pitikin mut sairaalassa melkeen koko ajan ja mä uskoin että eletään sellasta elämää kun hän kertoi. Todellisuudessa ei mulla ole tietoa lopettiko hän vai ei, näin jälkeenpäin kun katsoo miten hänel on tässä mennyt viime vuodet niin epäilen ettei hän koskaan lopettanutkaan kunnolla.
Mut ilman hänen sitkeyttään en ois kyllä itse päässyt aineista eroon, vaikka kaikki sanoo että se lähtee itsestä, mut ei mulla ollut todellista halua lopettaa. Hän sen päätöksen teki mun puolesta ja piti huolen etten päässyt siinä alkumetreillä lipsumaan.

Hän oli ollut mun paras kaveri teini-iästä asti ja oltiin koettu paljon yhessä ja nyt kun hän palautti mulle mun elämän, mun lapsen ja kaiken muun, niin kaipa siinä jotakin kiitollusuuden velan tuntua oli, mut myös rakkautta aivan varmasti.

Se itse aika ja elämä vaan oli niin sekavaa että on vaikee eritellä tunteita. Siinä oli niin paljon vaikeuksia ja opettelua, että suhde pyöri siinä rinnalla niinkun itsestään.

Mähän olin eronnut sillon vuonna -99 ja siitä alko se mun narkkaaminen ja sitten vuonna 2001 mentiin tuon kanssa kihloihin, joten se välinen aika, ei sitä voinut miksikään tasapainoseks tai vakaaksi sanoa ja mitä siinä tapahtu oli aika sekavaa.

Ihmiset jotka alko tunteen mut vasta sillon niin pitää mua edeleen ihan sekopäänä ja hulluna ja sitähän mä sillon olinkin. Mitä muuta voi odottaa jos on tuoillasia asioita tapahtunut ja kaikki noin lyhyen ajan sisällä, ettei ehdi yhdestä toipua kun jo toinen uja kolmas ja neljän asia tapahtuu, kaikki suuria elämän myllertäviä asioita. Ero ensimmäisestä pitkäaikasesta suhteesta jossa on lapsi, työn loppuminen, heroiiniriippuvuus ja mitä kaikkea se tuo tullessaan, mielenterveysongelmia, rikollista elämäntapaa jne.

Mun sieluni oli liian herkkä moisiin tapahtumiin ja musta tuli siinä myllerryksessä joku muu, joku aivan sekasin päästään oleva henkilö. En yhtään ihmettele jos joku pitää mua sekopäänä tai piti. Ne jotka tuntee mut nyt tietää, etten mä ole sellanen. Mä olen itse asiassa aika ujo ja herkkä ihminen.


Mä en ole vielläkään voinut käydä niit asiota läpi, enkä tiedä pystynkö koskaan. Ne on liian suuria asioita otettavaksi esille. Pelkään jos alan purkaa niitä, että romahdan täysin. Eikä mulla ole nyt varaa romahtamiselle, kun mulla on kaksi lasta ja lemmikit huolehdittavana.
Mutta tää kirjottaminen on ollut hyväå keino purkaa mieltä. Esimerkiks kun sain vihdoinkin kerrottua siitä raiskauksesta, vaikkakin vaan tänne blogiin, mutta se, että saa sanottua sen asian niinkun se on ja bniinkun se mieltä painaa, se helpottaa kummasti. En mä tiedä onko ammattipsykologeillakaan mitään vastauksia asiaan vai kuunteleeko ne vaan. Nyt musta tuntuu että joku on kuunnellut mua ja se on kummasti helpottanut.
Ehkä mä joskus vanhana naisena meen sitten kunnon psykoterapiaan ja päästän ulos kaiken mitä sisällä on.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Vetoo

On tullu muuten vedettyy vedot melkeen joka kaupungin vessas, niin keskustas, ostoskeskuksis, lähiöitten, ihan mis vaan.
Ja ne siniset valot muuten ei estä yhtään mitään ;)

On vedetty vedot ajaessakin, ja heitetty ajaessa.
Ei se oo mitenkään erityisen erikoista.. loppujenlopuks.. Mut tulipaha sekin koettuu.

Mun ekat hihat oli jo suunilleen toisella viikolla kun vedin piriä. Mun jätkäkaveri heitti kun pakotin sen. Halusin kokee kuin pal hienompaa se on ja miten upeesti jeijo toimii suoraan suoneen vedettynä. Ja toimihan se.

Ite oppisin heittän kunnolla vast kun yks likkakaveri näytti et sinne pumppuun voi jättää reilusti ilmaa et näkee koska se osuu suoneen. Sitten oppisin mäkin heittään kaikille kavereille jotka ei osannu.

Mun toleranssi pirii kasvu ihan sika nopeeta ja mä sainkin aina vetää melkeen tuplamäärän ennen ku mikään toimis. Kaikki kaverit ja tutut ties et mikään määrä ei mulle oikein pelitä. En tiä mistä se johtus..

Sitten yhen kerran ku erehtysin ottaa pommina, eli nieleen paperiin käärittynä ni se näkykin mulla kusitesteis 8viikkoo, se vissiin koteloitus jonnekin vatsaan tai jotain. Ei sitä kyl löytynyt tähystyksellä eikä kukaan tietty uskonu et olin ollu ilman ku testit oli koko ajan positiiviset.

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Pikkuveli

Mulla oli sellanen "pikkuveli" sihen aikaan kun oltiin ns katulapsia. Se oli sellanen 4 vuotta mua nuorempi poika yhestä lastenkodista.

Muistan yhen kerran kun olin antanut sille yöpaikan meiltä, salaa tietty, koska mun äiti ja isä ei hyväksynyt että raahasin noita "apua tarvitsevia" aina meille. Siks olinkin usein ulkona itsekin yötä.

