Mä luulen, että mä olen nyt tarinani kertonut ja mä siirryn kirjoittelemaan mukavbampia asioita. Eli ainakin siis toistaiseksi suljen tän blogin :) Kiitos kun jaksoitte lukea :)

Sillon nuorena..

...mä tykkäsin pukeutua samanlaisiin vaatteihin kun pojat ja kävellä ja käyttäytyä samalla tavalla. Se oli jotenkin coolia varmaan , en tiä, mutta jotenkin totuttauduin siihen niin paljon, että tekis mieli näin auikuisenakin puheutua samalla tavalla kun miehet, ei siis ketkä tahansa miehet, vaan sellaset söpöt ;) katumuodiksikohan sitä sanotaan, emmä tiedä, oon liian vanha sellaseen anyway :D

Ikävä

Miten joku voikaan välillä niin ikävöidä vanhaa elämää :'(
Haluisin olla nuori ja villi vielä, pysäyttämätön..
Itkettää..

Perheenäidin salattu tausta: Rikoksia, huumeita ja vankilatuomioita

23.09.2011 14:00

Johannan nuoruuteen kuuluivat muun muassa autovarkaudet.

Johanna ei ole uskaltanut kertoa ystävilleen hurjasta menneisyydestään, johon kuului niin varkauksia, huumeita kuin pahoinpitelyjäkin.

Johanna oli 14-vuotias hyvin menestyvä oppilas, kun hän ajautui vääriin porukoihin, karkasi kotoa ja alkoi varastella.

– Kotioloni olivat hyvät, mutta jostain syystä hain jännitystä ja minun oli paha olla. En edes muista kuinka monta kertaa vanhempani ja sukulaiseni ovat etsineet minua poliisien kanssa. Pisimmillään taisin olla toista kuukautta kateissa. Liehuin silloin Lapissa ja Ruotsissa.

Varastetulla autolla Lappiin

Johanna muistaa erityisen hyvin karkureissun, jonka päätteeksi vanhemmat tulivat hakemaan häntä Kuusamosta takaisin Etelä-Suomeen.

– Päätimme lähteä varastetulla autolla Lappiin. Juutuimme kesärenkailla tunturiin, kun ajoimme karkuun huoltoasemalta. Menimme johonkin mökkiin, jossa peseydyimme ja laitoimme ruokaa. Lopuksi rikoimme paikat. Sellaista se silloin oli. Olimme nuoria ja tyhmiä.

Lopulta kaveriporukka jäi kiinni ja joutui poliisiasemalle Kuusamoon.

– Siellä vietimme yön, ja aamulla olivat vanhemmat hakemassa kotiin.

"Vanhemmillani oli todella vaikeaa"

Johannan vanhemmat yrittivät kaikin keinoin puuttua tyttärensä holtittomaan käytökseen.

– Apua järjestettiin joka suunnalta, mutta en halunnut sitä. Vanhemmillani oli todella vaikeaa, mutta äitini on aina ollut tukenani ja hakenut minut poliisilaitokselta kotiin.

17-vuotiaana Johanna joutui vankilaan pahoinpitelyistä.

– Kaverini hakkasi ihmisiä huvikseen kaupungilla, ja minä olin siinä mukana. Jouduin linnaan, koska minulla oli allani jo viisi ehdonalaista autovarkauksista.

Huumeet tulivat kuvioihin

Ensimmäisen lapsensa Johanna sai 19-vuotiaana. Kun hän kolmea vuotta myöhemmin erosi lapsen isästä, hän ajautui huumeporukoihin.

– Käytin heroiinia suonensisäisesti reilun vuoden ajan. Lopulta kaverini pakotti minut vieroittautumaan. Jatkoin kuitenkin epäsäännöllistä käyttöä aina toiseen raskauteeni asti, eli melkein kahdeksan vuoden ajan.

Muutos lasten takia

Kun Johannan kuopus oli kolme kuukautta vanha, vauvan huumeita käyttänyt isä hyökkäsi Johannan kimppuun.

– Hän pahoinpiteli sekä minua että esikoistani. Samoihin aikoihin olin tavannut koirapuistossa normaaleja ihmisiä ja saanut heistä uusia ystäviä. Silloin tajusin, miten kieroutunutta elämämme oli. Minun oli saatava lapseni pois sellaisesta elämästä.

