Ahdistus ja paniikki

Mulla on ollut paniikki ja ahdistus tässä päällä suunnilleen yli viikon jo.
Ensinkin perustin tuossa joku aika sitten, no tarkalleen 4 viikkoa sitten ihanan verkkokaupan (Salon Sydän) ja se on pitänyt kiireisenä kivasti, mutta mun ois pitänyt mennä lasten kanssa, tai no toinen on jo aikuinenkin, mutta kuiteskin, täksi viikoksi perhekuntoutukseen joka oli määrä siis olla adhd sopeutumisvalmennuskurssi pojan takia, muttei sellasta ollut tänä vuonna pojan ikäsille ni meijät laitettiin johkin vaikeevammasten juttuun, no mulla on myös nyt sununtaina pojan 10v juhlat ja omat valmistujaiset ja alkaa näyttämään siltä et samaan syssyyn juhlitaan kihlajaisetkin  plus että miehen kehitysvammainen poika tulee myös viikonloppukylään, verkkokaupalle tuli tilauksia just viime viikon lopulla ja tällä viikolla, yks sellanen jonka jouduin hakee ite painosta keskellä viikkoo ja ne piti hoitaa ja postitella ja paniikkikohtaus oli ihan ovella ja päällä koko viime viikonlopun jo pelkästä ajatuksesta et pitäs mennä a) vieraaseen paikkaan nukkumaan, b) olla pois työn äärestä kun olen tehnyt sopimuksen tuottajien kanssa joiden tavaroita myyn, että ne päivitetään kauppaan ja toimitenaan max 3 päivän kuluessa, c) osallistua johkin joka ei meihin liity minne meijät vaa tyrkättiin paremman puutteessa, d) kun tyttökään ei päässyt kun koulusta kiellettiin poissaolot erottamisen uhalla, että kyllä siinä oli kuormitusta paniikkihäiriöiselle plus että ois pitänyt koko omakotitalon siivous ja 4:n kakun leipomiset hoitaa sit yhden päivän aikana, ei vaa onnistunut.

Pystykse te aistimaann mun ahdistuksen kattomalla tota kuvaa? Se on suunnilleen se tunne mikä mun sisällä oli koko viikonlopun ja viikon, plus, että nyt on vielä sellanen tunne kun ois sata eriväristä lankarullaa sotkussa sisällä joista millään ei ole alkua eikä loppua, ne on ne tekemättömät asiat jotka mua oottaa tuolla alakerrassa mutten saa mintään lankakerän päästä kiinni, et mistä alottaisin niiden selvittämisen :(

Mua itkettää, ja stressaa, pelkään et mikään ei onnistu, en saa mitään aikaseks, kaikki menee pieleen, sydän hakkaa jo taas kovaa tahtia, koht alkaa kädet täristä, mä tiedän tän tunteen, millä se alkaa, mihin se loppuu, voi mennä monta tuntia et pääsen tästä jaloilleni taas :(

Voi kirosana! Mutta parempaa vuotta 2014 kaikille!

Ihan ensinnä toivotan onnellista ja parempaa vuotta 2014 kaikille lukijoille, olkoon uusi vuotemme edellistä parempi!

Vaikkei minun vuodessani mitään huonoa ollutkaan, mutta aina voi parantaa eikö?

Viime vuosi oli kyllä loistava, pitkän matkan itsessäni olen kulkenut ja paljon asioita olen prosessoinut. Yritystoimintaani olen kehittänyt, aloittanut tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon, josta muuten 1/3 jo suoritettu.

Antautunut vihdoin ja viimein uudelle parisuhteelle ja saattanut ensimmäisen lapseni itsenäisyyteen eli omaan asuntoon käymään lukion toista luokkaa.

Ei huono vuosi siis ollenkaan.

