lauantai 26. joulukuuta 2009

Olin ollu koukussa heroiiniin yli vuoden. Olin jotain 27 kai sillon. Mun yks nuoruuden paras ystävä joka narkkas itekin ja diilas kans ja rakasti mua kait ihan hirveesti, kysy, et haluunko eroon aineista, et jos haluan hän tulee heti ja hakkaa mun sillosen poikakaverin ja vie mut pois. Se oli sekavaa aikaa. En halunnu enää vetää, mutten päässy irti ite enkä katkolla. Sit mä soitin niille ja sanoin että nyt haluun irti. Ne sano, se mun ystävä ja sen ystävä, et ota puhelin avaimet ja röökit ja mee ulos odottaan, ne tulee ihan kohta. Asuin sillon viereises vähän pienemmäs kaupungis. Se aika kun mä odotin mun talon parvekkeen alla, talon takana, tuntu niiiin pitkältä. Mä vedin röökin ja toisen, itkin ja tärisin. kai mä tiesin että tein elämäni isoimman päätöksen ja samalla tiesin et mun sängyssä nukkuva sillonen poikaystävä joutuu kohta kärsimään.

Mut ei mulla ollu vaihtoehtoja. Se oli aikaa millon olin epätoivosesti yrittänyt kamasta eroon, mutten onnistunut siinä ja olin myös yrittänyt itsaria yliannostuksella. Onnistumatta siinäkään. Sillonkin tää mun ystävä oli se joka mut pelasti..

Näin sitten niitten auton tulevan mun talon eteen ja menin antamaan niille avaimet. Ne käski edelleen odottaa ulkona ja menivät mun kämppään. Olivat laittaneet hanskat käsiin (ettei hepatiitit sun muut tartu) ja antaneet muutaman iskun mun silloselle poikakaverille ja heittäneet sen ulos ja ottaneet avaimet pois ja kertonut et muhun on turha ottaa yhteyttä enää tai lähtee henki.

Se jätkä lähti ja mut vietiin yhen tyypin kotiin lepäämään. Mun ystävä oli siellä koko ajan pitämässä mua silmällä ja ne vahti ettei mulla ole mitää hätää ja antovat lääkettä ja juotavaa jos näitin tuskaselta tai janoselta.
Olin siellä vissiin yhen tai kaks päivää. Nukkunut koko ajan. Kussut sängynkin märäksi. Kun heräsin musta tuntu ku olisin ollut unessa vaan vartin tai jotain. Ne kerto et olin nukkunut tosi kauan ja tärissyt ja hourinut.

Mun ystävä vei mut hänen kotiinsa ja oli yhteydessä mun äitiin. Äiti soitti mun yksityislääkärille ja selitti tilanteen ja sai siltä reseptit mil sai tarpeelliset lääkkeet mulle. Panacodia, dormicumia, tenoxia, diapamia jne. Äiti haki viikottain lääkkeet apteekista ja toi mun ystävälle joka huolehti, et mä otan ne ja pysyn sen luona. Se piti mut väkisin sen kotona. Kaks viikkoa kait siinä meni. Täristessä, kuumeeessa, kylmäs hiessä, nivelkivussa, vatsakivussa, kaikessa kivussa.

Olin kuulemma rukoillut et mun ystävä antais yhet vedot mulle, yhet vaan, pliis pliis, oo niin kiltti jne.. Ei se antanut. En muista ite siit ajasta mitään. Ku olin vähän toipunut se pakotti mua kaupungille ja liikenteeseen. Mul oli hirveet kivut, polvet särki, vatsa särki, kunto oli heikko, voimat ihan lopussa, mut se pakotti vaan.

Kohta tajusin miltä mä näytin. Olin kahdessa viikossa laihtunut 10-20 kiloa. Ihan totta. Ilmeisesti horkassa täristessä ilman kunnon syömistä jne elimistö kuluttaa hirmusti energiaa. Ilmankos mulla oli voimat ihan lopussa.