Johanna teki rikosilmoituksen pahoinpitelyistä ja pääsi vaikeuksien kautta irti entisistä piireistä. Vuosien takainen elämä on enää kaukainen muisto.

– Nykyisin olen normaali kahden lapsen äiti ja elän laillista ja ihanaa arkea. Koko ystäväpiirini koostuu perheellisistä ja työssäkäyvistä veronmaksajista, joilla ei ole aavistuskaan siitä, että yksi heidän ystävänsä on entinen rikollinen. En ole uskaltanut kertoa heille menneisyydestäni, sillä pelkään, etteivät he enää sen jälkeen haluaisi olla ystäviäni.

Studio55.fi/Tuuli Lindgren

Kuvat: Colourbox.com

http://www.studio55.fi/tositarina/

Kuvani

Päätin laittaa kuvani, oon tuossa 14 tai 15 vuotias. Eka kuva mikä kyttiksellä musta otettu :)

Elämä on..

Yhtä päähänpotkimista vaan :( Teet sitten oikein tai väärin niin aina on paha olla :( kannan edelleenkin surua siitä, ettei lapseni pääse tänäkesänä lomalle isänsä luo, koska isä ei halua antaa "huvikseen" sitä huume seulaa. Nuorimmainen puhuu ja odottaa isälleen pääsyä, mutten ole raskinut kertoa, ettei taida tänä kesänä päästä.
Ajattelin että jos haen itse sitä tapaamisen täytäntöönpanoa oikeudelta, mutta finlexin sivuilla olikin asiasta tällainen tieto "Tilanteissa, joissa muualla asuva vanhempi ei halua tavata lasta sopimuksesta tai päätöksestä huolimatta, ei oikeudellisia pakkokeinoja ole käytettävissä." 
Eli en mahda sille mitään, en voi isää pakottaa testiin, enkä uskalla ottaa riskiä ja antaa lapsia ja luottaa isän sanaan kun se tähän mennessä on aina ollut valetta, eikä oikeuskaan näköjään voi isää pakottaa. Oishan mun toi pitänyt muistaakkin, vanhemman lapsen kohdalla oli myös niin että isä ei halunnut tavata eikä sossu tai lastenvalvoja voinut asialle mitään :(

Joka ilta melkein mietin, että haluaisin kuitenkin päästää lapset sinne. Onneksi enää en ole ihan niin naivi, vaan nyt järjen ääni puuttuu haluun jo melkeen heti ja muistuttaa miksi sitä seulaa kannattaa odottaa. Sydäntä raastavaa tää on :(

Kumpa voisin ottaa ikävän lapsen sydämestä pois.

Vääryyttä Perkele!

Ikäviä muistoja menneisyydestä ja siitä mikä olin silloin ja mikä en ole enää.. Miks niiden maailmojen piti ees yhtyä/tavata? Olisin pysynyt poissa sieltä vaan.
Onko se sit hyvä vai huono asia, että hermo ei kestä sitä maailmaa, ei kestä nyt eikä kestänyt sillon ennekään. Sainhan aina kauheat sydämen tykytykset ja tärinät jos jotakin sattu, jos joku oli vihanen, jos oli joku asia selvittämättä. Oman hengen edestä pelkääminen ei ollut yhtään liioteltua. Vaikka vieläkin tahtoisin esittää niin kovaa, että tekee mieli sanoa ettei mua uskaltais kukaan tulla vahingoittamaan, mut oikeesti.. kyl uskaltais.
Kamalaa miten on esittänyt jotakin mihin ei ikinä riitä resurssit. Mä olin oikeesti niissä tilanteissa enemmän peloissani varmaan kun se "vastustaja" ja oisin edelleenkin. Ainoo mikä "kept me going" oli, etten halunnut että kukaan ois huomannut että olin oikeesti arka pikku pelkuri, oli pakko painaa päälle ja esittää pelottavaa ettei kukaan ois saanut tietää , ettäpelkäsin itse.
Oppisin jo hyvin nopeesti muutaman kerran turpaan saatuani että hyökkäys on paras puolustus ja useimmiten se toimis ilman että tartti sen enempää tehdä kun sanoa että "keskustellaanko kahestaan?" varsinkin sen jälkeen kun olin ollut istumassa.
Ulkopuolisten silmissä oon tai olin ihan hullu akka, kävin päälle vaikka puukolla, enkä välittänyt saiko itse turpaan tai oisko voinut saada, pääasia, ettei kukaan nähnyt epäröintiä taikka pelkoa mussa. Kumpa ihmiset ois nähnyt mun sydämeen silloin..
Joku kova jätkä sanoikin kerran mulle, että vetäis mua turpaan kun en oo ees mikään muija, niin kova tappelemaan olin. Mut oikeesti se kaikki oli pelon peittämistä. Ja sama pelko mussa on edelleen. Mä oon rauhaa rakastava ihminen, haluaisin olla kaikkien kaveri ja että kaikki tykkäis musta. saan kauheita paineita jos tiedän, etä joku ei tykkää musta. Se vaivaa mua päivin öin. Sairasta.