Kuitesakin.. tää poika kiipes mun, mulla oli sillon omakotitalon yläkerta mun huoneena, ni tää kiipes hiljaa tikkaita ylös ja mä piilotin hänet mun kaappiin mis sen piti nukkua. Äiti kuiteskin tais arvata tai aavistaa ja soitti poliisit sen hakemaan sieltä keskellä yötä :(

Tää sama poika suojeli mua kerran kun ajeltiin pöllityllä autolla läheiseen pikkukylään ja oltiin vähän vieraampin tyyppien matkassa, tää yks niist jätkist ois halunnut jotenki olla mun kaa ja mua kun ei taas kiinnostanut ollenkaan eikä tyyppi meinannu millään antaa periksi, niin tää mun "pikkuveli" kieto tiukasti käsivarren mun ympärille ja sanoi, että oon sen muija :D Tosin sitä ei kai uskonut kukaan, mutta jättipä tää jätkä mut sit rauhaan ;)

Sillä reisulla meiltä hajos auto sinne jonnekin ja nukuttiin jonkun ladossa yötä, traktorin peräkärryssä mikä oli lastattu viljalla, sitä viljaa olikin sit korvissa suussa ja kaikkialla. Aamulle kömmittiin ladosta ulos ja liftattiin kotio. Kahessa satsissa, ensi mä ja pikkuveli päästiin kuplavolkkarin kyydillä ja muista ei ole hajuakaan eikä sen puoleen ees kiinnosta!

Se oli tavallaan hassu reissu, kuski tosin oli niin surkee että rikko autonkin sinne, mut minkäs teet; kaikki ei voi olla parhaita ;)

Joen rannoilla

Sillon teininä vaellettiin pisin joen varsia, yleensä keskustan alueella. Siellä oli paljon veneitä kesä aikaan ja ratsattiinkin niitä aika usein. Yks meidän porukasta asui saaressa ja osas pölliä ja ajaakkin venettä, mä en ollut koskaan kuitenkaan pöllityn veneen kyydissä. Siellä rannassa kyl oleiltiin veneissä, oltiin sateen suojas, lämmittelees, etittiin rahaa ja tupakkaa, nukuttiin jne..
Rannas oli kyl joku rantavahti, sillon piti olla hipihiljaa kun se käveli ohi ja liikkumatta ettei vene heilu tai äänet kuulu..

lauantai 10. huhtikuuta 2010

keikkaa keikkaa




Sillon kun ei ollu yöpaikkaa eikä päästy jostain syystä laivalle tai ei jaksettu lähtee, jos ei ollu autoo eikä mitään muutakaan ni väännettiin pikkukauppoja. Kilikali keikax me niitä sanottiin. Melkein joka yö jonnekin, joinakin öinä moneenkin eri paikkaan.
Useimmiten vietiinkin vaan röökii ja karkkia, "turkinkäppyröitä", niit vaaleita turkinpippureita, ne oli mun lemppareita!
joskus ei ollut parempaa tekemistä kun heittää pöllityt kolikkopuntit jokeen. Ja mitä kaikkea muuta me sinne heiteltiin. Mut ei taidettu olla ainoita..

Yks kerta meinasin saada putoovan lasin niskaani, raapasi takkia mut ei osunut kun ku pienen naarmun verran. Ois voinut käydä pahasti. Mentiin ikkunasta yhteen pikkukauppaan ja iso terävä kolmion muotonen lasi jäi sinne ikkunan ylös ja putos alas just kun olin pääsemäs ikkunast sisään. Onni onnettomuudes ettei se tipahtanut sadasosa sekunti ennemmin, se ois lävistänyt suoraan niskan.

Monen monta kertaa on käynyt haavereita mis ois voinu olla kohtalokkaatkin seuraukset mut tuurilla tai kohtalolla on ollut sormet pelissä kun ei oo pahemmin koskaan sattunut.

"Meidän porukast" taitaa kaikki olla viel hengis, siis meistä 5-7 hengen "ydin" porukasta jotka oltiin aina pulassa. Paljon on sellasia kuollut jotka on ollut joidenkin meidän tuttuja ja ystäviä mut ei kaikkien meidän.

Yhden paras ystävä kuoli tässä joitakin vuosia sitten. Multakin on kuollut niin monta ystävää ja kaveria ettei yhen käden sormet riitä..






itsekasvua?

Sillon kun olin vielä mun nuorimmaisen isän kanssa, olin vasta päässyt aineista, elin sekavaa ja joskus väkivaltastakin aikaa. Siinä seassa koitin elää jotain normaalia, auttaa ystäviä ja sen sellasta.

Oma elämä oli kuiteskin niin sekasin, vaikken sitä sillon tajunnutkaan, että mun ystävien auttaminen oli kyllä nyt jälkeenpäin ajateltuna vahingoittamista.

Puutuin jokaisen asioihin, olin tietävinäni paremmin miten jokaisen elämää tulis elää ja kerroin kärkkäästi mielipiteeni jokasesta, jokasen elämästä, parisuhteesta, lapsista jopa jne..

Menetinkin sit omien sanomisteni takia kaks sen ajan parhainta naispuolista ystävääni. En mä sitä sillon tajunnut, sillon olin mielestäni oikeessa ja he suuttuivat syyttäsuotta mulle.

Nyt tajuan kuin väärässä olin. henkinen kasvu on jotakin mitä on mulle tapahtunut vasta kun erosin nuorimmaiseni isästä. Tän viiden vuoden aikana, ei oo ollut oikein aikaa miehille tai uusille suhteille. Omaan itseensä totuttelu on vienyt kaiken ajan ja se on ollut jännä matka.

Mä oikeestaan opettelin kaiken alusta. laskujen maksun, kaupassa käynnin, talouden hoidon, kodin hoidon, lasten hoidon, koirien hoidon ja jopa autolla ajamisenkin, se tosin johtui etten sen kolarin jälkeen ollut uskaltanut ajaa vaikka osasinkin.

Opettelin myös ihmisesuhteet ja ihmisten kanssa kanssakäymistä. Oppisin etten ole maailman napa, eikä napana ole hyvä ollakaan. Oppisin että mun mielipide harvoin on se oikea ja oppisin että jokainen elää omaa elämäänsä ja se on jokaiselle se oikea tapa, mun tapa ei välttämättä sovi muille eikä muiden tapa mulle. Oppisin että jokainen ihmissuhde on tärkeä, olkoon se millanen tahansa ja jokanen ihminen tekee itse omat päätöksensä omalla ajallaan, pakolla ei saa mitään pysyvää aikaan.

Oon myös uuden elämän ja elämäntavan myötä huomannut kuinka naurettavaa on olla leuhka jostakin rikollisesta. Oppisin kuinka naurettavaa on olla kovis tai esittää sellasta. Tajusin että todelliset elämänluuserit on nitä joiden mielestä tavikset on luusereita.

Mikäpä mukavampaa kun olla tuikitavallinen perheenäiti tai isä, tuikitavallisessa työssä, asua tuikitavallisessa OMISTUSasunnossa ja ajaa tuikitavallisella UUDEHKOLLA autolla. Ulkoiluttaa tuikitavallisia koiria, jotka ei käy ihmisten kimppuun ja tavata tuikitavallisia samankaltaisia ihmisiä ja nauttia elämästä ja ajasta tuikitavallisen perheen kesken ja tuikitavallisten ystävien seurassa. Tuollasilla on asiat kunnossa. Mulla ei, mutta yritän parhaani mukaan sulautua tuikitavallisiin ihmisiin ja elää tuikitavallista elämää vaikken koskaan saakaan uudenkarheaa autoa enkä omistusasuntoa ;)

torstai 1. huhtikuuta 2010

Kohtalon kortit

Sillon kun elämässä jaataan kohtalon kortteja, kukaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Jotenkin kummallista tajuta, että me ollaan kaikki kasvettu aikuiseks ja kasvettu ihmisinä. Me joita joskus yhdisti jotkut tietyt asiat, ne samat asiat voi erottaa meidät nyt toisistamme.

Nyt kun katsoo mitä kenestäkin meistä tuli, jokanen kun oli sillon jonkunsortin rikollinen, luopio, menetetty sielu..
Joku on nyt turva-alan yksityisyrittäjä, toisesta tuli tavallinen duunari, kolmannesta surkee juoppolalli, neljännestä taitava kassakaappirosvo, viidennestä ikinuori bilettäjä ja bilehuumeiden vetäjä, joku on jo haudassa, joku linnassa. Jostakin tuli äiti ja isä, jostakin työtön luuseri, jostakin naistenmies, jostakin miesten nainen, joku tuli uskoon, toinen menetti uskonsa.

Jokaisesta meistä tuli jotakin. Jokaisella on menneisyyden varjonsa. Toisilla raskaammat ja tummemmat kuin toisella. Joillakin roikkuu perässä raskas taakka, toisella olo on kevyempi.

Kuka sen päättää kelle mikäkin kohtalo lankeaa? Kuka päättää kelle annetaan enemmän kun jaksaa kantaa? Kuka päättää ken selviää ja ken vajoaa pohjaan? Onko kaikki kii omista valinnoista?

Voiko kaikkeen aina itse vaikuttaa? Onko kaikilla aina samat mahdollisuudet?

Onko elämä reilua...?

torstai 25. maaliskuuta 2010

Hyvää syntymäpäivää

Tänään on mun syntymäpäivä. Musta on kiva aina vähäsen juhlistaa, koska sillon muistaa, että oon täällä vielä, ei ole tarvinnut tappaa ketään, enkä oo tullut tapetuksi. Joskus tuntuu, että vähällä on ollut.

Muistan jokseenkin kerran, kun olin pillerispåäissäni tekstannut ja isotellut jollekin henkilölle, tästä tuli sit kova sanominen eräiden tahojen ja mun kesken. Mä kiistin koko textarin (en tiedä miks, mut mones muussakaan asias ei ollu sillon mitää järkee) ja tiettykin ihmiset tunsi mun numeron, joten en tajuu miks ees kiistin sen. Tästä kuiteskin mun sillosen mieheni bestis joka oli aika kovis, suuttui ja tuli jotakin uhitteleen meidän ovelle, mieheni ajo sen sitten kovin ottein veke sieltä, mut menetti siinä elämäsä aikasen bestiksen ja luottohenkilön. Mun takia ja mun valheiden.

Valehtelin sillon paljon muutrakin, tai jos suoraan sanotaan ni taisin elää vähän toisessa maailmassa, oli montaa eri sorttia mieliala ja masennus lääkettä päällänsä, sihen lisäks uni ja nukahtamislääkkeet ja rauhottavat ja tietty kaikki muut mitä sain sit muualta kun lääkäristä. Sihen aikaa tuli tehtyä ja sanottua plajon mitä toivoisin etten ois. En ollu ihan kartalla kuten sanotaan ;)

Pikkuhiljaa kun pääsin niistä ryyneistä eroon ja pärjäsin ilman ni en olekaan sen koommin suostunut enää ottamaan. Tähän masennukseen mulla on lääke, suht mieto eikä vaikuta persoonallisuuteen, käytökseen eikä väsytä, sosiaalisen tilanteen pelkonn mulle on tarjottu lääkettä mutten suostu enää ottamaan useampaa kerralaan koska niistä tulee kerta vähän hönöksi ja tulee niistä sivuoiretta ja kaikkee muutakin, pärjään kuiteskin täs omas pikku elämässäni näinkin ni mikas tuhraa mömmöstää päätään enempää kun o ihan pakko. Univaikeuksiakin on ajottain mutten huoli sihenkää lääkkeitä ja lääkärini on kyl ymmärtänyt mun pointin eikä se enää tarjookkaan mitään, koittaa vaan muutoin sit auttaa tilannetta muilla keinoin.


No, mitehän tää juttu nyt taas tänne lipes, synttäresitä mun piti kirjottaa ;D  No se ajatus katos jo.. anyway..