Eilen, eli vuoden 2013 viimeisenä päivänä lähdimme lasten ja koiran kanssa miehekkeen luo viettämään uutta vuotta, tarkoitus oli ensin olla siellä hiukan myöhäsempään ja syödä ja saunoa rauhassa, mutta teinilapselleni tulikin yllättäin menoa Turkuun, joten meidän ilta hiukan kutistui.

Kello 18 alkoi Pohjassa ilotulitus jonne olimme sopineet menevämme, minä ja lapseni ja mieheke ja lapsensa.

En ollut ajatellut asiaa taas sen pidemmälle, vaan suin päin suostuin, että mennään vaan, ilotulitusta kehuttiin hienoksi jne joten mikäpä siinä, saan hyviä kuvia :)

Lähdimme ajoissa ajamaan sinne kahdella eri autolla ja lähestyessämme sitä paikkaa alkoi tajuntaani iskeä se ihmismäärä mikä siellä on. Autoja oli jonossa edessämme silmän kantamattomiin ja takana saman verran. Paniikki alkoi iskeä. Mitä jos eksymme miehen auton perästä, mitä jos en kuule puhelinta, mitä jos sitä ja mitä jos tätä, ja ne ihmiset, niitä on niin paljon!

Sydän alkoi hakkaamaan kurkussa ja kurkkua puristi, hengitys kiihtyi ja kyyneleet tulivat silmiini. Yritin pakottaa itseäni keskittymään musiikkiin, väänsin soitinta kovemmalle, ei auttanut. Sanoin esikoiselleni, että katso noita autoja ja itkin, esikoinen lohdutti, sanoi; äiti sun ei ole pakko mennä, sä voit soittaa ja sanoa että tuli huono olo ja lähdetään kotiin. Mietin moneen kertaan missä kohtaa saan heitettyä uukkarin ja lähdetään pois.

Sydän jatkoi hakkaamista kurkussa ja kädet tärisi. Mietin mille mun lapsista tuntuu jos nyt lähden kotiin, mietin mille miehen lapsesta tuntuu.

Sain jotenkin jatkettua matkaa, vaikka itku tuli siinä ajaessa kahteen kertaan. 

Paniikki alkoi helpottaa vasta kun ilotulitus alkoi ja sen jälkeen oli ihan ok olo.

Sain hyviä kuvia ja olen tyytyväinen etten kääntynyt ja ajanut kotiin.

Jos katsot tarkkaan niin tässä lukee Mom <3

Hyvää Uutta Vuotta Kaikille!

Pysykää kuulolla tämän vuoden tapahtumista, valokuvanäyttelyistä tietoa löytyy sivuiltani http://www.johannaamnelin.net/

ja valokuviini perustuvia Design from Finland-merkillä varustettuja designtuotteita löytyy täältä http://www.ateljeeamnelin.fi/

ja suoraan verkkokauppaan pääsee tästä http://www.suomalaistadesignia.fi/

ja kuvapankissa http://johanna-amnelin.smugmug.com/ pian 20 000 kuvaa, printtejä myynnissä signeerattuna ja numeroituna ja halutessasi valmiiksi kehytettynä, kysy sähköpostilla jonka löydät sivuiltani :)

Kuvakooste vuoden tapahtumista:

Elokuu maalla-näyttely joka kiersi Aurassa, Kyrössä ja en muista missä muualla :D

Näyttelykuvat sponsoroi yksityishenkilöt, suuri kiitos heille <3

Maalaiselämää vs. kaupunkilaiselämää yhteisnäyttely tyttäreni Veeran kanssa, näyttely kiersi Auranmaalla ja Salossa useissa eri kirjastoissa

Onko toivoa-sarjastani 4 teosta kävi Oulussa Taidesivut.netin vuosinäyttelyssä

Naisten Linja otti minun ja tyttäreni yhteisteoksen Jaa salaisuus kampanjaan ja samalla sain jakaa oman salaisuuteni yleisölle

Sekosiko sukumme-yhteisnäyttely Somerolla, mukana siis kymmenkunta sukulaista isäni puolelta

Jotain uutta jotain vanhaa-yhteisnäyttely Helsingissä jonne minut kutsuttiin tuomaan esille teoksiani

Suurin tähänastisista näyttelyistäni Muistellaa kesää jossa oli siis yli 40 teosta plus muuta rekvitiittaa, sama näyttely pienempiin osiin typistettynä kävi myös Kosken- ja Kuusjoen kirjastoissa

Digitaalinäyttelyissä kuviani esillä 5th Finland International Digital Circuit 2013 ja Obsession of light näyttelyissä.