Ois mukavampi elää ja olla jos oisin naisellinen nainen niinkun muutkin naiset. Oisin avuton. Vähän tyhmä. En vastuussa omista sanoistani tai teoistani ku olinhan vähän höpsö nainen. Nyt mua pidetään vanhoissa porukoissa yhtenä jätkistä. Jolle voi huutaa, kantaa kaunaa, kostaa ja jota pidetään täysin vastuussa kaikesta mitä on koskaan sanottu tehty tai tapahtunut. Mitään höpsön naisen menkkasekoilu/lipsautus/kännimöläytys ym anteeksi antoa ei mun kohdalla tunneta. Mua pidetään kovana miehenä. Mitään ei anteex anneta eikä unohdeta.

Miks mä halusin niin kovin kuulua heihin, niin kovin, että teeskentelin puolet elämästäni olevfani jotain mitä en pystyis oikeasti koskaan olemaan. tai olinhan mä, kukaan vanhoista tutusita ei ees uskois tätä tekstiä mun kirjoittamaksi, sen verran uskottavasti vedin roolini läpi. Miks?

narkkareitten juhannus

Jotakin about 11 vuotta sitten vietin hiukan toisenlaisen juhannuksen kun nyt tänä vuonna. Sillon mä ja sillonen jätkäkaveri ja yks toinen kaveri pakattiin autoon piriä, vettä, hyvää musaa ja lähettiin maakuntia kierteleen. Nopea auto oli tietty ja sillä ajettiin tietty niin lujaa kun pääsi :D
Yks muija haettiin vielä hiukanpäästä kaupungista ja sitten lähettiin kurvaileen maaseutujen pikkuteitä, käytiin rannalla, tehtiin nuotio, oltiin saunas ym ja sitten yöllä ohimennen kilautettiin joku huoltis ja vietiin sieltä kaikki jäätelöt :P
Autoillessa vedettiin vedot ajon aikana, mä heitin mun jätkäkaverille hihaan kun se ajo ja sitten itelle..

Onnex en elä sellasta elämää enää.. Mutta aika moni nuori varmaan tekee tänä juhannuksena tuota samaa jossakin päin suomea :(

Ei se vaan jätä rauhaan..

Menneisyys siis. Taas unissa on kavereita sieltä, menneisyydestä, on eksiä ja on tapahtumia, huumeidenkäyttöä minkä osaksi luen kyl tarkottavan pelkoa että eksä eli nuorimmaiseni isä edelleenkin käyttää aineita, koska usein unissa missä hän on niin mäkin käytän ja käytän siks että olisin selvillä että millasis olois mun lapset on ja et ne on kunnos, joo, outoa tosiaan mut tällanen syy on ihan selvä siin unessa. Käytän siin sivussa vaan kun hänkin käyttää et saan olla mun lasten kaa ja suojella niitä. :( Järkkyä :(

Eksä ei tapaa lapsiakaan taas, hän ei suostu antaan huumeseulaa. Sisälläni kaks eri mielipidettä taistelee tän asian kans, se hyväuskonen minä tahtois niin et lapset menis nyt kesälomalla sinne vähäx aikaa ja haluis uskoo et isällä oli joku muu syy kun huumeet sillon kun se sekavana soitti mulle, sit taas se älykkäämpi minä huutaa että älä nyt anna taas periks, lasten turvallisuus kyseessä ja jos ihminen ei entisenä narkkarina anna lastensa takia seulaa ni syy ei ole mikään muu kuin että puhasta seulaa ei oo nyt mahollista saada.

