Huonommuuskompleksi ja kasvun paikka

Mistähän sitä aloittais? Ootte varmaan jo kurkkuanne myöten täynnä mun hehkutusta miten ihana mies mulla on? Se on niin hyväsydäminen ja ymmärtäväinen, mulla ei ole ikinä ollut näin turvallista oloa kenenkään kanssa kun nyt on. 

Mä voin kertoa mun miehelle ihan mitä vaan, puhua sen kanssa ihan mistä vaan, se ei koskaan mollaa tai tuomitse eikä se koskaan laita mitään muuta asiaa mun huolien edelle, se on siinä hetkessä, läsnä, mua varten, just niin kauan kun tarvitsen, ja se pitää musta kii niin kauan kunnes paha mieli on mennyt ohi.

Ja mä toisinaan tunnen ihan hirveetä huonommuutta verratessani itseäni häneen, nään paljon virheitä itsessäni, epätäydellisyyksiä, vikoja, korjattavaa. 

Hän on niin hirveen epäitsekäs ja ymmärtäväinen, pelkään etten ikinä yllä siinä hänen tasolleen.

Oon hirveen itsekäs itse, arvosteleva, johtopäätöksiä tekevä, tuomitseva ja syyttelevä. Harvoin nään metsää puilta ja useimmmiten teen nopeat johtopäätökset pintaraapasun perusteella katsomatta syvemmälle. 

Mua hävettää se. 

Koitan pesusienen lailla imeä mun miehestä hyvän käyttäytymisen mallia itselleni ja kiukuttelen kun en muutu päivässä yhtä hyväsydämiseksi. Nään itseni usein huonona ihmisenä hänen rinnallaan vaikka hän ja muutkin koittais kuin vakuuttaa etten ole huono. 

Tunnistan itse ne viat ja tavat jotka mussa on, jotka oon 38 elinvuoden aikana oppinut, sisäistänyt, saanut, ja koitan muuttaa niitä, kasvaa paremmaksi ihmiseksi.  Oon hurjan onnellinen, että oon löytänyt noin ihanan ihmisen mun rinnalleni, elämään mun kanssa, jakamaan ilot ja surut. Oon löytänyt todellisen aarteen ja se aarre rakastaa mua, oon onnekkaiden ihmisten joukossa tänään <3

Epävarma pieni olento sisälläni

Siivouspäivänä mun mieli alkaa aina tuottamaan bloggaamisen arvoista tavaraa, en tiedä mistä se johtuu, varmaan siitä, että siivoaminen on niin kurjaa, että mieluummin avaa sisintään kirjoittamisen avulla kun tarttuu imuriin.

Mä oon onnellinen. Se voi ehkä tulla yllätyksenä joillekuille :D

Mun onnellisuus johtuu toisesta ihmisestä, vaikken mä haluis sitä myöntääkään, näin ainakin mun psykoterapeuttina toimiva henkilö sanoo.

Näytän hyvinvoivalta hän sanoo. Näytän onnelliselta.

Ja oonkin. Mua rakastetaan. Paljon. Se on ihana tunne.

On tavallaan typerää hehkuttaa rakkauttaan jossakin blogissa.. Kuitenkin se (rakkaus) loppuu.. Näin mä ajattelen.

Miks mun on niin vaikeaa uskoa rakkauteen, vaikka nään sen mun silmieni edessä ja tunnen sen mun sydämessä?

Minkälaisesta rakkaudesta mulla on kokemuksia?

Äidin ja isän ikinä loppumattomasta rakkaudesta?

Mitä sellanen on? Luottamuksen ja uskon puutetta? Sä et osaa mitään, sä et pärjää missään, sä et tiedä mikä sulle on parasta?

Mun äiti ja isä rakastaa mua. Ne haluaa mun parasta. Niin kovin, että ne unohtaa sen ihmisen joka mä olen. He haluavat elää mun elämän mun puolesta. Tehdä mun valinnat, oikasta mun virheet, tietää mikä mulle sopii ja mikä ei. Mä en koskaan päässyt elämään itse. Paitsi kun lähdin kotoa. Kadulle. 14 vuotiaana. Kokeilemaan elämää. Tekemään ne virheet mistä mua varoteltiin. Koittamaan oliko elämä mulle yhtä jännää kun se oli isän jutuissa. Ne oli hauskoja juttuja. Vieläkin kuuntelen ihaillen jänniä juttuja isän nuoruuden seikkailuista. Ihaillen.

Kaikkea ei pitäis idolisoida. Pitäis ymmärtää kertoa mitä vaaroja siellä jännässä elämässä on, millasiin ongelmiin se vie. Ei tehdä tarinoista ihailtavia vaan säälittäviä, sillä säälittävää se on!

Millaiseen rakkauteen olen tottunut?

Sellaiseen missä valehdellaan ja petetään, lyödään ja satutetaan, rajataan ja epäillään.

Turvattomaan.

Epäluotettavaan.

Miksi nyt ois toisin?

Mitä mä oon tehnyt, että ansaitsisin mitään muuta?

Noita kysymyksiä mä mietin. 

Oikeastaan antamatta mahdollisuutta edes huomata, että tää kerta on erilainen.

Pieni epävarma olento sisälläni määrää koko elämäni tahdin. Se kertoo milloin epäillä, se kertoo milloin rajata, se kertoo milloin hälyytyskellojen pitää soida, se kertoo milloin ottaa etäisyyttä, se kertoo, että älä päästä ketään lähelle.

Joskus sen pienen epävarman olennon ääni on niin voimakas, että se peittää alleen kaikki muut äänet. Se peittää alleen sydämen äänen. Se peittää alleen järjen äänen. Se estää silmiä näkemästä mitä on edessä ja korvia kuulemasta mitä niille kuiskitaan.

Se estää elämästä. Se estää ottamasta vastaan rakkautta. Se estää antamasta elää. Se estää. Estää.

Mä haluan vapautua siitä olennosta. Mä haluan, että se kuihtuu pois ja katoaa. Mä haluan päästää irti pelosta. Mä haluan päästää irti epävarmuudesta. Mä haluan päästää irti menneisyydestä. Mä haluan päästää irti ja hypätä tuntemattomaan. Haluan hypätä ja luottaa että siellä on joku joka ottaa kiinni. Oon valmis hyppäämään. Menneisyys anna mun mennä, koska mun aurinkoni paistaa siellä.

Miksi en saisi puhua traumoistani?

Miksi joillekin on niin kovin kamalaa jos puhun traumoistani?
Jokaisella on traumoja, sinullakin.
Miksi niistä ei saisi puhua tai kirjoittaa?

Psykologin kanssa puhuminen ja tähän blogiin kirjoittaminen ovat saaneet minut kääntämään joka ikisen traumani vahvuudekseni, jopa sen raiskauksen, joka on ollut elämäni traumaattisin kokemus, vaikken sitä ole ikinä myöntänytkään.
Traumoista kirjoittaminen ja puhuminen ovat samalla asioiden työstämistä, työstämistä jotta ne eivät olisi mielessä koko ajan ja jotta ne eivät vaikeuttaisi elämää.
Minulla on monenlaista traumaa, niin paljon traumoja, että jotkut perhettämme hoitavat ammatti-ihmisetkin itkevät kun kerron heille tarinaamme.
Miksi en saisi siis työstää niitä?

Jos katsoo ajassa taaksepäin exästä erostani (huhtikuu 2005) alkaen tähän päivään, ja miettii, että en ole masennukseltani pystynyt menneitä miettimään enkä työstämään vaan olen ollut traumojeni vanki elämässäni erosta yli 6 vuotta ettei jopa 7 ja jos vertaa tähän päivään ja miettii, että olen nyt päässyt työstämään ammatti-ihmisten kanssa traumojani ja perheemme traumoja nyt reilun vuoden ajan ja sinä aikana olen perustanut yrityksen, päässyt masennuslääkkeistä ja masennuksesta ainakin niin ettei se hallitse jokaista päivää ja jokaista hetkeä, päässyt hieman yli sosiaalisten tilanteiden pelosta niin ettei se hallitse joka ikistä sosiaalista tilannetta puhelin keskusteluja myöten niin kuin ennen ja olen jopa uskaltautunut hitaasti ja varovasti avata sydäntäni oman perheeni ulkopuoliselle rakkaudelle, niin voi tehdä päätelmän, että puhuminen ja kirjoittaminen avaavat ihmisen sisällä olevat solmut ja parantaa merkittävästi elämän laatua.