Bussista ulos käveleminen oli hirveetä tuskaa. Muutaman metrin käveleminen oli melkein mahdotonta. Lihakset oli kadonnut, tuska ja voimattomuus vaan oli jälellä.

En tiedä mikä laittoi mun ystäväni tekemään niin paljon mun eteen?

Jotenkin kait kiitollisuuden tunteesta ja ehkä rakkaudestakin me alettiin sit olla yhessä. Mentiin naimisiin. kaikki meni pieleen, lopulta 4 vuotta kaiken jälkeen meille synty vauva ja pari kk sen jälkeen tää mun ystävä meinas tappaa mut. Ero ja lähestymiskielto ja tänään ollaan tässä. Oon 33 vuotias, sinkkuäiti ja kirjotan tätä blogia..


perjantai 25. joulukuuta 2009


Sillon kun olin 14-15-16 vuotias, ajeltiin usein Datsun Cherryllä. Sillon autoissa harvoin oli 5 vaidetta, ainakaan niissä millä me liikuttiin. Muutaman kerran pöllittiin samanmoinen, mut viis vaihteisella laatikolla. Se oli herkkua se :)

Monet kerrat on ajeltu pisin poikin kaupunkia ilman tuulilasia parinkymmenen asteen pakkasella. Kerran ajettiin ilman oikeaa etupyörääkin!

Se mun sillonen jätkäkaveri oli välillä vähän pimee. Ajoi päin moottoritien siltakaidetta ja hinkkas rengasta sihen kunnes se puhkes. Sitten ajettiin loppumatka kolmella pyörällä. Se oli jännää se ;)

Poliisit, tai eräs tietty poliisi täällä kotikaupungissa piti mulle usein puhuttelun putkareissun jälkeen ja sanoi että tuo jätkä tappaa sut vielä, jos ei muuten ni onnettomuudessa. No ei tappanut ja on itekkin elossa vielä.

Monessa autossa on tultu istuttua. On istuttu huvikseen ja ajeltu tai on ajeltu keikkaa varten.

Katoin aina tarkkaan miten jätkät ajo. Mis kohtaa ne vaihto vaihteita ja millon paino kytkintä. Oppisin periaatteessa sillä tavalla ajamaan. Tosin isäni oli opettanut mulle perus asiat autoista ja ostanutkin mul lapsena auton pari, tosin niillä ei saanut ajella ku kotipihassa ja sielläki harvoin.

En tiedä kuin vanha oon ollut kun oon oikein liikenteessä alkanut ajelemaan. Jätkät ei koskaan tykännyt ideasta et mä oisin saanut ajaa, mut jossain kohtaa aloin ite pöllimään autoja ja mä myös ajoin niillä enkä antanut jätkien pölliä tai ajaa ;)

Alle autokouluikäsenä ajoin yhtä soittoa lappiin ilman suurempia taukoja, se vei jotain 25-27 tuntia, tosin pysöhdyttiin tietty tankkaamaan ja kilikalille jne, mut nukkumaan ei.
Se oli lyhyt reissu, jäätiin siellä kii jo kolmenpäivän päästä..

Autokoulussa nauratti sitten kun ope sano tauoista ja väsyneenä ajamisesta ja anto esimerkin, että ei kukaan jaksa ajaa autolla lappiin yhtä soittoa. En kehannu sanoa, että jaksaapas, olin vaan hiljaa ja hymyilin ;)

Sain kortin 19vuotiaana, kuorma-autokortin, sen jälkeen ei o tarvinnu murehtia missä ajelee ja koska. Autokin on aina ollut, siitä on rakas isäni pitänyt huolen. Kortti tosin on lähtenyt ainakin neljä kertaa. Yleensä ylinopeuksien takia, mut kerran myös rattijuopumuksesta mistä mut kärytti oma sillonen avomies ja lapseni isä..
Sen verran auktoriteettia mun vanhemmilla tais olla, että muistaakseni kaikki Joulut vietin kuitenkin heidän kanssa sukulaisia kierrellen. Yhtenä vuonna lähdin heti Joulun jälkeen Hämeenlinnaan vankilaan. Olin sillon 19 vuotias ja olin saanut lykkäystä muutaman päivän tai viikon, että sain viettää Joulun rakkaiden parissa.

