Toisenlainen luottamus

Mä oon tässä uudessa parisuhteessa ollut nyt noin 3 kuukautta ja meidän yhteensopivuus jaksaa ihmetyttää mua joka päivä.
Tunnen kun meillä ois täysin toisiimme sopivat palaset, arvot, ajatukset, virheet, kaikki.
Koen, että oon löytänyt kumppanin joka on samalla mun paras ystävä, tukipylväs, rakastaja.
Kaikki ihmisen tarvitsemat asiat yhdessä.
Mä koen voivani luottaa enemmän kun kehenkään ennen, koen että voin kertoa synkimmätkin pelot ja salaisuudet.
Tunnen että mut hyväksytään näin eikä mun tartte olla yhtään mitään muuta.
Se on hieno tunne.
Tuntuu kuin olisimme täydellinen pari.
Ei ainuttakaan ristiriitaa, ei kompromisseja, ei hälytyskelloja, ei mitään ongelmia, kaikki soljuu yhteen niinkuin meidät ois toisiamme varten tehty.

Kolme kuukautta on lyhyt aika, mutta ollaan oltu sitäkin tiiviimmin yhdessä. Oikeastaan käytännössähän me muutettiin yhteen jo ennen kun oltiin tapailtu edes kahtaa viikkoa ja se kaksi ekaakin viikkoa oltiin päivittäin yhdessä paria työstä johtuvaa välipäivää lukuunottamatta.

Mä oon ostanut uuden domainin. www.melancholic.photos . Se on näitä uusia kolmannen sukupolven domaineja ja ajattelin, että se soveltuu hyvin mun uuteen tyyliin tuoda kuvia mun sivuilla esille. Sen sijaan, että näyttäisin kaikista kategorioista kaikki kuvani oon nyt rajannut tiukemmin mitä katsoja näkee ja loput on piilossa. Mullahan on paljon ihan vaan lähiympäristön dokumentointitarkoituksissa kuvattuja kuvia siellä, mitkä ei ole todellakaan mitään näyttelykamaa ja sen takia miksi niitä pitäisi pitää niin selvästi esillä?

Nyt iski väsymys, jatketaan myöhemmin, moi.

Kääntänyt elämän suunnan

Mä tässä toissapäivänä pohdin, että pitäis kirjottaa siitä tuntemuksesta mikä mulle tuli mun elämästä, että mun elämän on nyt todella ihanaa, ja kuinka epäihanaa se voiskaan olla jos en olis itse kääntänyt elämäni suuntaa..

Kuinka helpolla ihminen palaisi kriisin tai väsymyksen tullen sinne vanhoihin kaavoihin, kuinka paljon helpommin palaisi elämään sitä vanhaa tuttua elämää sensijaan, että jatkaa taistelua eteenpäin kohti tuntematonta, kohti sankkaa sumua, etkä voi tietää odottaako siellä sumussa sua suuri pudotus kielekkeeltä vai onko siellä asiat paremmin?

Joskus alussa, joinakin päivinä, mäkin mietin luovuttamista, hyvin lyhyen hetken, onneksi se ajatus hävisi yhtä nopeaan kun oli ilmaantunutkin, enää sitä ei olekaan tullut vuosiin.

Nyt mä mietin miten vahva mä oikeastaan olenkaan, vaikka oon pitänyt itseäni heikkona ja miten mä olen ottanut mun voimavaraksi sen mikä ois voinut mut musertaa, kääntänyt kurjat asiat voitoksi, käyttänyt niitä mun polttoaineena ja mennyt eteenpäin.

Hmm, ajatus katkes, mä käyn vähän siivoomassa alakertaa tässävälissä ja ootan, että se ajatus tulee takas :D

...noniin, kyl mä sen tiesin, että kun alkaa siivoomaan ni se kirjoittamisen tarve kohta tulee ja niin se taas tuli. Johan mä puoli alakertaa siivosinkin, nyt on hyvä pitää pikkuinen tauko. 

Tässä olikin hellejakson jälkeen väsynyt ja voimaton olo, varmaan kun ei tullut helteellä ulkoiltua ni ei saanut dee vitamiinia ja aloin 5 päivää sitten ottaan taas 50 mikrogrammaa deetä ja yleensä mulla menee 4 päivää että alkaa tulla energiaa takas mutta eilen oli edelleen väsynyt olo joten otin rautatabletin ja tänään onkin ihan uudet energiat!

Niin mun piti sillon toissapäivänä oikeestaan kirjottaa siitä miten joillakin ihmisillä elämän tragediat saa aikaan alamäkivaihteen, aletaan dokaan, aletaan narkkaan, annetaan kaiken mennä päin puuta ja sitä rataa ja silleen mulla itselläkin varmaan on käynyt jossakin vaiheessa elämää tai suurimman osan aikaa sillon ennen.. 