Paljon on tapahtunut, mitään näistä ei olisi tapahtunut jollen olisi vihdoin ollut riittävän vahva päästämään traumoja sisältäni ulos, hoitavien henkilöiden arvioitavaksi, itseni arvioitavaksi, tänne blogiin koska puhuminen on edelleen minulle huomattavasti vaikeampaa kuin kirjoittaminen.

Miksi en saisi työstää traumojani? Ketä se häiritsee, että puhun tai kirjoitan asioista mitkä minulle on tapahtunut? Enhän minä pakota ketään lukemaan blogiani tai Facebook päivityksiäni! Miten se voi häiritä ketään? Tuleeko Sinun paha olla kun luet millaisia asioita olen joutunut kohtaamaan elämässäni? Oletko kateellinen siitä että muillakin on traumoja eikä vain Sinulla? Miksi en saisi mielestäsi kirjoittaa tai puhua traumoistani?

Viime kerralla lastani hoitavassa paikassa ammatti-ihminen kysyi minulta miksi kannan niin suurta syyllisyyttä? Olenko ajatellut, että olosuhteillakin on ollut asioihin vaikutusta? Sanoin, etten ole ajatellut olosuhteita, olen vain ajatellut jokaista valintaa jonka olen tehnyt väärin ja syytän siitä itseäni, sillä jokaisella kerralla minulla olisi ollut mahdollisuus valita toisinkin. Hoitava henkilö sanoi, että katumus on hyvä olla ihmisellä, mutta syyllisyyden taakasta minun olisi päästävä. Hän ehdotti minulle interpersonaalista psykoterapiaa ja toivon siihen pääseväni ja odotan innolla mitä se tuo tullessaan, koska ymmärrän toki, että olosuhteet ja asiat vaikuttavat kaikkeen, mutten osaa sisäistää sitä, toivon, että terapiassa konkreettisesti kerrotaan mulle miten mikäkin tapahtuma on vaikuttanut ja siten syyllisyyden paino keventyisi hiukan ja aurinkoni pääsisi nousemaan asettamieni pilvien takaa..

Olosuhteiden uhri

Ensi pitää sanoa, että kylläpä tätä juttua taas tulee kun pitäis siivota ;) Sattumaako vai saako siivous ajatukset jylläämään?

Olosuhteiden uhri, mikä se sellainen sana oikein on? Jos tarkkaan ajatellaan niin ollaan me jokainen jonkun olosuhteen uhri, yksi syntyi liian rikkaaseen perheeseen ja oli yltäkylläisyyden uhri kyllästymiseen asti. Toinen syntyi köyhään ja alkoi varkaaksi ja oli köyhien olosuhteiden uhri. Kolmas syntyi insestiperheeseen ja oli sellaisten olosuhteiden uhri.

Trauma. Kellä ei olisi traumoja? Tunnetko ketään jolla ei olisi mitään traumaa? Yhdellä on trauma kun joutui lapsena hoitamaan nuorempia sisaruksiaan. Toisella on trauma kun ei koskaan saanut sisaruksia. Kolmas eli alkoholistiperheessä ja sai traumoja, neljäs adoptoitiin ainoana  sisaruksena pois alkoholistiperheestä ja hän sai siitä traumoja. Liian täydellisestäkin perheestä voi saada traumat, trauma kasvaa pumpulissa tai trauma kun ei minkään asian eteen tarvinnut koskaan ponnistella.

Mitä traumoja sulla on?

Meillä jokaisella on traumamme. Jollakin on traumoja kun on liian paljon traumoja!
Mä alan tässä pikkuhiljaa, 37 vuotta traumaista elämää elettyäni tajuamaan, että ei ole kyse siitä millaisia traumoja on vaan on kyse siitä miten ne hyväksyy osaksi itseään ja oppii elämään traumojensa kanssa. Niitä ei voi leikata irti ja viedä kaatopaikalle, ne kulkee mukana kuin luomi tai kynnet.

Pitää ymmärtää, että usein se trauman aiheuttaja on itsekin traumoja kärsinyt, on itsekin olosuhteidensa uhri, useimmille asioille ei ole yhtä syypäätä tai yhtä syyttäjää, jokainen ihminen ja asia on omien olosuhteidensa uhri, monen sattuman summa. Riittääkö meillä vahvuus sen asian ymmärtämiseen? Riittääkö meillä vahvuus sen tosiasian kanssa elämiseen?