Lisää näyttelykuvia koi katsella kuvapankissa http://johanna-amnelin.smugmug.com/Nyttelyt-Exhibitions

Kisasijoituksia 

tuli Joutsen kisassa, Kamera-lehden vuoden kuvaaja kisassa ja muissa joista tärkein ja mainitsemisen arvoinen on Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipisteen järjestämä valokuvauskilpailu jossa tuomareina olivat Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipisteen visuaalisen taiteen manageri, läänintaiteilija Antti Rundelin, valokuvaaja, tietokirjailija Pekka Punkari ja Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston koulutussuunnittelija Merja Kuure. Sieltä tuli ykkös-sija sekä toisella kuvalla kunniamaininta!

Muita tärkeitä vuoden kohokohtia oli tietenkin tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon aloittaminen, parit pienet messut ja se, että Ateljee Amnelin sai designtuotteilleen Design from Finland-merkin sekä Avainlippu-merkin

 

Varmasti monta ihanaa kohokohtaa jäi mainitsematta, mutta nyt täytyy rientää aamupuuhiin, mukavaa alkanutta vuotta ja hauskaa päivänjatkoa, kiitos kun luet blogiani <3

Taiteilijat Naistenlinjan puolesta-tilaisuus Helsingissä

Eilen se sitten oli, jännä juttu mihin ajattelemattomuuttani taas lähdin sen kummimmin miettimättä ja onneksi lähdin sillä kokemus oli mahtava, mutta täytyy sanoa, että jos mulle ei olisi ADD:ta, niin en olisi lähtenyt, sen verran jännä matka oli maalaisella Helsinkiin ja sieltä takaisin :D

Olin ekaa kertaa junassa sitten vuoden 1994 jälkeen, enkä mä sillonkaan ole tavallisena matkustajana ollut, joten ei sitä lasketa.

No junamatka oli helppo ja nopea, vähän kyllä ihmetytti miksi menomatkalla istuin selkä menosuuntaan, ei tullut lukemisesta mitään kun alkoi oksettaa, onneksi asemalla oli kulta vastassa, jännät paikat tuli vasta itse tilaisuudessa kun aloin jo heti alkumetreillä jännittää miten löydän ratikan ja missä pitää jäädä pois ja mistä löydän mun junan kotiin :D

Ja itse tilaisuudessa tietenkin keskittyminen meni oikeastaan kokonaan siihen, että jankkasin itselleni mielessäni, älä itke, älä itke, mieti jotain muuta, mieti jotain muuta..
Ihmispaljous ja ajatus siitä, että pitää nousta kaikkien niiden ihmisten eteen seisomaan ja kertomaan millaisessa parisuhteessa minä elin silloin 8,5 vuotta sitten kun se viimeinen väkivallanteko ajoi meidät eroon, ajatus siitä ääneen kertomisesta oli aivan kamala, tunsin kun kurkku puristui umpeen ja hengittäminen muuttui vaikeaksi, päässä alkoi heittää, ihmisten hälinä tunkeutui korviin sellaisella volyymilla joka puolelta, että tuli paha olo.