Sydän särkyy kun mietin että lapset on juur alkaneet tottua siihen et saavat olla taas isän kanssa ja mennään lomalle sinne hänen luo ja isä on kiva ja kaikki on hyvin ja mäkin olin alkanut jo  tottuu siihen. Nyt sitten tuli tällanen. Mun on odotettava että eksä joko menee seulaan ja se ois puhas tai sitten että eksä tajuaa hakea tapaamisten täytäntöönpanoa oikeudelta missä sit ne seulat häneltä vaaditaan. Kurja katkos tulee vaan taas tapaamisiin lasten kannalta nyt :(

Eksän mielestä kiusallani pyydän vaan seuloja, huume menneisyydellä ja epäilyksillä ei oo tässä hänen mielestään mitään sijaa. 2v ollut nyt ilman ni hänen mielestä se on riittävä todiste ettei enää tartte seuloja antaa, ei vaikka soittelee ihan sekavia puheluita mulle. Ja nyt koko vitun rumba on mun vikani tietty, taas. Minä paha paska kiero ihminen kehtaan taas sotkea hänen asiat kaikki. Enkä ajattele lasten parasta vaan tää on osa mun juontani, taas, sitä suurta salajuonta missä on sossut ja kaikki mukana..
Voi vittu oikeesti, loppuuko tää ikinä?!

Ikävä ja rakkaus

Mulla on tässä aina sillointällöin tullut mieleen yks mun elämän mieleenpainuvimmista henkilöistä. Olin jotakin 15 kun tapasin hänet ekan kerran, oltiin muistaakseni niiden lastenkotilaisten kanssa jossakin liesussa ja kaks autoo tuli vastaan, kummassakin oli kuskina heidän lastenkodissa asuvat jätkät ja ne otti meidät kyytiin. Mä pääsin sellasen 17vuotiaan tyypin kyytiin joka oli autolla ajellut varmaan alle kymmenen vuotiaasta alkaen ja joka oli linnassakin istunut jo monet kerrat.

Siitä ihmisestä tuli mulle jotenkin tärkee vaikkei me seurusteltu sillon alku vuosina lainkaan, mutta vaikka oisin seukannut kenen kanssa hyvänsä niin aina kun tuo tyyppi pääs linnasta se etti mut käsiinsä ja mä lähin sen mukaan vaikka ois ollut jätkäkaveri vieressä. Tuon tyypin kanssa oon viettänyt elämäni ihanimmat hetket, eikä romanttisessa mielessä vaan muuten vaan. Se ei koskaan painostanut mua mitenkään suhteeseen sen kaa eikä ees mitään tekemään, oltiin vaan ja ajeltiin, juteltiin, sekoiltiin. SE oli ihana herrasmies, jos mulla oli nälkä niin se murtautui kauppaan ja kysyi mitä mulle sais olla. Jos olin väsynyt lähtemään jonnekin niin ei se itsekään sit lähtenyt. Mä olin aina etusijalla ja se kysyi multa mielipidettä joka asiassa. Jos mä sanoin etten halunnut sitä ja sitä kyytiin, niin sitten sitä ei otettu kyytiin. Jos mä sanoin et mee kotiis nukkumaan niin se meni. Jos mä halusin ajaa Lappiin niin sinne lähettiin siltä istumalta.

Mä seukkasin sellasen ihana  jäbän kaa kun olin 16. Se oli hyvä laulamaan ja soitti ihanasti kitaraa, olin tosi rakastunut. Oltiin meillä yks päivä ja tää linnaheebo ajoi autolla pihaan. Käväsin huoneessani sanomassa sille mun ihanalle jätkäkaverille, että heippa mä meen ajelulle eikä se sen koommin nähnyt mua. Vaikken mä alkanut seukkaan sen linnaheebon kaa, mut meillä oli joku kumma magneetti meidän välissä, etten mä voinut vastustaa sen seuraa enkä halunnutkaan.

Se ei ollut millään lailla komee, pikemminkin ruma ja monet ihmettelikin, et miks olin sen kaa, mut se vaan oli niin kiva ja osas käsitellä mua just niinkun mua piti, eli antaa mulle kaikki vapaus ja päätösvalta niin mä pysyin tyytyväisenä ;)

Me ei koko aikana kun tunnettiin harrastettu seksiä eikä edetty ees lähellekään et ois meinattu, vaikka mentiin me kihloihinkin kerran kun se oli linnas, mä ostin oikeen paksut kultasormuksetkin meille sen rahoilla.

Se kirjotteli ja soitteli mulle aina sielt vankilast ja se oli mulle aina iso juttu kun siltä tuli kirje, sitä sitten ihmeteltiin tyttö ja poikaporukassa ja yleensä mun kulloinenkin jätkäkaveri oli vihanen ja mustasukkanen siitä et se kirjotteli ja soitteli ja että se oli mulle niin tärkeetä.

Vasta nyt kun oon monet rakkaudet nähnyt ja kokenut oon ymmärtänyt et kukaan ei oo koskaan rakastanut mua samalla lailla kun tuo tyyppi, ja en usko että kukaan koskaan tulee rakastamaankaan.

Se oli jotakin ihmeellistä ja moni likkakaverini oli kade siitä kuin tää tyyppi teki kaiken mitä käskin eikä koskaan sanonut mitään vastaan.

Kaikki jotenkin ihaili sitä kun se oli niin villi ja kova nuorisorikollinen. Mä en nähnyt sitä sellasena. Mulle se oli vaan kauheen rakas, en osaa selittää mitä sana rakas tässä yhteydessä tarkottaa koska en ollut koskaan mitenkään palavasti rakastunut häneen vaikka hän meni yli mun kaikkein suurimmistakin rakkauksista ja sai mut aina iutselleen vaikka oisin ollut elämäni suurimman rakkauden kanssa sillä hetkellä.

Moni mies väittää kohtelevansa rakastaan kuin Kuningatarta, mut väitämpä et niil ei ole hajuakaan siitä mitä on todella olla Kuningatar jollekin miehelle, nimittäin sellanen mä olin hänelle ja mun yli ei mennyt mikään eikä kukaan.

Aina kun ajeltiin niin mulla oli tapana kosketella hänen hiuksia, hänellä oli pitkät hiukset. Josistuin takapenkillä mulla oli aina kädet kiedottu hänen ympärille ja joskus peitin hänen silmät kesken autoilun :D

Hänen kanssaan oon kyl ollut jännimmissä ja onnistuneimmissa taka-ajoissa :D

Kiusallani vai?

Sieltä se menneisyys vaan kurkkii vaikka miten tahtois päästä eroon.. Vähän tuoreempaa kurjuutta tällä kertaa.. Nuorimmaiseni (6v) isä, jolle päihteet hieman enemmässä määrin maistui tai maistuu... Vahva epäilykseni on että maistuu taas, mutta minähän epäilenkin ihan kiusallani, en suinkaan siksi, että olisin huolissani olosuhteista minne lastani ollaan viemässä. Nuorimmaiseni pitäisi siis matkustaa isän äidin kanssa junalla toiselle puolen Suomea isää tapaamaan, isän äiti itse menee toiseen kyläpaikkaan, joten ei olisi "valvomassa".
Syy miksi epäilen isällä olevan taas huumeiden käyttöä on se, että hän, joka on selvillä ollessaan ehkä maailman paras isä, perui viime kertaisen tapaamisen vaikka oli ajanut autolla tänne kotipaikkakunnallemme asti tapaamaan lapsia. Hänellä ei ole ollut tapana perua, ennemminkin hän on aina (selvänä) tehnyt kaikkensa, että on voinut tavata ja ns tullut vaikka läpi harmaan kiven, eikä mitään tapaamis ongelmia olekaan ollut, muutakun pari vuotta sitten viimeksi, silloin olikin sama meininki kun nyttenkin eli tekstareihin ja puheluihin ei vastata, tapaamisia siirreltiin ja peruttiin jne kunnes viimeisenä kertana isän sisko toi lapseni kotiin kesken tapaamisen ja sainkin isän kaverilta tietoon, että piriä siellä vedetään täyspäiväsesti taas. Silloin(kaan) isä ei suostunut huumeseuloihin mutta hommas itselleen sitten hoitopaikan toiselta puolen Suomea ja sinne jäikin asumaan myös. Hoito onnistui sillä kertaa ja isä meni töihin ja toimitti huumeseulat ym ja tapaamiset pääsi taas käyntiin ja suijuivat tähän asti hyvin.