Tää kirjottaminen auttaa, en oo yhtään niin ahdistunut kun aiemmin kun on ollut paljon asiaa muttei ole tullut ulos suusta, tää on hyvä keino itse miettiä ja käydä läpi niit asioita, ja kai tää on sit jotain terapiaa, eihän ne oikeet terapeutitkaan mitään valmiita vastauksia ongelmiin ja asioihin anna vaan antaa ohjeita itse niit miettiä ja ratkasta, ja tää on just sitä. Näin ne asiat jotenkin menee tuol pääkopassa sit järjestykseen ja ehkä niiden miettimiselle joskus tulee loppu tai ainakin pitkiä taukoja <3

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Miksi niin

Miks mä aloin sitten liikkuu sellasten kriminaalien kanssa? Oon miettinyt sitä monesti. Tänään se iski mulle.
Me muutettiin uuteen paikkaan kun mulla alko kolmas luokka. Uus tulokas luokalla ja vaikka sainkin heti kavereita niin mä en ollut niille samanlainen kaveri kun ne jotka he olivat tuntenut jo ekalta asti. Olin aina vähän ulkopuolinen. Sitten asuttiin vielä aika kaukana muista, se ehkä vähän lisäs sitä syrjässä olon tuntua. Seiska luokalla sitten muutettin taas. jatkoin kyllä samalla yläasteella kun kaveritkin, mut koti oli toisella puolella kaupunkia, eikä kukaan kaveri jaksanut lähteä sinne asti pitkän koulupäivän jälkeen. Niimpä olin taas yksinäni.

Kaipa mä menin sitten vaan sihen porukkaan mihin mut ekana hyväksyttiin.  Samoilta pihoilta kävi samaa yläastetta toinen mun ikänen tyttö, yksinäinen kans jota ei kiinnostanut koulussa käynti. Sitten vaan yks kerta oltiin sattumalta kävelemäs koulun porteista ulos samaan aikaa ja päätettiin mennä yhessä kapungille. Siitä se sitten lopullisesti kai lähti. Huomasin miten paljon kivempaa oli hengata kapiksella kun koulussa ja miten sain heti uusia kivoja kavereita joilla kaikilla oli vähän samat ongelmat, ei napannu koulu, ei napannu koti, ei napannu nöösit kaverit.

Siellä kaikki hyväksyttiin just sellasena kun oli, kukaan ei haukkunut tai kiusannut toista, eikä ketään vähätelty. Oltiin kaikki vähän syrjäytyneita jo "normaaleista".

Oishan tää muutos voinut tapahtuu ihan siel kotinurkillakin vaik ei oltais muutettukaan.. mut sitä ei kukaan tiedä, ja jotenkin musta tuntuu et oisin pysynyt niiden "hikareiden" kanssa ketkä oli mun bestiksiä sillon.

(ja nyt on pakko kirjottaa, kun tiedän, et äitikin lukee tätä; Äiti, älä ittees syytä, elämässä pelataan niillä korteilla mitkä annetaan, sä pelasit sun ja mä mun, turha sellasta on miettiä, kaikki tekee virheitä ja kaikki tekee ratkasuja mitkä kokee oikeiksi sillä hetkellä, tulevaisuus sitten näyttää olikon oieka vai väärä, ei se ole kenekään vika, että asiat meni näin. Oot sitä paitsi paras äiti, koska ilman sun tukea en ois tässä nyt <3)

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Helpotus

Mul on tosi helpottunut olo, kun julkistin tän blogin. oon aina aatellut et kukaan ei haluu tuntee tai olla tekemisissä tällasten ihmisten kaa enkä oo millään halunnut hyväksyy itseeni tällasena, saatika antaa itselleni armoa missään, mitä oon joskus tehnyt.

Nyt oon saanut niin hirveen määrän palautetta ja tukea, että välillä on tullut ihan kyyneleet silmiin. Ehkä mä voin pikkuhiljaa alkaa antamaan itsekin itselleni anteeks ja hyväksyä menneisyyteni ja koittaa ottaa opiksi siitä. Tai oonhan mä jo opiksi ottanut monestakin asiasta, mut ehkä voin lakata häpeemästä sitä mitä oon ollut ja alkamaan olee ylpee siitä mitä oon tänään.

Mun teini-ikäinen tytär sanoi mulle yks ilta, että oon aika hyvä äiti. Ihmettelin, että mistäs nyt tuulee ja hän sanoi, että useinhan meidänlaisten perheiden lapset on lintsareita ja jo pikku nuorisokriminaalin alkuja, mut hän on hyvä koulussa ja aika tottelevainen muutenkin. Tuntui niin kivalle, että oma lapsi ymmärtää mistä ollaan tultu ja kuinka huonosti asiat vois olla. Ainakin nyt tuntuu, etten ole koko elämääni elänyt väärin, kun olen onnistunut saaman tyttärestäni kunnollisen oloisen nuoren :) Kumpa pojan kanssa onnistuisin yhtä hyvin.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Kiitos

Ai niin, yks asia mikä piti laittaa eilen jo...

En muista, oon saattanut tästä kirjottaakin jo tänne, mut kirjotan nyt hiukan viellä; eli ISO kiitos kaikille mun ystäville, erityisesti niille uusille, joita olen saanut koirapuistosta ja koiraharrastusten parista! Jos en ois alkanut käymään siel koirapuistossa ja tutustumaan "tavallisiin" normaaleihin ihmisiin, niin en ois tässä tänään.

Joten kiitos kaikille, jotka (ehkä tietämättään) on näyttänyt mulle esimerkkiä tavallisesta elämästä ja näin ohjanneet mua sille tielle ja auttaneet mua pääsemään tähän missä nyt olen.

Kiitos mun ja mun lasten ja mun lemmikkien ja mun perheen ja läheisten puolesta <3

Mitä sitten...?

En oikeen tiedä miten mun pitäs suhtautua tähän blogiin, nyt kun tiedän, et ehkä mun ystävät, sukulaiset tai tutut saattaa lukee tätä?
Muuttuiko tai muuttuuko tän blogin luonne kun tiedän, etten kirjota enää vaan itselleni?

No, kuiteskin kirjotan tähän nyt yhen jutun kun tuli mieleen ja vähän naurattikin..
Mä taisin olla ite sit just 15 ja se poika oli 11, se oli varmasti Turun paras kuljettaja, ainakin mun ja mun kavereiden mielest. Missä vaan miten vaan ajettiin ni sen kyydis en pelännyt, koskaan ei niitattu.