Taideteokset olivat hienoja, niitä esitettiin valkokankaalla ja tapahtuman pointti oli hieno, itsekin ajattelen liittyä Naistenlinjan jäseneksi, vaikka mulla ei oikeastaan ole siihen varaa, jäsenyys kuitenkin edistää Naistenlinjan auttamiskykyä, sillä tällä hetkellä auttavaa puhelinta ei pystytä pitämään auki esim viikonloppuisin, jolloin varmasti tarve on suuri, jäsenmäärä on suoraan verrannollinen esim RAY:n antamaan rahalliseen tukeen, joka taas mahdollistaa suuremmat resurssit toiminnalle. Naistenlinjalla on toiveena kasvattaa jäsenmääräänsä 200:lla jäsenellä tämän vuoden loppuun mennessä. Minä aijon olla yksi uusi jäsen, ole sinäkin yksi ja autetaan Naistenlinjaa auttamaan paremmin hädässä olevia naisia!

Itse tilaisuus oli hyvin lämminhenkinen niinkuin Naistenlinjan tilaisuudet aina ja olen onnekas päästessäni mukaan näin tärkeään kampanjaan, toivon, että mun tarinani auttaa jotakuta tai mahdollisesti monia oman tilanteensa kartoittamisessa ja että mun ja tyttäreni taideteos tuo lohtua jollakin samassa tilanteessa elävälle.

Kuvia tilaisuudesta ilmestyy Naistenlinjan Facebook-sivulle ja siellä myös jaataan salaisuuksia, eli naisten kertomia tarinoita, seuratkaa sivua , tykätkää, liittykää Naistenlinjan kannatusjäseneksi ja jaatkaa salaisuuksia!

Tiedätkö sä mikä on sosiaalisten tilanteiden pelko??

Tiedätkö mitä sellaiselle ihmiselle tapahtuu joka sairastaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa?
Tiedätkö mitä mulle tapahtuu kun joudun tapaamaan ihmisiä?
Tiedätkö mikä on sosiaalisten tilanteiden pelko?

Se on pelko, kammo, joka ei mene pois sanomalla "ei sun mua tartte jännittää" tai "ei sun niitä tartte jännittää"..

Se on pelko joka syntyy ihmisen päässä, niin kova pelko, että se aiheuttaa päivien etukäteisen stressitilan, pinnan kiristymisen, kaaoksen, vitutuksen, jännityksen, joskus niin voimakkaan, että ihminen voi tulla fyysisesti kipeäksi, voi särkeä päätä, voi sattua vatsaa, voi jopa nousta kuume. Muitakin oireita varmasti on, nämä oireet ovat omiani.

Tiedätkö, että sosiaalisten tilanteiden pelkoinen ei voi yllätyksellisesti tavata ihmisiä, edes tuttuja? Tiedätkö millaiseen lukkoon ihminen voi mennä tuollaisissa tilanteissa?

Et taida tietää..

Voiko liiasta sosiaalisesta kanssakäymisestä tulla "krapula"?

Päätä särkee, poskessa sisäpuolella on jotakin kirvelevää, kädet on turvonneet, joka paikkaan sattuu, väsyttää... Viimeset viikot on ollut yhtä hullunmyllyä, oikeastaan koko kesä. Kamala tahti kaikessa, näyttelyissä, designeissa, valmistamisessa, kuvaamisessa ja kaikessa.

Käsien turpoamisesta syytin ensin kuumuutta, mutta tämä on tuttua kovilta työpäiviltä jo aiemminkin ja liittynee rannekanavaoireyhtymään. Taas on tullut kannateltu kahden kilon kamerasettiä kädessä taukoamatta monta tuntia päivässä useemman päivän ajan, sen jälkeen tuntikausien hiirityöskentely kuvia editoidessa. Ihmekös jos kädet turpoo ja kipeytyy :(

Tänään päätin pitää vapaapäivän Humpparallin kuvaamisesta vaikka siellä olis kuulemma tänään tanssiporukoita tanssimassa. Huomenna on kummiskin uimakoulua ja vaikken mä siellä muuta teekkään kun istun niin tuollaset sosiaaliset tilanteet kuluttaa tällaisen sosiaalisesti rajoittuneen ihmisen voimia aivan kamalasti, ikävä kyllä.