Nyt mä oon paljon pohtinut miten onnekas mä olen, mulla on ihanat lapset, ihana perhe, ihanat ystävät, oon voittanut masennuksen, en kärsi enää sosiaalistentilanteidenpelosta, mul on ihana mies ja mun valokuvista tykätään.

Mun elämästä ei puutu yhtään mitään ja onnellisuusmittari on aikoja sitten jo kivunnut yli viimeisen rajansa ja jatkaa matkaa kohti avaruutta ja universumin korkeinta kohtaa, mulla on ihan sellanen olo kun olisin onnellisuuden raketissa joka kiitää valoa nopeammin kohti stratosfäärejä ja oon hirveen ylpee itsestäni, että oon pystynyt saavuttamaan tällasen onnellisuuden tilan, koska mä olisin voinut valita helpommankin tien, mä olisin voinut luisua takas huumeiden maailmaan mikä olis ollut kaikkein helpoin valinta sillon kun pojan isästä erosin, ois ollut kaikkein helpointa antaa olla riitelyn ja antaa olla pahoinpitelysyytteen nostamisen, antaa olla paha olo, pelko ja traumat, antaa kaiken vaan olla ja mennä ottamaan se hyvän olon piikki ja vajota siihen maailmaan missä millään muulla ei oo mitään väliä, eikä mikään muu tunnu miltään kun se hyvä olo joka lähtee kohti sydäntä ja aivoja tosta vasemmasta kyynärtaipeesta ja valtaa kokonaisvaltasesti koko mielen ja ruumiin.

Se ois ollut helpoin tie.

Mutta mä valitsin vaikeimman mahdollisen tien.

Mä valitsin, että mä teen oikein mun lapsia kohtaan, mä valitsin, että mä teen rikosilmoituksen miehestä ketä mä rakastan ja ketä on mun koko elämä, mä valitsin, että mä en enää palaa siihen tuttuun ja "turvalliseen" suhteeseen, mä valitsin, että mä jatkan tästä yksin ilman ainuttakaan ystävää, mä valitsin, että mun lapset ei ikinä enää joudu kokemaan mitään sellasta, mä valitsin, että mun lapsilla on tästä lähin turvallinen koti missä on selvä vanhempi heistä huolehtimassa.

Se on ollut pitkä ja kivinen tie kulkea ja on vienyt kauan, että oon päässyt tänne asti. Se auttoi meitä ja se tuhosi meidät. Se auttoi mun tytärtäni, mutta samalla tuhosi hänet :( 

Ihan niinkuin mä, mun tyttökin joutuu rakentamaan itsensä pala palalta uudestaan. Kokoamaan niistä paloista jotka jäi, liimaamaan, miettimään mitkä palat haluaa jättää pois uudesta itsestään ja mitkä palat haluaa säilyttää, paikkaamaan koloja ja reikiä, keksimään täytettä tyhjiin kohtiin, kovertamaan ja kaivertamaan, silottelemaan ja hiomaan epätasaiset ropolliset kohdat pois, rakentamaan uuden ihmisen.

Mutta se uus ihminen voi olla entistä ehompi, entistä parempi, entistä tarmokkaampi, entistä onnellisempi, entistä viisaampi, jos vaan ei anna periks, jos jatkaa vaikka tuntuis uivan kivikkoisessa koskessa vastavirtaan, jos asettaa tavoitteen, päättää elämän arvot ja periaatteet, ei anna periksi, ei anna muiden nujertaa, pysyy päättäväisenä ja taistelee tiensä kohti unelmiaan. Se on kaikki mahdollista jos vaan haluaa.

Väsymys, palautuminen, ja ne vitun värittömät ajoneuvokuvat!

Huh miten voikin väsyttää!
Tuossa oli se iso neljän päivän tapahtuma, Gangut Regatta Turussa josta en oikein ehtinyt edes palautua kun jo tuli tuo Street Fighters Finlandin kuvaaminen Riihimäen Bomber-illassa ja sen jälkeen vielä after partyt Hooligan Fightersien uudella kerholla. Päivät noiden jälkeen on vaan oikeastaan nukuttanut ja toivon, että huomenna olisin jo kunnossa, että vois leikata vaikka nurmikkoa tms.

Tänään oli eka psykologi tapaaminen uuden psykologin kanssa, mun vanha ihana kiva psykologinihan siirtyi ajasta ikuisuuteen, so to speak, ja nyt on sitten uusi nainen jonka tapasin ekaa kertaa tänään. Tapaaminen oli helppo, käytiin oikeastaan pääpiirteittäin läpi tämä hetki ja miksi oon hakeutunut psykologille ja mitkä on mun toiveet niiltä tapaamisilta.