Oli se niitannut autoja kyl, yks pääs lehteenkin. Lastenkotinsa eteen risteykseen veti puuhun rusettiin yhen Opel Mantan.. Mut oli se silti hyvä kuski.

Kerran oltiin mä se ja yks about mun ikäne jätkä taas hakemassa autoo. haluttiin mennä kaupungille ajeleen. Otettiin joku Toyota, tais olla HT Corolla, tää 11 vee (tai se tais olla jo 12 sillon heheheh!) oli niin lyhyt, et piti pöllii puhelinkiskasta luettelot sen perseen alle, et näyttäs vähä pidemmältä jos kytät tulis vastaan.

No ajeltiin kaupungilla ja muuallakin ja nähtiin kyttiäkin eikä kukaan pysäyttänyt, muuta kun vähä myöhemmin, kytät lähti perään ja me mentiin tietty karkuun!
Fiksuina nuorina tietty joku meistä ajatteli, että se menee niinkun leffoissakin, jos ajetaan yli kaupungin rajan ni kytät ei voi tulla peräs! No vääräs me raukat oltiin, peräs ne tuli ja  just kaupungin rajan tuntumassa oli vastassa toinehn auto joka alko kiilaan meitä pientareelle. Stopattiin sihen ja meitä takaa-ajanut kyttäauto törmäs meijän perseeseen, me törmättiin kiilaavaan kyttäautoon tietty.

Kallis lasku siitä oikeudes tuli ja maksettavax jäi myös kaks puhelinluetteloa :D

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Kaikki julki

Eilen ja tänään sain sen verran puukoniskuja selkään ja eräät henkilöt kertovat mun henkilökohtaisia asioita ympärikyliä ja kuvittelevat että näin saavat mut polvilleen. Siitä hyvästä päätin julkasta tän blogin mun fb profiilissa ja näin antaa kaikkien halukkaiden lukea kaikki musta mitä irti saa.
Ehkä menetän muutaman ystävän tällä, ehkä saan muutaman lisää, kuka tietää.. En kuitenkaan anna epäluotettavien ihmisten saada mitään tyydytystä mun asioiden puimisella. Joten tässä on, olkaa hyvä.

ps. lukeminen kannattaa aloittaa oikeelta mis lukee ensimmäinen luku ;)

torstai 18. maaliskuuta 2010

Sillon nuorena tai lapsena kun olin katulapsi, sillon ei ollut aina edes vettä jos janotti. Ruokaa sai jos kerjäs Torilla hiluja ohikulkijoilta ja meni grilliltä ostamaan "yleisiä". Yleinen maksoi 50penniä tai markan ja se oli hampurilais sämpylä jonka välis oli pelkkää ketsuppia. Niillä me elettiin.

Jos kova jano isku ni mentiin hotelliin ja otettiin jääautomaateista jäitä ja "juotiin" niitä.

Joskus siivoojien kopit sattu oleen auki, sillon saatiin pöllittyä juotavia ja suklaata. Sekin oli aika hiippailua, tottakai respassa tiedettiin ja kameroista näki, siks meidän piti hiippailla todella näkymättöminä siellä et päästiin ees sisään ja ettei heti lennetty ulos. Mut kyl me se taito osattiin.

Samoin tiedettiin keskustan jokasen rappukäytävän koodi ja kaikki paikat minne pääs salaa yöks lämpimään.

Usein yöt oli sellasia et saatiin nukkuu vähän aikaa jossakin ja sit meidät huomattiin ja heitettiin ulos ja sit oltiin loppu yö pakkasessa.


Sosiaalityöntekijät teki tutkimustakin meistä katulapsista ja millasta meillä oli yöt siellä olla. He pukeutu lämpimästä je menivät porukalla kaupungin yöhön, kerjäsivät ohikulkijoilta rahaa ja kertoivat et ovat sossusta ja tekevät tutkimusta, saivat niin hyvin hiluja et istuivat pitseriassa yön pitsalla ja kaljalla. Ei me sellain eletty. Markan kerjäämiseen vois mennä tunti tai kaks. Ei meitä kukaan siel säälinyt eikä uskonnut vaiks ois ollut tosikin hätä!

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Huumori

Mä oon huomannu, että huumori on maailman paras selviytymiskeino.
Mulla ei oo mitään muuta selviytymiskeinoa kun huumori. Mä lasken leikkiä itsestäni koko ajan. Ei se silti tarkota etteikö asiat tuntuis tai etteikö mua koskis joku asia. Tottakai koskee, sattuu, tuntuu.
Mut mä en pysty puhua kellekään. Naureskelu ja leikinlasku asiasta on tavallaan sitä puhumista mulle.

Esimerkiks sillon ku mut raiskattiin. Mä aloin naureskella sille et sil raiskaajal oli lyhyt ja paksu kulli. Aloin naureskella sille et sen ammatti ole rekkamies ja nimi Jorma. Se oli mun ainoo keino ees vähän päästää sitä asiaa ulos itsestäni.

Nykysin mä naureskelen sille kun oon niin läski. Tottakai mua vituttaa olla tällanen mammutti, mut enmä voi sille asialle mitään, en oo pystynyt laihduttaan vaikka mitä keinoja oon koittanut. Ei oo muuta vaithoehtoa ku lyödä asia leikiksi. Todellisuudes häpeän itteeni niin pal etten voi ees alottaa suhdetta kenenkään miehen kaa. Kukapa tällasen läskin kaa muutenkaan ees ois.

Samaten mua ottaa päähän et mun muisti on mennyt, tai ei mennyt mut huomattavasti huonompi kun muilla. En muista ees oman tyttäreni 3v-9v ajasta juur mitään. Mut en voi siitäkään muuta ko vitsailla.

Myös se etten tajua asiota ihan niin nopeesti kun ennen, vituttaa mua suunnattomasti, mut siitäkin on pakko vetää huumoria kun oon niin blondi. Kaikilla on hauskaa. Ainakin mun lähipiirillä.