Vaikkei sitä päällepäin huomaa, että jännitän, sydän lyö, kurkkua kuristaa, sisuksissa tuntuu puristava tunne ja haluaisin paeta paikalta. Tänäänkin odotellessa uimakoulun alkua kun istuin muiden vanhempien lähellä saunarakennuksen rappusilla ja laskin mielessäni sekunteja millon homma alkaa ja pääsen poistumaan syrjempään siitä paikalta. Mielen valtas ahdistus ja paniikki, sydän hyppi rinnassa niin kovin, että se varmaan näkyi paidan läpi kaikille, poskia kuumotti ja keuhkoja puristi.  Olisin halunnut vaan nousta ja poistua, mutta koitin pitää itseni paikallaan ettei lapseni joudu kärsimään "friikki mutsin" takia.

Koitin ajatella muuta, tutkin ylimielenkiintoisesti kaukana kasvavaa kukkaa, en hemmetti edes muista miltä se näytti, mutta koitin esittää että se kukka vei kaiken huomioni, miksi en osallistu keskusteluun, koitin täyttää mieleni jollakin ettei paniikki saa valtaa, lauloin mielessäni LAA LAA LAA LAA, laskin puita, laskin hiekan jyviä, lauloin taas LAA LAA LAA, sydän hakkaa, joka puolella kuuluu puhetta, vasempaan korvaan ainakin kolmen eri ihmisen puhetta samaan aikaan, oikeassa ainakin kahden, koita siinä pysyä järjissä, olkaa jo hiljaa!!!! Itketti. Miksi mun pitää olla täällä?

Mä oletan, että jotkut mun tutuista lukee tätä, jos joskus näette mut kasvokkain, niin mä en kirjota tänne blogiin näitä asioita siksi, että haluaisin  myöhemmin jutella kenekään kanssa mistään mitä tänne kirjoitan, toisinsanoen, en halua puhua kanssasi näistä, kiitän ymmärryksestä.

LS-työntekijäkin painaa päälle. Haluaa tavata mutta se tapaamisenkerta joka ois just ja just mahtunut mun ja tytön kalenteriin niin ei sitten sopinutkaan hänelle vaikka itse sitä alunperin ehdotti. Kauhea kiire silläkin nyt yhtäkkiä, kuulemma pitää tavata ennen kun tyttö muuttaa. Minnehän se muutaa ja millä rahalla kun viimeksi sossu sanoi ettei ole perusteita muuttoon koska koulupaikka on täällä? En tiedä missä välissä jaksaisin ottaa senkin ressin sille päivälle ja edelliselle että mahduttaisin tähän kiireiseen aikaan heidän tapaamisen, pulssi nousee jo pelkästä ajatuksesta. Melkeen kaikki muu asiointi sujuu jo nykyään ilman tukihenkilöä, mutta jostakin syystä noi sossujen tapaamiset lukittaa mut täysin :( Eikä todellakaan auta painostus ja vaatimukset, että enkö osaa itse asioitani kertoa, kuten sossu yhdessä tapaamisessa kysyi kun äiti oli puhemiehenä ja puhui hänelle ennalta kertomani asiat kun en itse pystynyt, nyt pystyn vielä vähemmän :(

Heillä on niin kauhea huoli mun lapsista, mutta silti ne syyt jotka aiheutta oireiluja mun lapsissa ei saa niihin mitään liikettä. Jännää toi heijän hyvin valikoiva huoli, tai ainakin valikoiva auttaminen. No koitan likistää itsestäni tapaamiseen voimat, sille päivälle ei sitten muuta voi enää sopiakaan. Loppupäivä menee energian keräämisessä ja stressitason laskemisessa eli tietokonenäyttöä tuijotellen.