Nyt viime tapaamiskerralla isä sitten perui ja valehteli äidilleen, että minä peruin tapaamisen. Soitin isälle ja yhteen puheluun hän vastasi ja huusi sekavia mulle puhelimeen eikä ymmärtänyt vaikka väänsin rautalangasta että en kiellä häntä tapaamasta lapsiaan vaan hän voi tavata mutta silti hän halusi perua tapaamisen. Syy jäi mulle epäselväksi, samoin kun moni muu seikka siitä puhelusta. Vanhempi lapseni yritti myös saada kii häntä ja hänen naisystäväänsä joka entisenä nistinä on nykyinen huumehoitaja useassakin huumehoitolassa, kukaan ei ole sen koommin vastannut puheluihin eikä viesteihin.
Munkaan äidille eikä omalleen äidilleen isä vastannut..
Tästä heräs epäily, että ehkä hänelle päihteet vei taas voiton, kuka hullu nyt muuten ajaa montaa sataa kilsaa ja ehdoin tahdoin kieltäytyy sitten tapaamasta lastaan vaikka miten rukoilin puhelimessa, että tapaa nyt kun lapsi niin odottaa. Silti hän vietti koko viikonlopun kaupungissani, tiedä sitten millä asioilla..

No nyt kun yritän saada häntä antamaan huumeseulaa, että voisin turvallisin mielin päästää lapseni sinne hänen luokseen niin tuskimpa hän suostuu. Hänen äitinsä kanssa jutellessani sain vähän sen käsityksen, että siellä päässä on ajatus, että minä kiusallani niitä pyydän ja kiusallani häntä epäilen. Äiti tietty on sitä mieltä ettei mitään huumeen käyttöä nyt ole, eihän mullakaan ole :O
Viimeksikin äiti väitti poikansa olevan kunnossa, vaikka osottautuikin sitten että käytti. Eihän kukaan selvillä vesillä oleva nyt päihde hoitoon mene ja sitäpaitsi myönsi itsekin käytön jälkeen päin.

Tämä on mullekin niin vaikeaa. Paljon mieluummin eläisin ilman että tarttis tuollasista kantaa huolta ja huolen lisäksi elämään astuu mukaan pelko, jos hän käyttää niin kuvioon saattaa astua myös muut asiat, uhkailut tai todellinen väkivalta. Viime vuoden lopulla juuri jouduin hänen (ex?)ystävänsä väkivallan kohteeksi, kuka sanoo etteikö hän voisi järjestää minulle lisää sellasta tai jopa järjestää hengiltä?

No ei nyt mennä asioiden edelle kuitenkaan, mutta todellisuus on, että mulla on todella vahva tunne, että sielläpäässä ei mene nyt ihan niinkuin pitäisi ja koska isän äitikään ei ole paikanpäällä, että jos jotakin sattuu niin ottamassa 6 vuotiasta vastuulleen, niin minua suorastaan pelottaa päästää lapseni sinne. Ja miksi ei voisi antaa huumeseulaa mikäli ei ole mitään salattavaa?

Mitä kiusaamisella voidaan saada aikaan...

Mulla on omakohtasta kokemusta kiusaamisesta melkeen läpi elämäni.
Ekan kurjan kokemuksen muistan ekaluokalta, mulla oli paikkakuntamme sillosella vaarallisimman lähiön nuorisotalolla koulun jälkeinen kerho. Kerran sinne tuli yks naapuripihan iso poika jahdaten mua ja heitti mua nyrkin kokoisilla kivillä. En tainnut mennä sinne kerhoon enää sen jälkeen. Sama poika jatkoi kiusaamistani ulkona tokaluokalle asti jolloin muutettiin muista syistä pois sieltä.

Seuraavassa asuinpaikassa sain olla melko rauhassa jonnekin viidennelle asti, jolloin pari poikaa alkoi kiusaamaan mua, toinen mm potkas mua discossa mahaan ja toinen kuristi kouluaikana koulu alueella.

Seiskaluokalla muutettiin sieltä pois takas sinne hurjaan lähiöön mutta eri kadulle. Siellä lähiön "jengiläiset" eli nuokkarilla hilluvat lapset ja nuoret alko kiusaamaan mua oikein urakalla. Useimmiten se oli uhkailua, mutta kerran sattui noin kymmenen nuoren porukka samaan aikaan mun pihalle ja kävivät siinä mun kimppuun. Yks niistä löi muutaman kerran mua kasvoihin ja sitten ihmettelivät kun en itkenyt tai juossut karkuun. Jäätysin vaan siihen. Yks poika ehdotti (hän muuten oli ekalla ja tokalla mun kans samalla luokalla, tosi kiva poika sillon, soitti pianoa erittäin hyvin, käytiin kerran koko luokan voimin hänen kotonaan kuuntelemassakin hänen soittamistaan), että tytöt riisuisivat multa paidan, että tissit näkyis. Onnex eivät tehneet sitä, se ois ollut äärimmäisen noloa :( Hetken ne siinä haukkui mutta kun seisoin vaan enkä välittänyt niin lähtivät sitten pois ja mä juoksin kotiin ja sisällä vasta tuli itku ja kauhea tärinä :'(

Mitä siinä sitten tekee, koko ajan sai elää pelossa, minnekään ei voinut mennä kavereiden kanssa kun niitä oli joka paikassa. Onneksi muutettiin sieltäkin pois ysiluokan aikana ja pääsin maalle. Kävin silti samaa koulua jonka olin seiskalla aloittanut sen asuinpaikan mukaan joka oli siis ala-asteelta yläasteelle, koulussa sain olla suht rauhassa vaikka ala-asteen kiusaajapoika olikin samalla luokalla ja tuli vielä samassa bussissakin, koska oli myös muuttanut sinne kurjaan lähiöön.

Mä aloin lintsaamaan. Ja hengaamaan kaupungilla muiden kaltaisteni lintsareiden kanssa. Sellasia nuoria ja lapsia tänäpäivänä sanotaan täällä meillä Hansalapsiksi. Siellä mua ei kukaan kiusannut.

Tutustuin eri lastenkotien lapsiin ja nuoriin ja aloin liikkua heidän kanssa. Kuljeskeltiin päivät ostoskeskuksissa ja kaupoissa ja kaupungilla. Yhden lastenkodin pari vanhempaa nuorta tyttöä alkoi vainoamaan mua ja uhkailemaan, aina jos näkevät tai kuulevat mun olleen jonkun heidän lastenkodissa asuvan nuoren kanssa liikeellä niin saisin turpaan. Taas sai alkaa pelätä. Mutta kaupungilla tutustuin myös nuoriin, jotka itse hakkasivat toisia nuoria. Ihan vaan huvikseen. Ja jos liikkusin heidän kanssa, niin menin itsekin siihen mukaan. Oli mukavaa tuntea olonsa kovaksi ja hakata joku heikompi. 

17 vuotiaana aloin liikkua sellasessa rasistisessa porukassa ja sillon kaupungilla tehtiin paljon tyhmyyksiä. Hakattiin paljon porukkaa ja osallistuttiin kaikenmaailman joukkotyhmyyksiin. Onneksi sitä aikaa ei kestänyt kun vajaa kaks vuotta, mut sinä aikana ehtisin hankkia linnatuomion väkivaltaisuuksilla. Yhden kerran pahoinpideltiin poliisikin.

Nyt kun mietin niin luulen että kiusaaminen vaikutti aika paljon siihen , että lähdin tuollasiin väkivaltaisuuksiin yleensäkään mukaan ja nautin silloin niistä teoista mitä tein tuntematta vähääkään katumusta, ees kiinnijäätyäni. Jos mua ei ois koskaan kiusattu, niin oisinko ollut menemättä mukaan?