Ja kyllä se lähtö olikin vaikea :( Olin raskaana ja sillon ei tiedetty vielä varmaa vapautuspäivää, joten oli pelko, että joudun synnyttämään vankilassa. No käytännössähän oisin tietty synnyttänyt Hämeenlinnan sairaalassa, mutta vankina silti enkä suinkaan vapaana.


Neljä kuukautta taisin lusia sillä kertaa. Se oli osa vanhaa tuomiota minkä olin saanu 17vuotiaana ja istunut siitä jo osan tutkarina eli tutkintavankina. Sen lisäks siitä vähennettiin osa kun olin ekakertalainen ja osa kun olin ollut alle 18 kun olin saanut tuomion.

Tämäkin tuomio tuli kun mun ns kaveri vasikoi meidät eli jotain ryöstöjä ja pahoinpitelyjä. Tietty hän syytti mua vasikoinnista, mut kummallista kyllä, mul ei ollut viel sillon huumetaustaa eikä mitään käsitystä saati käyttöä aineisiin, kuitenkin kaverini sai huumetuomion ja oli puhunut muitakin.. Jos mä oisin ollut se vasikka, enhän mä ois osannut tollasia vasikoida ;)

No, samapa tuo enää.. Vituttaa vaan tollanen paskan jauhaminen ja toisten päälle syyn vierittäminen. No. Vasikat puhuu. Aina eniten. Olkoon se sit poliisilaitoksella puhumista tai kavereiden kesken leuhkimista, niin joidenkin suu vaan käy enemmän!
Kyl tuo vieläkin vähän harmittaa. Varsinkin kun siinä porukassa missä tää eukko pyörii, mulla on kauhee vasikan maine >:/
Onnex ihmiset joilla on merkitystä, eli ihmiset jotka mut tuntee, tietää etten se oo ollut mä!

Yx isoiso diilerikin mietti mua tuomaan kamaa rajan yli. Tuskin se ois mitään vasikkaa sihen ottanut ;) Se homma ei koskaan edenny kuiteskaan ajatusta pidemmälle koska mul oli lapsi ja sen avulla kytät ois voinut kiristää melkeen minkä tiedon vaan ulos.

Kaamein dilemma ois ollut että toisessa vaakakupissa sulla painaa rakas ystävä ja saako se linnaa sun takia ja toisessa kupissa sijaiskärsijänä oma pieni viaton lapsi jota uhataan lastenkodilla! Minkä tahansa päätöksen tekisi, siitä joutuis itsekin kärsimään koko loppu elämänsä ja vielä muutkin kärsis :(

Onnex se asia ei koskaan toteutunut!

torstai 24. joulukuuta 2009

Aina autossa


14 vuotiaasta asti hengasin aina tyyppien kanssa joilla oli auto tai jotka ajeli autoilla. Rakastin autoja ja rakastan vieläkin! Mulla oli sellanen jätkäkamu jolla oli aina auto, se oli 17v ja mä 16v. En muista miten tutustuttiin, kai kaverit vaan kerran laitto mut sen autoon kun lähettiin johkin monella autolla ja se jätkä vaan päätti, että haluu mut.

Ajaltiin koko ajan, yöllä, päivällä, kesällä talvella. Välillä se jätkä meni vankilaan ja kun se pääs me ajeltiin taas.

Monesti meillä oli joku muukin kyydissä ja aika usein jätkät teki kilikali keikkoja ja vei kaljaa, tupakkaa, limsaa, karkkia ym.. Aika monesti mä nukuin autuaan tietämättömänä takapenkillä, kun jätkät vääns keikkaa.

Välillä hakattiin ja ryöstettiin joku ja vietiin lompakko, visakortti tms. Joskus ajeltiin kauemmas rötöstelemään, joskus ajeltiin kauemmas vaan ihan huvin vuoksi.