Mä oon monesti miettinyt miksi mä oon tällainen? Onko se perintötekijät vaiko ympäristö, vaiko molemmat? Koko suku on seko, ihan niinkun virallisesti ei vaan seonnut taiteeseen. Oon lohduttanut itseeni tästä epäreilultakin tuntuvasta tilanteesta, että ehkäpä me siniveristä taustaa omaavat ollaan vaan niin sisäsiittosia, että siksi sairastumme sekä päästä, että fyysisesti. Naureskelin kerran, että siksi meidän siniverisyys on varmaan hiukan retuperällä jos tou ADD:kin on jo periytynyt sieltä satojen ellei tuhannen vuoden takaa, siksi kuninkaalliset muuttuivat aatelisiksi ja aateliset rahvaaksi kun ei asioita pystynyt hoitamaan ja luonnekin oli viallinen ihan niinkuin mulla ja suvussani monilla muillakin. 

Toiset taas sanoo, että taiteelliset sielut on herkempiä ja oikukkaita mieleltään. Oisko tää sitä? Mä olisin paljon innostuneempi jos meidän sukupuussakin ois jotakin kuuluisia taiteilijoiuta ennemmin kun jotakin turhan pröyheitä aatelisia, mitä sellasilla tekee, niitä on lähes kaikkien suvussa, mä haluaisin jotakin hienompaa, erikoisempaa, kuuluisa roisto vaikka ennemmin :D En oo ikinä ymmärtänyt niitä sukututkijoita jotka sanovat, että monella sukututkimus loppuu siihen kun sukupuusta löytyy ensimmäinen roisto? Mä oisin onnellinen  jos meiltä löytyis, mikäs sen hienompaa kun olla jonkun jännän aikansa seikkailijan jälkeläinen, aikansa rebel taikka olosuhteiden uhri, väliäkö sillä, kunhan olisi jännittävää, mut ei meillä mitään sellasia ole ollut. Rikollisin lienee Rannajärvi jonka kanssa mulla on yhteinen esi-isä 1648 kuollut Tuomas Kauppi, mutta nääkin veijarit on niin monen sukupuussa ettei se mikään jännä asia ole..

Taas mulla eksyi aihe ja ajatus, parasta siis lopettaa, jos lepään ja katson vaikka leffaa :)

AHDISTUS, nyt raivostuttaa ystäväni puolesta

Ystäväni, jolla on samankaltaisia paniikki ja ahdistusoireita kun mullakin, on saanut kuntouttavalta kouluttajaltaan niin ahdistavaa käytöstä, ettei pystynyt jatkamaan kuntoutustaan. Ystäväni kertoi kuntouttajalle tämän johon kuntouttaja syyllistävästi ja lisää ahdistavasti ja painostavasti antoi ilkeän vastauksensa.

Mua alkoi kiukuttamaan ja kerroin miten monesti itsekin törmään ja vieläpä hoitoalan ammattilaisten toimesta usein, samoihin tilanteisiin missä hoitava henkilö ei todellakaan ymmärrä mitä ahdistus ja paniikki on..

Kerroin ystävälleni seuraavaa:

Mäkin törmään JATKUVASTI, lääkäriexperttien toimesta viel, tilanteisiin, missä oon kertonut että sairastan sosiaalisten tilanteiden kammoa enkä pysty sanomaan jossakin tilanteissa omaa mielipidettäni, niin nää HOITOALAN ERIKOISEXPERTIT kyttää pistävästi SUORAAN SILMIIN ja kumartuu viel UHKAAVASTI eteenpäin mun suuntaan ja sanoo "eikös ois parasta nyt jos sanoisit, että onko tää asia ok, ONKO?!" No tottahelvetissä piipitän siinä että on, että saan sen pelottavan superahdistahvan tilanteen POIS mutta ei se ei todellakaan ole OK, jeeeeeeesusssssssss mitä IDIOOTTEJA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

 ja sitten on niitä "kyllä sä nyt voit tässä sanoa että onko tää ok jne" kyllä sä nyt voit tässä sanoa, kun en kerran voi, niin mitä hittoa se auttaa jos joku ventovieras ahdistava ihminen sanoo että VOIT VOIT huoh :(