Kääntänyt elämän suunnan

Mä tässä toissapäivänä pohdin, että pitäis kirjottaa siitä tuntemuksesta mikä mulle tuli mun elämästä, että mun elämän on nyt todella ihanaa, ja kuinka epäihanaa se voiskaan olla jos en olis itse kääntänyt elämäni suuntaa..

Kuinka helpolla ihminen palaisi kriisin tai väsymyksen tullen sinne vanhoihin kaavoihin, kuinka paljon helpommin palaisi elämään sitä vanhaa tuttua elämää sensijaan, että jatkaa taistelua eteenpäin kohti tuntematonta, kohti sankkaa sumua, etkä voi tietää odottaako siellä sumussa sua suuri pudotus kielekkeeltä vai onko siellä asiat paremmin?

Joskus alussa, joinakin päivinä, mäkin mietin luovuttamista, hyvin lyhyen hetken, onneksi se ajatus hävisi yhtä nopeaan kun oli ilmaantunutkin, enää sitä ei olekaan tullut vuosiin.

Nyt mä mietin miten vahva mä oikeastaan olenkaan, vaikka oon pitänyt itseäni heikkona ja miten mä olen ottanut mun voimavaraksi sen mikä ois voinut mut musertaa, kääntänyt kurjat asiat voitoksi, käyttänyt niitä mun polttoaineena ja mennyt eteenpäin.

Hmm, ajatus katkes, mä käyn vähän siivoomassa alakertaa tässävälissä ja ootan, että se ajatus tulee takas :D

...noniin, kyl mä sen tiesin, että kun alkaa siivoomaan ni se kirjoittamisen tarve kohta tulee ja niin se taas tuli. Johan mä puoli alakertaa siivosinkin, nyt on hyvä pitää pikkuinen tauko. 

Tässä olikin hellejakson jälkeen väsynyt ja voimaton olo, varmaan kun ei tullut helteellä ulkoiltua ni ei saanut dee vitamiinia ja aloin 5 päivää sitten ottaan taas 50 mikrogrammaa deetä ja yleensä mulla menee 4 päivää että alkaa tulla energiaa takas mutta eilen oli edelleen väsynyt olo joten otin rautatabletin ja tänään onkin ihan uudet energiat!

Niin mun piti sillon toissapäivänä oikeestaan kirjottaa siitä miten joillakin ihmisillä elämän tragediat saa aikaan alamäkivaihteen, aletaan dokaan, aletaan narkkaan, annetaan kaiken mennä päin puuta ja sitä rataa ja silleen mulla itselläkin varmaan on käynyt jossakin vaiheessa elämää tai suurimman osan aikaa sillon ennen.. 

Nyt mä oon paljon pohtinut miten onnekas mä olen, mulla on ihanat lapset, ihana perhe, ihanat ystävät, oon voittanut masennuksen, en kärsi enää sosiaalistentilanteidenpelosta, mul on ihana mies ja mun valokuvista tykätään.

Mun elämästä ei puutu yhtään mitään ja onnellisuusmittari on aikoja sitten jo kivunnut yli viimeisen rajansa ja jatkaa matkaa kohti avaruutta ja universumin korkeinta kohtaa, mulla on ihan sellanen olo kun olisin onnellisuuden raketissa joka kiitää valoa nopeammin kohti stratosfäärejä ja oon hirveen ylpee itsestäni, että oon pystynyt saavuttamaan tällasen onnellisuuden tilan, koska mä olisin voinut valita helpommankin tien, mä olisin voinut luisua takas huumeiden maailmaan mikä olis ollut kaikkein helpoin valinta sillon kun pojan isästä erosin, ois ollut kaikkein helpointa antaa olla riitelyn ja antaa olla pahoinpitelysyytteen nostamisen, antaa olla paha olo, pelko ja traumat, antaa kaiken vaan olla ja mennä ottamaan se hyvän olon piikki ja vajota siihen maailmaan missä millään muulla ei oo mitään väliä, eikä mikään muu tunnu miltään kun se hyvä olo joka lähtee kohti sydäntä ja aivoja tosta vasemmasta kyynärtaipeesta ja valtaa kokonaisvaltasesti koko mielen ja ruumiin.

Se ois ollut helpoin tie.

Mutta mä valitsin vaikeimman mahdollisen tien.

Mä valitsin, että mä teen oikein mun lapsia kohtaan, mä valitsin, että mä teen rikosilmoituksen miehestä ketä mä rakastan ja ketä on mun koko elämä, mä valitsin, että mä en enää palaa siihen tuttuun ja "turvalliseen" suhteeseen, mä valitsin, että mä jatkan tästä yksin ilman ainuttakaan ystävää, mä valitsin, että mun lapset ei ikinä enää joudu kokemaan mitään sellasta, mä valitsin, että mun lapsilla on tästä lähin turvallinen koti missä on selvä vanhempi heistä huolehtimassa.

Se on ollut pitkä ja kivinen tie kulkea ja on vienyt kauan, että oon päässyt tänne asti. Se auttoi meitä ja se tuhosi meidät. Se auttoi mun tytärtäni, mutta samalla tuhosi hänet :( 

Ihan niinkuin mä, mun tyttökin joutuu rakentamaan itsensä pala palalta uudestaan. Kokoamaan niistä paloista jotka jäi, liimaamaan, miettimään mitkä palat haluaa jättää pois uudesta itsestään ja mitkä palat haluaa säilyttää, paikkaamaan koloja ja reikiä, keksimään täytettä tyhjiin kohtiin, kovertamaan ja kaivertamaan, silottelemaan ja hiomaan epätasaiset ropolliset kohdat pois, rakentamaan uuden ihmisen.

Mutta se uus ihminen voi olla entistä ehompi, entistä parempi, entistä tarmokkaampi, entistä onnellisempi, entistä viisaampi, jos vaan ei anna periks, jos jatkaa vaikka tuntuis uivan kivikkoisessa koskessa vastavirtaan, jos asettaa tavoitteen, päättää elämän arvot ja periaatteet, ei anna periksi, ei anna muiden nujertaa, pysyy päättäväisenä ja taistelee tiensä kohti unelmiaan. Se on kaikki mahdollista jos vaan haluaa.