Tää jätkä istu enemmän vankilassa kun oli siviilissä. Ens alkuun mä tykkäsin siitä, mut jossakin vaiheessa suhde alko olla lähinnä hänen kiristyksellä aikaan saama, enkä mä pystynyt jättämään sitä.

Se oli mun eka pitempi aikanen poika kaveri ja sellanen joka todella rakasti mua eikä käyttänyt millään tavoin hyväks mua. Se teki kaiken mitä mä pyysin ja ois vaikka tappanut ittes mun takia.


kahtaasataa


Yks kerta mentiin täältä kotikaupungista vähän isompaan cityyn, tarkotuksena oli mennä hakemaan kymppi jeijoa, eli kymmenen grammaa amfetamiinia. Mitään jeijoa ei koskaan saatu, rahat kyllä meni. Tää meidän kaupan suunnittelija joutu muka kidnapatuksa, uhatuks aseella ja mitä vielä, en muista. Koti matka meni reilua kahtaasataa 45 minuutissa kun yleensä matka tuolta kaunopungista kotikaupunkiini kesti siinä kaksi tuntia.
Ajettiin punasia päin risteyksissä torvi pohjassa ja ohiteltiin sumeilematta kaikki oli vastaantuliojoita tai ei.
Se oli hirveen riskaabelia ajoa, mut selvittiin hengissä siitäkin ja lyötiin Suomen ennätykset sillä reitillä, enkä usko et kukaan tähän päivään mennessä on tullut sen matkan nopeampaa..


maanantai 21. joulukuuta 2009

Sellasta se on?

Ihan kauheeta, se ystäväni, joka on päässyt kans eroon aineista, liikkuu taas sellasten kavereiden kanssa, jotka käyttää. Säälittää ja suututtaa katsoa vierestä ja pelätä, että lipsuuko se vai ei.

Joskus kauan sitten yks toinen ystäväni, joka tänäpäivänäkin vissiin viel käyttää, sano mulle et "hei mieti hiukan, ei meitä kukaan muu huoli ku nistit ja linnavenkulat!" Mä oon mieluummin sit yksin..

Oma elämä tuntuu niin hyvälle, vaikka mulla ei oikeesti ole mitään. Mutta mulla on ihanat lapset, siis parhaat, fiksut ja kiltit, miten voikaan olla niin fiksut ja kiltit, ja ihanat lemmikit, hyvä tapaset ja kauniit. Ihanat ymmärtäväiset vanhemmat ja ihanat ystävät. Ois kai ihan liikaa pyytää tähän vielä ihanaa miestä. Ei sellanen oo mahollista :) Parempi olla sit yksin ja nauttia tästä mitä on <3

Tyttöjengi

Kun selasin sitä facebookia,löysin pari sellasta tyttöäkin, jotka jossakin vaiheessa pyöri samaan aikaan kaupungilla. En enää muista mistä ne ilmestyivät, mutta olivat vissiin jonkun lastenkodin asukkeja kans.
Musta oli hienoo vihdoin saada tyttö kaveriksi ja tietty halusin olla niinkun muutki tytöt.
Tytöillä vaan oli ihan eri meininki ku jätkillä.
Tytöt oli säälimättömän väkivaltasia. Sellanen oli mulle ihan uutta. Jätkät ei koskaan oikeestaan tapellut, ainakaan tosissaan, saati sit et oisivat hakanneet joitain viereita ja vieläpä huvin vuoksi. Tytöille sellanen oli joka päivästä ajan kulua ja niimpä mäkin jouduin sihen mukaan.
Ekan kerran, ku yks sellanen muija ehdotti et mennään hakkaan joku, kysyin tyhmänä, että miksi ja se vastas huvin vuoksi. Sillä kerralla en lähtenyt mukaan, mut koska halusin epätoivosesti olla osa tyttöjen porukkaa ja olla niinku muutkin tytöt niin ajanmittaan mäkin rupesin osallistumaan sihen hakkaamiseen ja mulle tuli kovan muijan maine.
Mikään kova en missään nimessä ollut, pikemminkin pelkuri, kun en uskaltanut olla hakkaamattakaan!
Toi linja vei mut lopulta vankilaan ku olin 17v.


