maanantai 2. syyskuuta 2013

Miksi en saisi puhua traumoistani?

Miksi joillekin on niin kovin kamalaa jos puhun traumoistani?
Jokaisella on traumoja, sinullakin.
Miksi niistä ei saisi puhua tai kirjoittaa?


Psykologin kanssa puhuminen ja tähän blogiin kirjoittaminen ovat saaneet minut kääntämään joka ikisen traumani vahvuudekseni, jopa sen raiskauksen, joka on ollut elämäni traumaattisin kokemus, vaikken sitä ole ikinä myöntänytkään.
Traumoista kirjoittaminen ja puhuminen ovat samalla asioiden työstämistä, työstämistä jotta ne eivät olisi mielessä koko ajan ja jotta ne eivät vaikeuttaisi elämää.
Minulla on monenlaista traumaa, niin paljon traumoja, että jotkut perhettämme hoitavat ammatti-ihmisetkin itkevät kun kerron heille tarinaamme.
Miksi en saisi siis työstää niitä?


Jos katsoo ajassa taaksepäin exästä erostani (huhtikuu 2005) alkaen tähän päivään, ja miettii, että en ole masennukseltani pystynyt menneitä miettimään enkä työstämään vaan olen ollut traumojeni vanki elämässäni erosta yli 6 vuotta ettei jopa 7 ja jos vertaa tähän päivään ja miettii, että olen nyt päässyt työstämään ammatti-ihmisten kanssa traumojani ja perheemme traumoja nyt reilun vuoden ajan ja sinä aikana olen perustanut yrityksen, päässyt masennuslääkkeistä ja masennuksesta ainakin niin ettei se hallitse jokaista päivää ja jokaista hetkeä, päässyt hieman yli sosiaalisten tilanteiden pelosta niin ettei se hallitse joka ikistä sosiaalista tilannetta puhelin keskusteluja myöten niin kuin ennen ja olen jopa uskaltautunut hitaasti ja varovasti avata sydäntäni oman perheeni ulkopuoliselle rakkaudelle, niin voi tehdä päätelmän, että puhuminen ja kirjoittaminen avaavat ihmisen sisällä olevat solmut ja parantaa merkittävästi elämän laatua.


Paljon on tapahtunut, mitään näistä ei olisi tapahtunut jollen olisi vihdoin ollut riittävän vahva päästämään traumoja sisältäni ulos, hoitavien henkilöiden arvioitavaksi, itseni arvioitavaksi, tänne blogiin koska puhuminen on edelleen minulle huomattavasti vaikeampaa kuin kirjoittaminen.


Miksi en saisi työstää traumojani? Ketä se häiritsee, että puhun tai kirjoitan asioista mitkä minulle on tapahtunut? Enhän minä pakota ketään lukemaan blogiani tai Facebook päivityksiäni! Miten se voi häiritä ketään? Tuleeko Sinun paha olla kun luet millaisia asioita olen joutunut kohtaamaan elämässäni? Oletko kateellinen siitä että muillakin on traumoja eikä vain Sinulla? Miksi en saisi mielestäsi kirjoittaa tai puhua traumoistani?


Viime kerralla lastani hoitavassa paikassa ammatti-ihminen kysyi minulta miksi kannan niin suurta syyllisyyttä? Olenko ajatellut, että olosuhteillakin on ollut asioihin vaikutusta? Sanoin, etten ole ajatellut olosuhteita, olen vain ajatellut jokaista valintaa jonka olen tehnyt väärin ja syytän siitä itseäni, sillä jokaisella kerralla minulla olisi ollut mahdollisuus valita toisinkin. Hoitava henkilö sanoi, että katumus on hyvä olla ihmisellä, mutta syyllisyyden taakasta minun olisi päästävä. Hän ehdotti minulle interpersonaalista psykoterapiaa ja toivon siihen pääseväni ja odotan innolla mitä se tuo tullessaan, koska ymmärrän toki, että olosuhteet ja asiat vaikuttavat kaikkeen, mutten osaa sisäistää sitä, toivon, että terapiassa konkreettisesti kerrotaan mulle miten mikäkin tapahtuma on vaikuttanut ja siten syyllisyyden paino keventyisi hiukan ja aurinkoni pääsisi nousemaan asettamieni pilvien takaa..




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti