Kaikki on ollut jotenkin niin kiireistä ettei oo ehtinyt muka kirjottaa

Paljon taas on ehtinyt tapahtua sitten viime bloggauksen; mun auto hajos lopullisesti, mä läpäisin kakkos- ja kolmosvaiheen mun tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnossa ja muuta.

Syksy on alkamassa vaikka ilmat paikoin onkin vielä kesälukemissa päivällä ni aamusin ja öisin on jo kiva syksyinen sumu ja lehdet on alkaneet kellastumaan, sain sienireissulla kivoja kuviakin usvaisesta metsästä, mahtoko tää ollakin just se sama aamu kun se autokin sit lopulta hajos?? (Jaahas, kuvan liittäminen suoraan kotisivuilta ei taaskaan onnistu, joudutte siis mennä katsomaan kuvia mun kotisivuille, kurkatkaa kansioon Mystical Mist) www.melancholic.photos/Gallery

Tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon näyttökokeessa sain taas näyttömestareilta niin paljon arvokasta tietoa ja ideoita joita oon tässä aivosolmujen stressin jälkeen hiukan auetessa laittanut jo täytäntöön, oon päivittänyt Ateljeen kotisivuille tarinaa tuotteiden takana-sivun jossa kerrotaan hiukan minusta ja hiukan tuotteissa olevista kuvista sekä miten niitä tuotteita valmistan.

Miehekkeen kanssa menee ihanasti. Oon edelleen ihan hirmu rakastunut ja kaikki tuntuu niin oikeelle sen kaa. Kun mun auto hajos ja oli ihan pakko ostaa joku-mikä-tahansa-roppelo millä pääsee kulkemaan täällä ni ostettiin se roppelo puoliks, sitten avattiin yhteinen tili pankkiin ja muutenkin ollaan jotenkin mun mielestä lähennytty entisestään ja nivouduttu enemmän yhteen, sellasella tavalla mitä en oo koskaan aikasemmin kenekään kans ollut tai tehnyt. Ollaan kerrottu toisillemme entistä kipeempiä salaisuuksia itseistämme ja ollaan tuettu toisiamme vaikeissa asioissa.

Mä oon hirmu ylpee mun miehestä, että se on ottanut sellasia askeleita eteenpäin ja asioita hoitaakseen mitkä liittyy vahvasti meijän yhteiseen elämään ja tulevaisuuteen ja oon ylpee itsestäni, että mä oon kasvanut tän suhteen aikana ihan hirveesti aikuisemmaks ja myös muuttanut niitä mun käyttäytymismalleja paremmaksi. Mä olin jo aika hyvin aikuistunut raha-asioiden hoidossa, mut nyt vielä enemmän, osaan katto kauemmaks paremmin kun ennen ja tehdä pidemmällä tähtäyksellä suunnitelmia paremmin kun ennen, oon opetellut puhumaan ystävällisemmin ja esim puhekielessä mulla on vittu-sana jäänyt oikeestaan kokonaan pois ja sen tilalle tullut ihan "mummokelpoinen" sana ;D 

Oon pystynyt useimmiten pidättelemään sen tulisen tiuskauksen päästämistä suustani kiperällä hetkellä, toki tässä on viel harjoteltavaa, mutta paremmin sujuu jo ja oon opetellut näkemään positiivista negatiivisissa tilanteissa ja negatiivisissa ihmisissä ja ymmärtämään paremmin, että me oomme kaikki erilaisia ja jotkut vaan käyttäytyy toisella tavalla ku mää eikä se ole mikään virhe tai rikos jne. Tää on ollut mulle vaikein pala, koska mähän oon ainoo joka on oikeessa ja osaa mitään ja sitä rataa ja nyt oon opetellut nielemään sen koska tiedänhän mä toki ettei asian näin ole, oon aina tiennyt, mutta oon oppinut ton dissailun kotoota ja nyt opettelen sen tilalle hyväksynnän :)

Mun miehessä on se äärettömän hyvä puoli mistä oon ikionnellinen; mun ei tartte sanoo, kehottaa, käskee tms sitä lainkaan, se huomaa heti jos oon tyytymätön ja koittaa korjata asiaa, se ei oota, että tulee riita jostakin asiasta ja sitten väännetään ja käännetään ja luvataan tyhjiä ja taas kohta riidellään, se näkee jos mua vaivaa jokin ja monesti se on sit jo vaivannut hänt itseäänkin ja hän laittaa muutoksen asiaan heti käyntiin, esim tupakan poltto, häntä se on vaivannut ja hän on halunnut lopettaa jo aikasemminkin, ei vaan ole laittanut asiaa ns vireille, nyt sitten keskusteltiin rahasta ja sen riittämisestä elämiseen yms ja hän ilmotti että nyt hän lopettaa sen tupakan polton sitten, ja hyvin hän alko vähentääkin, aikasemmin on mennyt päivässä n. 1,5 askia, eilen meni enää vajaa aski, hän aikataulutti röökillä käymiset ja huomas ettei sitä tartte niin paljoo ees polttaa. Oon ihan äärettömän ylpee hänestä!!!!!!

Mitä mun Sveitsin näyttelyn apurahahakemuksiin tulee, ne on täytetty, mutta odottaa vielä viime tsekkausta ja lähettämistä, en oo tehnyt asiaa vielä koska oli toi näyttökoe ja se vei kaiken energian ja ajattelukyvyn, tänään tai viimeistään huomenna hoidan sen asian loppuun ja alan jännäämään saanko apurahaa vai pitääkö mun repii ruokarahoista se pari tonnii mikä yhteesä kuviin ja niiden lähettämiseen menee huohh...

Kaikenkaikkiaan, mä oon hyvin onnellinen nyt, elämä on ihanaa, mun yritystoiminta on jotenkin paremmalla hantilla vaikka tän vuoden myynti onkin jäänyt jälkeen tavoitteista, mun valokuva-asiat on loistavasti ja mun perhe-elämä kukoistaa kauniimmin kun mitä mä oisin koskaan salaa ees voinut kuvitella <3

Hehhhh, mullahan oli facessa se lista, harmi etten löydä sitä sieltä enää, siinä oli listattu about 60 asiaa mitä mun tulevassa unelmien miehessä pitää olla, että kelpuutan sellasen elämääni, tärkeimpiä oli varmaan väkivallattomuus, kotona alkoholittomuus, ei roiku exissään, tykkää autoista, käy töissä, ei kaljottele ja muuta, isoja ja pieniä asioita.
No, koko lista oli alunperinkin tarkotettu lähinnä vitsiksi enkä todellakaan ajatellut että joku mies vois täyttää kaikki mun oudotkin vaatimukset, mut kas kummaa, mulla makaa mun sängyssäni nyt sellanen mies joka täyttää niistä jokaisen :O Se jos joku on ihme....

Aijuu, ne rumat, värittömät ja liian vinjettiset (erään valokuvaajan mielestä) Auto Saloon kuvat koristaakin Auto Saloon messujen etusivua, kattokaas www.autosaloon.fi :)

Olen luonnevikainen ääliö

Mulla on polttava tarve kirjoittaa tää asia tänne blogiin, jotta saisin itsellenikin hiukan selvyyttä ajatuksiini.

Tänään mies ilmoitti aamutuimaan, että joku tuttavansa tulee aamupäivän aikana meillä käymään, hän ei ollut oikeastaan itse sopinut asiaa vaan tää tuttu oli itse kutsunut itsensä..

Siinä hetkessä kun mies sanoi nuo sanat mulle nous kauhea paniikki, sydän alkoi lyödä tosi lujaa ja kädet täristä, laitoin äkkiä tiskit koneesta ja menin ylös sänkyyn peiton alle odottelemaan, että olo rauhottuis.
Se oli mun sosiaalistentilanteidenpelko joka löi paniikkikohtauksen päälle.
Kerroin miehelle mun tuntemuksista ja, etten mä pysty yllätysvierailuihin mun sairauden takia. Asia oli hoidossa, mutta mä en taaskaan päässyt sieltä syvästä pahan olon kuilusta ylös.

Itkua riitti koko loppu aamupäivälle vähän millon mistäkin syystä.
Mä kerroin myös mun tukiryhmässä mun tuntemuksista ja koin yhdestä vastauksesta, että mä en ois saanut saada paniikkikohtausta koska tää on myös mun miehenkin koti.

Mulla tuli heti flashbackinä tilanteet mun aikasemmista suhteista, jolloin mä en olllut vielä tiennyt sairastavani sosiaalistentilanteidenpelkoa enkä ollut moisesta sairaudesta koskaan kuullutkaan.