Pääkopasta kyl huomaa et on aivosolut heikos hapes. Joskus, tai oikeestaan aika usein kun yritän selittää jotain asiaa ni sana ei vaan tuu. En saa päähän sitä sanaa mitä tarviin. Se ottaa päähän kans.

Suuntavaisto on totaalisen hukassa.


Paljon oon menettänyt itsestäni huumeiden ja kaiken liimanhaistelun takia. Sitä ei saa koskaan takas.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Retkahduksia..

Huh!
Mä oon kyl niin onnellinen ettei mul ole mitää tarvetta pyörii enää noiden nistien kaa.
Yks kaveri taas deittaa jotain heroinistia ja tää mun kaveri on just se joka retkahti tässä jokuaika sitten ja hänellä on monta lasta, jotka on jo kerran huostaanotettu siltä. taas se vakuuttaa mulle että on niin vahvoilla ettei retkahda (musta toi on eka merkki heikkoudesta, että kuvittelee olevas niin vahva ettei voi retkahtaa) samaa se vakuutti viimeks ja menikin viikko ku voivotteli mulle, etä mitä on menny mokaamaan :(
Surettaa ihan vitusti sen puolesta mut empä mä voi toisten elämää elää..

Mä en edes pyöris tollasten kaa. Mieluummin yksin ku huonos seuras.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Sillon kun olin jo kertaalleen päässyt herskasta irti ja olin jo sen verran "hyvässä kunnossa" et muutin tän mun "pelastajani" kans yhteen mun kämppään tohon viereiseen kaupunkiin, popsin lääkkeitä aika tavalla sillon ja niin sekin. Olin myös töissä stripparina hetken aikaa yhessä virolaisen äijän omistamassa strippibaarissa. Sain 1600 markkaa päivässä rahaa sieltä ja pitihän se sijottaa kunnon "koniin"!

Niimpä kaveri sääsi mulle gramman konkoa eli 10 kapulaa. Yhestä kapulasta eli kymmenesosagrammasta veti sihen aikaan kun oli jo aika iso toleranssi ni 2-4 kertaa. Sillon ku alottelin ni vedin kapulasta varmaan 10 kertaa!

Kuiteskin, säilytin mun heroiinit vaatehuoneessa sukassani sukkalaatikossa. Iltasin hiippailin sinne ja otin vähäsen ja menin muka suihkuun vessaan ja vedin konit hihaan ja nautiskelin hetken ja menin nukkuun. Vedin sen verran pienet vedot, että just tuli hyvä olo mut poikakaveri ei huomannut sitä..

En muista huomasko se koskaan sitä vai jäinkö kiinni. Jossakin vaiheessa menin kuiteskin sadan kilsan päässä olevaan mielisairaalaan mis oli osasto kaikille riippuvaisille. Siel oli peliriippuvainen, itsamurha-altis, alkoholisteja, pilvi-riippuvaisia ja meit heroiini riippuvaisia.

Eihän siellä mistään irti päässyt. Kamaa tuli sisään enemmän kun "siviilissä" ja siellä se tyhmyys vasta tiivistyykin kun saman hemkistä nuorisoa pidetään lukkojen takana.

Siellä rakastuinkin yhteen ihanaan tyyppiin, juuri tähän jota ne mun pelastaja kavereineen tuli sit pieksemään myöhemmin sinne mun asuntoon ja heittivät pihalle kun olin niin kii taas heroiinissa etten päässyt omin avuin irti.

Mut mennään takas sinne katkolle vielä; rakastusin siis sihen, se oli ihana suklaasilmä ja vaiks se oli mua 9vuotta nuorempi ni meillä synkkas niin hyvin ja oltiin ihan mega rakastuneita <3

Karattiin yhessä sieltä ja vedettiin herskaa ja oltiin onnellisii.

En tiä kauan se kesti ja menin samalla katkolle uudestaankin, toisella kertaa karkasin yhen pitkätukan matkaan ja vedeltiin sen kanssa konia jossakin sen kaverin luona..

Jossain vaiheessa olin tään suklaasilmän kanssa liikkeellä ja se ja sen kaveri vetivät overit ja se joutu kaverinsa kans sairaalaan, kaveri vähän vähemmän overeissä ja tää mun suklaasilmä meni koomaan ja kun se heräs se ei osannut enää puhua :(

Kyllä se oppi sit uudestaan puhumaan, mut en muista oltiinko sit enää yhessä ja tapahtuko se sen hakkaaminen ennen vai jälkeen tän kooman :(

torstai 11. helmikuuta 2010

Nyt vasta tajusin, että elän jatkoajalla. Mä olisin voinut kuolla kun mun nuorimman lapsen isä pahoinpiteli mut.
Hän hyökkäs ihan silmittömässä raivossa mun kimppuun ja koitti useaan otteeseen kuristaa mut. sain taisteltua vastaan, mutta yhessä vaiheessa olin jo tajuton. Onneksi virkosin siitä sillä tyyppi hyppi mun rintani päällä.

En tiedä oliko hänen aikomus sillä hetkellä tappaa mut, hän oli pillereissä ja alkoholin vaikutuksen alaisena.

Onneksi tajusin vähän ajan päästä mennä poliisille ja erota miehestä. kauan kesti toipua suhteesta, mut nyt oon omillani ja oma itseni <3

keskiviikko 20. tammikuuta 2010


Tänään kävin verikokeella ja taaskaan tuosta suonesta ei tullut mitään ulos, teki mieli sanoa sille hoitsulle että annas tänne kun mä näytän, ei ne jumalauta tajuu et jos suonest ei ole mitää jälellä ni sitten otetaan sellasesta mikä on! Se vaan kaivo ja kaivo ja sitten alko miettiin et mitäs nyt tehään..

Kerran ensiavussa mulle ois pitänyt saada tippa ja valehtelematta ne kaikki ensiavun hoitajat kävi mua tökkimässä sinne ja tänne yli kahen tunnin ajan kunnes soittivat anestesialääkärin paikalle joka saikin sit hetkenkuluttua tipan laitettua, muutoin oiskin seuraava reikä tullut nivusvaltimoon kun kaikki muut oli jo käyty lävitse.