Nykysin aika paljon harmittaa se, että edelleen jotkut pitää mua kauheena koviksena. Kukaan ei nähnyt sillon ja harva näkee vieläkään, että olen arempi kun moni uskookaan.
Oon kyllä puhelias tietyssä tutussa seurassa, mutta oon tosi arka ihminen.
Varmaan se alituinen hakatuksi tulemisen pelko on vaikuttanut osaltaan sihen etten uskalla oikein sanoa mielipidettäni tai tuoda ajatuksian ja tunteitani julki vieläkään.

Nykysin sillä on diagnoosikin. Sosiaalisten tilanteiden pelko.
Sen verran paha ja arkea haittaava, että oon eläkkeellä sen takia.

Sekin hävettää mua ihan sikana!
Tahtoisin vaan olla normaali niinkun muutkin. Käydä töissä, harrastaa ja elää niinkun yhteiskunta odottaa.
Pakko kai tässä alkaa pikkuhiljaa myöntämään itselleen, etten oo eikä musta tuu normaalia. Oon luuseri.
Yhteiskunnan hylkiö.

Mut hyvää tässä yhteiskunnassa on se, etteä se ei jättänyt mua pulaan. Ja mun vanhemmissa. Kiitos äiti ettet koskaan hylännyt mua ja kiitos isä, että seisoit äidin tukena!
Ilman mun vanhempia ja tän kaupungin, vaikka tää paska onkin, tukiverkkoa ja halua auttaa ja tarjota tukea, en olis tässä, eikä mun lapset olis tässä.

Musta ei ehkä tule enää mitään, ja mä tuhlaan maamme verorahoja ja elän tuilla, mut koitan parhaani kasvattaa mun kahdesta lapsesta mallikeposta kansalaista, veronmaksajaa, tunnollista ihmistä tähän yhteiskuntaan :)
Se on mun tärkein tehtävä tässä maailmassa <3

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Helpotus


Oon lapsesta asti kantanut aina huolta kavereista ja lähimmäisistä, koittanut pelastaa niitä millon mistäkin oloista.
Tänään surffailin facebookissa kaverien kaverilistija ja pomppisin profiilista toiseen ja huojennuksekseni huomasin, että aika moni entinen kaveri on päässyt sinne asti. Se siis tarkottaa, ettei ne nyt ainakaan ihan sillan alla asu..
Muutama sellanen, josta oon erityisen huolissani ja ois kiva kuullu kuulumisia, on edelleen hukassa.
Aika monella oli perhettäkin jo, toivottavasti ovat päässeet aineista kokonaan irti.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Sokea


Elämänsä eläminen tällaisessa ympäristössä ja seurassa voi sokaista ihmisen luulemaan, että se on normaalia.
Nyt kun itse olen ollut poissa rikollisesta elämästä kymmenen vuotta ja poissa tuosta kaveripiiristäkin viisi vuotta, vasta nyt ole alkanut ymmärtämään, että kotiväkivalta ei ole eika saa olla normaalia arkea. Olen ymmärtänyt, että rattijuoposta kuuluu ilmoittaa poliisille ja vastoin sitä, minkä oppisin jo nuorena, että "vasikat tapetaan", nyt "vasikat" ovat kunnollisia malli kansalaisia. Ja kukapa haluaisikaan, että rattijuoppo törmäisi esimerkiksi pieneen lapseen taikka perheeseen!

Ennen eroa kuopukseni isästä, kuvittelin, että pieni selkäsauna sillointällöin mieheltä kuuluu asiaan. Kaikki kaveripiirissä elivät samanlaisessa suhteessa ja perhe-elämässä. Se oli meille normaalia.

Kun sitten kerran sain "vähän kovemmin" turpaani, en edes ymmärtänyt tehdä rikosilmoitusta ensimmäiseen kahteen viikkoon.
Ja sitten kun tein ja asia tuli kaveripiirissämmekin julki, oli syy minussa.
Minun olisi pitänyt kestää hiljaa sekin kerta eikä olla vasikka ja ilmiantaa miestäni siitä, että hän yritti tappaa minut lasten nähden.

Kaksi vuotta meni siitä toipumiseen. Kaksi vuotta elin aivan tsombi elämää. Hoidin rutiinit, kaksi lasta, kodin ja kaksi koiraa robottimaisesti ilman omia ajatuksia ja tunteita. Tiesin, että jos alan tunteilemaan ja purkamaan omaa pahaa oloani, en selviydy arjesta koskaan!

Seuraavat kaksi vuotta meni pähkäillessä kuka minä todella olen? Tuossa elämässä ja tuossa porukassa olin elänyt elämää tavalla, jossa olin aina käyttäytynyt niinkuin minulta oli odotettu. Olin kova muija.
Mutten oikeasti ole kova, en sinne päinkään! Olen hemmetin herkkä ja haavoittuvainen ja ennen kaikkea olen auttavainen muita kohtaan!
Itseni kanssa kasvaminen tuona eron jälkeisenä aikana on ollut oivaltavaa ja olen tyytyväinen, etten ollut kiinnostunut ottamaan elämäämme miestä silloin. Jos en oli ollut ja selvinnyt arjestamme yksin, en olisi koskaan löytänyt itseäni sellaisena kun oikeasti olen.

Nyt olen toiminut vapaaehtoistöissä ja auttanut apua tarvitsevia merkittävästi näiden vuosien aikana. Olen tutustunut ja alkanut hyväksymään itseäni sellaisena kun olen, ujona, heikkona, herkkänä ja olen rakentanut elämääni sen mukaan ja sellaiselle perustalle, että minun itseni on hyvä olla :) En ole tehnyt päätöksiäni muiden mielen mukaan enkä ole elänyt taikka käyttäytynyt muiden mielen mukaan. Sen oivaltaminen on ollut elämäni tärkein oivallus.

Olen kärsinyt masennuksesta kauan. Masennus todettiin pian esikoiseni syntymän jälkeen, mutta luulen, että olen kärsinyt siitä tai jostakin sen tapaisesta jo nuoresta ellen jopa lapsesta asti.
Oivallettuani millainen olen ja alettuani hyväksymään sen, lähti masennukseni pois. Olin iloinen ihminen viisi vuotta, kunnes tein sen virheen että otin elämääni miehen. Hän sattui olemaan pahimman luokan petturi ja valehtelija ja tuhosi minut täysin. Masennuin myös sen jälkeen ja olen sillä tiellä edelleen.
Nyt odottelen, että tämä olo helpottaa ja löydän elämäniloni taas :D


perjantai 4. joulukuuta 2009

Pedofiili


Tosta raiskauksesta ja siitä, ettei kukaan meistä jotka liikku sillon porukassa, osannut suhtautua sihen asiaan, tuli mieleen; se paikka jossa me joskus yövyttiin, kun ei ollut paikkaa minne mennä.

Se oli sellanen vanha pappa, joka asui ihan keskustassa. Se oli entinen nyrkkeilijä kuulemma, oikein hyväkin, sil oli lehti leikkeitä itsestään nuorena nyrkkeilijänä ym. Sillon en tiennyt että se pappa oli pedofiili, enkä tajunnut, vaikka nyt kun miettii niin merkit oli ihan selvät.

Kaupungilla asui siis sellanen pappa, jonka luokse meidän porukan pojat oli tottuneet menemään jos ei ollut yö paikkaa. Joskus se antoi paljon rahaakin, satoja markkoja. Muistan joskus ihmetelleeni sitä, muttei kukaan kertonut miksi, enkä tajunnut kyseenalaistaa asiaa.

Aina kun mä olin poikien kanssa siel yötä, niin muistan ettei se pappa tykännyt, et tuotiin tyttöjä sinne. Joku pojista aina nukku sen papan kans samas huoneessa ja me muut lattialla olkkarissa. Muistan hämärästi yhen kerran, kun pojilla oli vähän kiistaa kenen vuoro oli mennä sen papan viereen nukkumaan, mutten silloin tajunnut miks ne siitä kiisteli.

Monet kerrat mäkin olin siellä ja vielä useammin pojat. Aina se anto monta sataa markkaa rahaa ja ruokaa ja oli hirveen kiltti kun otti meitä sinne yöksi ettei tarvinnut taivasalla nukkua.

Myöhemmin, monta vuotta myöhemmin, mut kutsuttiin mun vanhempien kanssa sossuun ja ne kysy parilla sanalla siitä papasta. Sillon mulle kerrottiin, että sitä epäiltiin poikiin sekaantumisesta, mut enhän mä tiennyt enkä ollut tajunnut mitä ne siellä huoneessa yöllä teki. Enkä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiotakaan.

Vasta nyt aikuisena oon tajunnut ja alkanut ajatella, että jotkut meidän porukasta oli vasta 11-12 vuotiaita sillon ja mä ite taisin olla 14-15. Siks se pappa ei tykännyt musta, kun olin väärää sukupuolta. Pienistä pojistahan se tykkäs ja väärällä tavalla. Ainakin yks jätkistä oli varmaan sen lemppari, yks joka useimmiten siellä joutus sen kanssa "nukkumaan". Kukaan ei oo koskaan mulle, ei ees näin aikuisena, kertonut mitä siellä tapahtu vai tapahtuko mitään, mutta kyllä toi kuvio on aika selvä.

Meitä oli sellanen porukka, johon kuulus kiinteämmin 3 poikaa joil oli koti, mut huono sellanen, 2 poikaa lastenkodista ja mä, lisäks oli muutamia poikia toisista lastenkodeis

ta, jotka hengas meidän kanssa, muttei ihan joka päivä. kaupungilla aina nähtiin ja pidettiin yhtä viimeseen asti. Me oltiin perhe.

Kukaan täst porukasta ei kait ole normaalissa elämässä, työtä käyvänä ja perheellisenä. Kaikilla on kait jotakin ongelmia, toisilla enemmän toisilla vähemmän.

Enkä tiedä joutuko tää pappa koskaan edesvastuuseen teoistaan, voi olla, että ei. Kukapa ois kehdannut kellekään kertoa jos siellä huoneessa jotakin tapahtui.


Pitäiskö mun kirjottaa siitä raiskauksesta?

Se on mulle niin vaikee asia, etten pysty siitä puhumaan, en ees halua, haluaisin ettei sitä ois koskaan tapahtunutkaan. En pysty puhumaan siitä ees terapiassa, ja silti se on asia mikä on mun mielessä joka päivä, se vaivaa mua, se on vaikuttanut mun luonteeseen ja elämään ja vaikuttaa edelleen, silti en pysty siitä puhumaan kellekään.

Se oli yks laiva reissu kans. Tais olla Siljalla. Oltiin saman porukan kanssa kun yleensäkin. Mä taisin olla 16 vuotias. En ollut koskaan harrastanut seksiä kenenkään kanssa enkä ollut aikeissakaan pitkään aikaan vielä. Olin siitä onnekkaassa asemassa, että siinä porukassa missä liikuin olin jätkä jätkien seurassa. Joskus seukkasin jonkun kaa, mut ei se edennyt koskaan kädestä pitämisestä ja suukottelua pidemmälle. Ei mulla ollut tarvetta siirtyä seksiin, sain riittävästi huomiota ihan olemalla itseni, eikä kukaan meidän porukasta oikeastaan ees yrittänyt tai ehdottanut mitään sellasta mulle.

Eniwei, oltiin siis laivalla ja saatiin viinaa, sillä kertaa mäkin join. Liikaa itseasiassa. Olin sammunut hyttiin, jossa oli yks joka välillä hengas meidän porukassa. Se sattui olemaan samalla laivalla ja menossa Ruotsiin johonkin potkunyrkkeily kisaan. Sillä oli isoveli ja isoveljen pari kaveria mukana.