Silloin kun tunsin pahaa oloa ja paniikkia se hetkisten kumppaneiden yllätysvieraista ja sain itse näiltä vierailta sitten syyt niskoilleni, olinhan kauhee pirttihirmu ja muutenkin luonnevikainen hullu kun en tykännyt yllätysvieraista ja kun en osannut käyttäytyä hyväntuulisesti heidän tullessaan yllätysvisiitille jne ja aloin itekin uskoa, että olin pirttihirmu ja hullu koska eihän normaalit ihmiset niin reagoi ja käyttäydy.

Aloin sitte kelaamaan päässäni, että oon todella pahasti luonnevikainen kun en kykene tuollasiin, mitä mä pidän normaalina kanssakäymisenä muiden ihmisten kanssa, ja koin, että oon hirvee omistushalunen  narsisti ja pirttihirmu kun käytökselläni tavallaan estän mun miestä ottamasta vastaan yllätysvieraita tolleen ja koin, ettei mulla ole oikeutta kertoa mille musta tuntuu, eikä mulla ole oikeutta sairastaa sosiaalistentilanteidenpelkoa eikä varsinkaan oikeutta näyttää sitä kenellekään, että sairastan ja se syvä pahan olon kuilu jonne jo alussa vajosin kasvoi syvemmäksi ja pimeemmäksi minuutti minuutilta, ne itsesyytöksen tunteet ja huonommuuden tunteet lisäänty ja lisäänty mun mielessä ja mieskin oli sit jo aika pahoillaan ja surullisin mielin, että oli aiheuttanut mulle niin pahaa mieltä, ja mulle tuli siitä entistä kurjempi mieli, aattelin, että oon tooooodella huono tyttöystävä kun aiheutan tolleen pahaa mieltä mun miehelle ja vajosin entistä syvemmälle sinne pimeeseen pahan olon kuiluun :(

Ehkä tää paha olo ois kaikki jäänyt kokematta jos oisin sillon nuorempana jo saanut diagnoosin ja oisin ymmärtänyt kalenterin ja aikatauluttamisenn tärkeyden, vaikka tuskin sillosten kumppaneiden juoppo- ja rikolliskaverit ois välittänyt tuon taivaallista antaa parin päivän valmistautumisaikaa vierailuilleen.

Mun pitää henkisesti saada valmistautua ainakin päivä tai kaks ja vakavampiin tilanteisiin viikkokin.

Mutta jotakin muutakin mun pään sisässä on menossa. Mun reaktiot moneen asiaan täs lähiaikoina on ollut todella kummallisia. En tiedä nosteleeko masennus sieltä taas päätään vai mistä tää johtuu. Yleisestikin oon ollut väsyneempi kun normaalisti vaikka oon onnellinen enkä koe että oisin masentunut. Mä ootan jo kovasti, että pääsen psykologille purkamaan mun mietteitä ja saamaan jotakin vastauksia asioihin. Tuntuu, ja näin ulkopuolisetkin on arvelleet, että ihan kun joku persoonallisuushäiriö koittais alitajusesti tuhota tän kauniin asian mikä mulla on menossa eli mun parisuhteen. Että ihan kun mä tiedostamattani ajattelisin, etten oo ansainnut mitään hyvää ja tajuamattani koittaisin tuhota sen.

Meillä oli todella huono viikonloppukin.
Mä koin, että mun sisässä ois sata pikajunaa jotka kaikki on eksyneet kurssiltaan ja ne kiitää mun sisällä törmäillen toisiinsa eikä mikään juna tiedä mikä on sen päämäärä ja millä raiteella sen kuuluis kulkea.

Mun pään sisässä on tällä hetkellä todella sekavaa. Mä en itse tunnista ajatuksiani enkä tunteitani omikseni ollenkaan ja ne reaktiot mitä saan joihinkin tiettyihin asioihin suututtaa mua ihan äärettömästi, tekis mieli leikata pää irti kun ei se kerran käyttäydy niinkun mä toivoisin.

Jotenkin mulle alkaa täs valkenee, et mun mieli on enemmän rikki kun mä oon ymmärtänykkään Siellä on jotakin tosi pahasti pielessä ja koska en saa selkoa että mikä niin ehkä sitä ei voi kukaan koskaan ees korjata? Mä oon oman itseni tuho ja se surettaa ja suututtaa mua syvästi :(