Ymmärrettävästi mulla on pienoinen hoitajakammo tai verikoe kammo, monesti tekis mieli sanoa et saanko ottaa sen ite kotona ja toimittaa tänne ;D

Sitten tulee silti sama maku kun ois ottanut jotain, ei nyt ihan sama maku, mutta tulee kumma maku suuhun silti, ällöttävää ja muistikuvat palaa mieleen taas..


Vaikkei mitään tekis mielikään..

Kyllä se vähän joka päivästä taistelua on edelleen, jokasen murheen tullessa miettii et pitäiskö heittää murheet nurkkaan ja alkaa "helppo" elämä taas? Olla niin tajut kankaalla ettei tajuu murheista mitään. Sillon kun vedin viel mun tytär asu mun vanhempien luona pääasiassa. Mulla oli kyl sen kamat ja lastenhuone, mut olin jo heti alkuus kun tajusin et nyt karkaa mopo käsistä, niin kertonut äidille et mul on huume ongelma ja äiti tuli samantien hakeen mun tyttären heille.

Oman lapsen hylkääminen teki niin pahaa (mut ei ilmeisesti tarpeex pahaa et oisin lopettanut vetämisen) etten koskaan vastannut puhelimeeni ite enkä lukenut ite viestejäni, joku katto aina mun puolesta et jos se oli mun äidiltä ni se lukematta poisti kaiken. Lasten huoneeseen en voinut astua koko aikana, se oli tasan siinä kunnossa kun mihin se oli jäänyt enkä antanut muidenkaan mennä sinne.

Edelleenkin vihaan itseäni sen takia niin paljon että se vaikuttaa jopa mun suhteeseen mun tyttäreni kanssa. En tunne että oon ansainnut häntä ja en voi vieläkään katsoa häntä silmiin ja miettiä mitä mä hänelle tein. Hän oli kuiteskin sit 3-5 vuotiaaksi vanhemmillani ja itki miksei äiti tule hakemaan, miks ei äitiä voi tavata, miks ei äiti soita.

Tuollasta asiaa ei voi koskaan parantaa taikka korvata millään ja häpeän ja vihaan itseäni niin syvästi etten ole antanut itseni tehdä läheistä suhdetta tyttäreeni vielä tähän päivään mennessä. Hän täyttää 14 seuraavaksi.


Teko jonka tein on anteeksiantamaton ja korvaamaton. Olen jättänyt pysyvät syvät arvet lapseeni, itseeni ja muuhun perheeseeni enkä voi niitä koskaan parantaa. Riipii niin plajon sisuksista ees kirjottaa tää. Oon aina sulkenut asian pois mielestä ja jotenkin tällä tavoin pystynyt elämään itteni kanssa.

Nyt on ollut lähiaikoina niin huono olo omassa nahassani. Kaikki asiat myllertää mielessä. Keikun siinä rajalla, että alanko käyttää taas. Se ystäväni muuten joka mun kanssa käytti, joka pääs kans kuiville oli retkahtanut. Oli vetänyt viikon piriä. Mulla on siitäkin niin surullinen olo. Jotenkin tajuaa kuinka heikoilla sitä itsekin vielä on. Joka kulman takana vaanii piikki eikä ollenkaan voi olla varma milloin astuessa jonkun kulman taa se houkutus käy liian vahvaksi eikä sitä pysty tai jaksa enää taistella vastaankaan.

Oma ja lasten ja muun perheen elämä, onni, ilot, kaikki on niiiiiiin pienen pienestä kii. Sitä voi olla ulkopuolisena vaikeaa ymmärtää, miten niin joku aine voi olla niin ihanaa että hylkäis ja rikkois oman perheensä, omat rakkaimmat lapsensa??

Oh, antakaas kun mä kerron teille.
Esomerkiks kuyn se vedät töötit heroiinia, pistät sen piikin suoneen ja tööttäät N I I N   H I T A A S T I ,   N I I N   H I T A A S T I , ettei vaan mee yli, mutta ettei jää vajaaksikaan, ah kun se alkaa nousemaan päähän sillä samalla hetkellä kun sä viel tööttäät lisää , sun suun täyttää sellanen makea maku, tunnet miten kaikki solut sun päässä ja vartalossa veltostuu, aivot menee sellaseen sanoinkuvaamattomaan rentouden ja mielihyvän tunteeseen, siis se tunne on orgasmiakin parempi, siis jotain niin ihanaa. Ja sä tööttäät niin paljon että sä just ja just tajuut ottaa piikin pois ajoissa, joskus ei kyl ees tajuu, mut sitten se lysähdät, ihan sama minne, ja nautit sun olosta, sä oot NIIN RENTO ettei sitä voi kuvailla, kaikki mikä sun ympärillä tapahtuu on orgasmistisen rentouttavan ihanaa, sä oot pilvissä vaikka sä oisit maailman paskaismman luukun lattialla.
Millään ei ole mitään väliä, sä et tunne mitään ulkopuolista sun ruumiista vaan sun sisäinen itses on ihanuuden vallassa ja sitä jatkuu ja ajtkuu ah sitä jatkuu pitkään, monta tuntia, ja jos satut olla niin onnekas, että sulla on joku kumppani niin heroiinissa seksi on jotain ihan uskomatonta, sä voit rakastella läpi yön, vaikka välillä nukkuisitkin ni aistit pysyy hereillä ja sä olet koko ajan suuressa orgasmissa ja kaikki tuntuu niin ihanalle eikä millään ole väliä, ei väliä jos oot ruma, kipee, nälkänen, huonos asennos tai mikään ei tunnu muut kuin sun oma ihanuuden tunne sun sisällä, hoooh. Se on jotain taivaallista!