Olin siis sammunut niiden hyttiin.



















Aloin heräämään ja jotenkin unen läpi tunsin että joku panee mua. Sitten ku sain jotenkin tajuttua vähän enemmän, se siirty nuoleen mua, välillä se laitto munaa mun suuhun ja mun sormia mun suuhun ja mun sormia mun pilluun, se piti oikein orgiaa mun kanssa ilman , että mä olin kovinkaan tietoinen asiasta! Sitten kun aloin heräämään enemmän ja varmaan liikehtimään tai jotain niin se puki mut ja talutti laivan yläkannen vessaan. Matkalla se juotti kaljaa mulle ja vessassa riisui taas ja laitto mut sen päälle ratsastamaan. Siinä vaiheessa olin varmaan sen verran vastahakoinen jo, että se kävi vähän vaikeeks ja se käänsi mut ympäri ja otti saippuaa käteen ja työnsi sitä mun perseeseen. Sen jälkeen se laitto mut istumaan sen munan päälle ja nosteli mua ylös alas. Se sattu ihan saatanasti ja heräsin lopullisesti siihen. Siinä kohtaa sain sen verran pahalta ololta ja huippaukselta ja känniltä suustani kakaistua sanat "emmä haluu" ja pari kertaa toistettuani sen tää tyyppi lopetti, puki päällensä ja lähti. Ulko-oven taakse jättämäni avaamaton kaljatölkkikin kelpas sille ja oli jättänyt oman avattunsa tilalle. Otin sen ja koitin juoda sitä ja lähdin hortoilemaan ja etsimään mun kavereita.

Mä en oo varma tiesikö ne jo, mutta asiasta tuli yleinen vitsi, enkä mä tainnut sillon kellekään kertoa, etten mä ollut pannut sen tyypin kaa, vaan että se pani mua ilman mun suostumustani.
Rekkamies-Jormaksi ne sitä sano, oli silloin kuulemman 26 vuotias.

Kun pääsin kotiin, menin pitkäksi aikaa suihkuun pesemään itsestäni sen paskan pois. En kertonut vanhemmilleni enkä kellekään, en ees poliisille.

Vasta nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että mut raiskattiin, eikä se ollut musta kii tai mun vika.

Nyt siitä on kulunut 17 vuotta.
Toisinaan mä mietin, että haluaisin ilmottaa poliisille ja kuulla tän kusipään selityksen asialle ja ees anteex pyynnön jos rikosoikeudellisesti homma oiskin vanhentunut, mut toisaalta en halua joutua kertomaan tätä kellekään, ainakaan useita kertoja. Ehkä mä jonakin päivänä saisin revittyäni itseäni sen verran auki, että pystyisin ääneen kertaamaan tapahtumat yhden kerran, mutta en usko, että pystyisin toistamaan sitä sen enempää.

Mä oon vuosikausia käynyt terapiassa ja koittanut saada sanottua tätä asiaa ulos, mutta se ei tuu, mä en pysty.

Mun elämäni on rampaa ja ahdistunutta, en tiedä johtuuko kaikki yksin tästä, tuskimpa vaan, mutta kaikki tää on jättänyt muhun pysyvät jäljet.
Pääsinkin juuri muuten työkyvyttömyys eläkkeellekin. 10 vuotta oonkin ollut ns sairaslomalla ja nyt vihdoin ne sano, ettei tarvii enää yrittää työhön paluuta. Ei musta oo sihen. Pelkään ihmisiä ja mielipiteeni sanomista niin paljon, etten ole pystynyt edes lääkärilleni sanomaan että en pysty sanomaan jos musta tuntuu pahalta tai väsyneeltä.


Aika säälittävää. Ulkoisesti näytän aika onnelliselta ja suulaalta, mut jos pitäis ilmasta omaa oloa tai mielipidettä, niin en kykene siihen. Meen lukkoon, oon vaan hiljaa..