Kerroin, että haluan keskittyä itseni kehittämiseen ja siihen, että olla lapsille paremmin läsnä ja myös harjoitella tulemaan paremmin toimeen tän mun ADD:n kanssa.

Psykologi sanoikin, että se on todennäköisemmin mun ADD joka tekee sen väsymyksen tällasten sosiaalisten tilanteiden jälkeen kuin mun sosiaalistentilanteidenpelko, että ADDeilla sosiaalinen kanssakäyminen imee energiat ja tekee väsyneeksi sen jälkeen. Sama se mulle oikeestaan on mistä se johtuu, palautumista tartten kuitenkin ihan välttämättä tällasten jälkeen, ei siitä mihinkään pääse.

Niin ja sitten käyn taas ylikierroksilla näyttelyiden suhteen, vaikka vannoin, että nyt pidän vuoden tauon ja lepään ja keskityn kuvaamiseen ja pälä pälä pälä, no sitten tuli se yhteyden otto sieltä Sveitsistä ja eihän sellasesta nyt voi kieltäytyä joten pitää alkaa valmistautumaan siihen, se onkin sen verran iso juttu, että on välttämätöntä anoa jotakin apurahaa niin monen ja niin suurten teosten vedostamiseen yms.

No sitten toi yks Street Fighters ystävä, joiden kuvaaja siis olen, niin yllyttää mua että pitäs tehdä näyttely myös noista motskari kuvista. Mä mietin itekin jo kauan aikaa sitten että sellanen ois kiva, mutta mulla vaan ei ollut mielessä paikkaa minne sellasen laittais, kun tuskin kukaan moottoripyöräilijä mihkään Salon takamaiden pikku kirjastoon lähtee niitä katsomaan, mutta sitten muistin, että mulle pitäs olla varattu pieni esittelytila Auto Saloon messuilta ensi vuonna ja aattelin, että siellä ois kohdeyleisö joten päätin että kysäisen järjestäjältä onnistuisiko sieltä saada pätkä seinää tällasille teoksille.

Näistä kuvista on tykätty tosi paljon ja tuossa kansiossa on  n. 3 vuorokauden aikana ollut liki 60 000 kuvakatselua, sitä on jaattu Bomber Magazine ryhmään ja foorumeille ja yksityisviestillä ja sähköpostitse on tullut paljon positiivista palautetta! 

Oon ihan yllättynyt että niistä on tykätty noin paljon ja että niitä on kehuttu.

Täytyy taas vaan olla onnellinen, että oon rohkaistunut sen verran etten ole antanut muiden mielipiteiden vaikuttaa mun luovuuteen, mun värittömiä synkähköjä kuviahan on aika paljon myös arvosteltu ja jopa haukuttu ja napistu, että miksen tee värikuvia, mutta tässä kohtaa pitää sanoa, että hyvä, että oon pitänyt pääni ja tehnyt sellasta kuvaa mitä mä itse oon halunnut!

Se sveitsiläinen taidehistorioistija joka kokoaa tän viis vuotisen taideprojektin, joka on siis pohjoismaiseen mytylogiaan perustuva näyttelykokonaisuus, tykästyi juuri noihin mun tummiin ja synkkiin maisemakuviin ja hän otti yhteyttä tasan kolme päivää sen jälkeen kun olin uudelleenjärjestänyt mun valokuva kotisivuni ja piilottanut kaikki vanhat kansiot ja laittanut näkyville vaan näitä tummia ja synkkiä kuvia.

Mulla on se synkkä puoli mussa jonka mä haluan antaa puhua kuvien muodossa eikä se ole minkään muun takia kun siks, että musta tällaset tummat kuvat on paljon mielenkiintosempia ja kauniimpia kun värilliset. Emmä halua dokumentoida ympäröivää maailmaa sellasena kun se on vaan sellasena kun mä nään sen ite. 

Kuka tahansa voi mennä ja ottaa kivan värillisen maisemakuvan tuolta samasta paikasta missä mä oon käynyt tai kuka tahansa voi mennä motskaritapahtumaan ja ottaa sieltä sen kauniin värikuvan.

Mä en halua ottaa samanlaisia kuvia kun muut ja mä nään sen siinä kuvanottohetkellä jo miten mä tuun käsittelemään sen kuvan ja mille se näyttää kun mä teen sen tällaseks tumman puhuvaks. 

Mä haluan tuoda kuvasta esiin sellasta tiettyä salaperäsyyttä ja tehdä siitä jännittävän, se on mun juttu ja hyvä, että oon sitkeesti pitänyt siitä kii vaikka oon saanut paljon arvostelua, että enkö osaa kuvata tai onko mulla ollut väärä objektiivi ja muuta kitinää, ja että aika monet katsojat ois halunneet värikuvia mieluummin. 

Värikuvan voi mennä itte ottamaan jos sellasesta tykkää, mä en ole ikinä mennyt noihin tapahtumiin kuvaamaan mitenkään realistisessa tai dokumentatiivisessa mielessä tavis-katsojille autoja kauniissa väreissä tai motskareita kauniissa väreissä, vaan oon mennyt niihin tapahtumiin, koska rakastan moottoriajoneuvoja ja rakastan salaperäsiä synkkiä kuvia ja oon tehnyt kuvista sellasia mistä mä ite tykkään.

Mä oon aina ollut hiukan erilainen, ja oon aina saanut arvosteluja, en oo vaan aiemmin oikein uskaltanut seistä itseni takana ja olla sellanen kun haluan, oon muuttunut muiden toiveiden mukasesti, mutta nyt kun oon vahvistunut ja tiedostanut tän virheen itsessäni, oon koittanut tulla kovapäisemmäks ja pitäytyä juuri siinä mihin mä uskon ja minkä mä koen, että on mun juttu vaikkei sillä saiskaan massojen kehuja ja kannatusta, muttei sellanen näköjään ole tarviskaan, ainakin jos myyntiä kattoo, niin myynyt oon eniten just näitä tummia kuvia ja näitä on pyydetty myös mainos- ja markkinointi käyttöön, että ei ne sitten ihan kamalan epäonnistuneita voi olla ja jos mun tummat kuvat on löydetty jotakin kautta ihan Sveitsiinkin asti niin ei ne sillon ihan kamalia voi olla :D

Jokasella on tietty oikeus mielipiteeseensä eikä kaikki voi tietenkään tykätä samanlaisista millään! 

Mä oon aina ajatellut, että mä en ole valokuvaaja koska en mä osaa oikeastaan ees valokuvata, mä oon valokuvataiteilija ja se kuva syntyy vasta tässä tietokoneella. Mä en nää tavallisessa valokuvassa mitään, se on ihan  ku tyhjä paperi mulle, sitten vasta kun kuva on niin hieno, että mä nään sen mun tai jonkun muun olohuoneen seinällä ni sille tulee arvo mulle, mä en ymmärrä tavallista valokuvaa, mä en ymmärrä ns. kotialbumikuvia, mä en ymmärrä kun sellasta valokuvaa joka on suurennettu about metrin levyseks ja se on kappale jonkun kodin sisustusta. Mä en siks osaa enkä halua kuvata sellasia kuvia millä ei ole tätä tarkotusta, jos mä otan jonkun kuvan siitä pitää tulla sellanen että sen vois laittaa suurennettuna olohuoneen seinälle, muutoin se ei ole kuva ollenkaan, se ei ole mitään, sen voi laittaa roskiin sen enempää sitä katsomatta.

Siks mä en myöskään ymmärrä näitä arvostelijoita. Mä teen taidetta. Ei mulle tulis mieleenkään mennä vaikkapa katutaiteilijalle sanomaan, että hei kuule, miks sä teet noilla liiduilla, eiks tää ois vähän parempi lyijykynällä?? Jos mä haluun lyijykynäteoksen ni meen ostaan sen lyijykynätaiteilijalta enkä liitutaiteilijalta, simple as that. Jos mun kuvat ei miellytä niin en mä ole pakottanut ketään näitä katsomaan, jos et tykkää värittömistä ni mee kuvaamaan värillisenä tai eti jonkun muun kuvaajan kuvaamia kuvia, tapahtumissa on kymmenittäin kuvaajia joista 99% tekee värillisenä kuvansa, ei muuta kun Google laulamaan ja etti ne värikuvat! PS. Täällä ryhmässä muiden kuvaajien värikuvia samasta tapahtumasta.

Itse tapahtuma oli tosi kiva, useampi sata pyörää ja katsojia varmaan saman verran, olen tosi ilonen, että pääsin mukaan ja meidän porukalla on todella hyvä yhteishenki minkä huomasin, kun en meinannut kehdata siinä kokoontumispaikalla ens mennä kuvailemaan sinne pyörien ja ihmisten joukkoon niin yks meijän porukasta lähti sit mukaan mun seurax niin sain kuvattua hienoimmat pyörät siinä ennen lähtöä tapahtumapaikalle :) Iso kiitos hänelle :)

Mut nyt kello on jo kaheksan, pitää mennä valmistelemaan poika yöpuulle, aamulla on taas aikanen herätys!

Linkissä muuten se supersuosittu kuvakansio, mee säkin kattomaan!