Piriä vetäessä taas kaikki on toisella tavalla ihanaa, sä laitat piikin suoneen ja nopeesti tööttäät kamat sissään, mieluummin vähän liikaa kun liian vähän, sun suuhun tulee kauhea maku, hiukset nousee kirjaimellisesti pystyyn, jokainen solu, jokainen luu, jokainen suoni pumppaantuu täyteen adrenaliinia ja tuntuu kun sä räjähtäisit voimaa yhtäkkiä! Sitten sä alat säätää ympäri, teet kaikkea muka tärkeää kuten paketoit nenäliinapakettia ilmastointiteippiin tai korjaat olevinaan rikki mennyttä kännykkää, rave musa soi, sun tekee mieli polkata, ajella, olla liikkeessä koko ajan, tarkkailla ihmisiä, nähdä harhoja, kiikaroida, ampua laserpyssyillä, tehdä muistiinpanoja ohikulkijoista, kaikkea sekoa, seksiä ei tee mieli, ei tee mieli söydä eikä juoda, sä oot vauhdissa, mikään ei voi estää sua mistään. Sä oot voimissas, täynnä virtaa, energiaa!!


Tosin sit ku vaikutus alkaa häviämään, oot ehkä valvonut jo muutaman yön, susta tulee niin vaino harhainen että revit oman kotis kappaleiksi kun uskot että sua kuunnellaan tai tarkkaillaan. Et uskalla mennä ulos ja jos meet ni et tuu koskaan kotiin koska oot varma että suo seurataan. kaikki huono mieli tuntuu tuhat kertaa huonommalta, itket, haluut ehkä tappaa ittes.. Eikä siihen auta annos lisää ei mikään muu kun mennä nukkumaan, mut kun et sä voi nukkua kun asiat on niin kurjasti, sua seurataan, sä oot niin huono ihminen, sun ois parasta vaan kadota maan päältä..


Ei huumeiden vaikutuksen alla olevia tarvii pelätä, ne on lepposaa ja onnellista porukkaa. Kannattaa pelätä niitä jotka on just siin posteessä, että on pakko tehdä ihan mitä tahansa et saa lisää.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Huonosta suhteesta huonoon suhteeseen. Sellanen on mun taival aina ollut. Kerran joku psykologi kysyi että miks mua kiinnostaa sellaset miehet, et onks mun isä ollut väkivaltainen, et yleensä naiset hakee isänsä kaltaista miestä.. No ei mun isä ollut väkivaltainen, vahva persoona kyl ja pelottavakin, hiljasen pelottava, isän suuttumus oli kylmäkausi. Yhden kerran muistan että se on käynyt muhun kiinni. Olin jotain 5v ehkä. Isä tuli kännis yöllä kotiin ja riiteli äidin kaa ja ne tappeli mun huoneessa ja itkin ja huusin jotain ja isä tarras mua kurkusta kii ja nosti ylös sämgystä ja paiskas lattialle ja huusi "Oo säkin nyt hiljaa siellä!" Se on ainoo kerta, mut pelottava, tosi pelottava. Ehkä se on jättänyt jäljet loppuelämään asti? Olenkohan niin herkkä ihminen, että yks kerta vois riittää?

Enää en suostu väkivaltaseen suhteeseen. Enkä minkään luuserin muijaks.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Sillon ku aloin liikkuu mun ekan lapsen isän kaa me ajeltiin paljon autoilla ja väännettiin mökkejä. Vietiin sielt kaikkee myytäväks kelpaavaa tai itselle kelpaavaa. Jossain hienois mökeis pidettiin bileitäkin. Kerran yks sammu yhteen sänkyyn röökin kans ja sen peitto sytty palamaan. Onnex joku ehti sihen ennen ku se palo kokonaan. Siis se peitto. ja se tyyppikin ois voinu palaa..


Sit kun mun eka laps oli jo syntynyt ja meil oli ihan sekoa touhua välillä. Siis ei lapsi ollut koskaan mukana eikä me kotona sekoiltu, mut kännis. Katottiin vähän liikaa Häjyt leffaa ja mentiin useampaan taloon kirveillä. Ikkunat ja ovet kaikki paskax vaan. Ne oli jotain velkaa tai vasikoita.. Kännissä ajettiin pisin maakuntaa musat täysillä kaikki autot täynnä porukkaa, kaikki vihasia. Ihan sairasta! Onnex ei koskaan käynyt mitenkään, ainakaan sivullisille.


Kyllähän niitä autoja pyörähti aina siellä sun täällä ja joskus loukattiinkin, mut ei mitään hirveen vakavaa.


"Naapuri porukasta" yks kuoli ku ajo ulos tieltä kännis. Se ei ollut mikään läheinen kaveri, mut oltiin välil pyöritty samois porukois.


Yks mun yhen exän paras kaveri kuoli yliannostukseen. Monia on kuollut kyl. Toisen exän veli kuoli köpiksessä. En tiä oliks se överi vai aivokasvain niinku jotku väittää..


Täs joku vuos sit kuoli yks joka oli yhes vaihees mulle läheinen kaveri, mut ei oltu enää tekemisis kun se kuoli. Ja yks lapsuuden kaveri kuoli monta vuotta sitte. Se oli tukehtunut omaa oksennuksees kait.
En tiä monikohan on kuollu kenest ei kukaa oo enää kuullu mitää..



Suurin osa on samalla polulla vieläkin. Linnas ja siviilis sekoilemas, sit taas linnas kunnes kuolee tai tapetaa. Tytöt pääsee kait helpommin tollasesta elämästä pois. Tulee lapsia tai muuten vaan kyllästyy tai järkiintyy. Moni jätkä ei tiedä et mitään muuta onkaan. Ne ei osaa elää tavallisen ihmisen arkea. Joillakin elämän kokemukset on ollut liian kovat ees yrittää elää selvinpäin. Menneisyys on liian raskas taakka kantaa. Joskus mustakin tuntuu niin.. Kumpa osais katsoo paremmin tulevaisuuteen ja antaa itselleen anteex omat virheet eikä kantaa niin paljon syyllisyyttä niistä.


Elämä vaan on.. joskus liikaakin.. pakko jotenkin koittaa rämpiä eteenpäin. Jos ei muuten ni lasten takia. Jos mul ei ois lapsia ja koiria ni mä en ois koskaan selvinnyt tähän päivään asti. Joskus tuntuu etten selviä huomiseen. Mut lasten takia on pakko. Lasten ja koirien.