Tänäpäivänä kadun kyllä monia asioita mitä nuorena tein, mutta päivääkään en vaihtais pois. Uskon, että se väkivalta mitä tein ja mitä näin on tehnyt musta nyt hyvin empaattisen ja läheisrakkaan sekä eläinrakkaan ihmisen. Sellasen joka haluaa auttaa heikompiaan ja tarjota apuaan sellaiselle joka sitä kipeästi tarvitsee.

Yksinäistä

Se on yksinäinen paikka kun lähtee rikollisesta maailmasta eikä kuitenkaan oikein kunnolla sovi ns normi maailmaankaan..

Sitä sun tätä..

   ..niin, kauanko mä sitten tarkalleen ees käytin huumeita? Se alko sillon kun erosin vanhimmaiseni isästä vuonna -99 loppuvuodesta (muistaakseni) ja siitä sitten eteenpäin noin vuosi päivittäistä käyttöä ja sitten vähän vähempi kun tuli ne katko kierteet ja niiden jälkeen salaa vetämiset, mut ei ollut säännöllistä narkkaamista enää. Viimeset vedot vedin vielä kun odotin nuorimmaistani, voi luoja että tuota asiaa on vaikea ajatella ja vielä vaikeampi kirjottaa :'( Luojan kiitos se oli vain yksi kerta ja Luojalle kiitos, että viimeinen! Jos en olis eronnut nuorimmaiseni isästä niin dramaattisesti kuin erottiin, niin luulen, että huumeet ois vieläkin osa myös mun elämää, ainakin toisinaan. Onneksi pääsin pois siitä elämästä ja huomasin ja oppisin elämään toisenlaista elämää. Se mun narkki aikainen bestis jolla 4 lasta on tällä hetkellä pitkällä hoitojaksolla, sillä oli taas livennyt. Mun nuoruuden bestis jolla yksi lapsi elää myös sitä elämää mitä mä elin aiemmin. Hänen lapsensa asuu isovanhemmillaan myös.. Niin paljon näkee ja kuulee miten lapsia tahtomattaan satutetaan noissa piireissä, niin paljon tuttuja ja tuttujen tuttuja jotka tekevät niin edelleen :( Olen niin kiitollinen että pääsin siitä pois, en itseni takia pelkästään vaan enimmäkseen siksi, että nyt mun lapsilla on paremmat mahdollisuudet kasvaa normaaleiksi eikä nähdä mallia rikollisista, alkoholisteista, narkeista ym.
Itse taas aina kun rahattomuus iskee niin alkaa miettimään oikotietä onneen, sitten taas muistan etten halua olla sellasten kanssa tekemisissä. Joskus mietin että alkaisinko myymään jotain pillereitä että sais hiukan enemmän rahaa, mutta onneks järki on aina puuttunut ajatuksiini ja lopettanut tuollaset mietteet tykkänään. Loppujen lopuksi elämä on aika kivaa nyt, mulla on kivoja harrastuksia ja vaikka oonkin vähän sosiaalisesti rajoittunut, niin ei mua haittaa olla kotona ja tehä omia juttuja :D

Mulla oli yks ilta mielessä joku tarina, mutta en heti kirjottanut sitä ja nyt en enää muista mikä se oli, eikun joo, se oli siitä yhestä kaupasta, minne me aina tehtiin kilikalikeikka ja kerran ikkunaan jäi roikkumaan terävä lasi sinne ylös ja se tipahti mun selkään, onnex mulla oli paksu takki joten se nirhas vaan takin rikki eikä mulle tullut ihoon kun pieni naarmu, kesä aikaan, se oiskin ollut giljotiini ja ois käynnyt pahemmin :D

Muut otti aina tupakkaa ja kaljaa, mä otin karkkia ja vähän tupakkaa :D En mä tykännyt kännissä olemisesta, siinä ei ollu mun mielestä mitään siistiä. Monesti muut joi mutta mä en. Mistä sekin johtu, en tiä..

Mitähän mä täytin silloin?? 24, 25 ehkä? Mulla oli parhaimmat synttärit ikinä! Jokainen kamu anto jotain, oli pirii, oli essui, oli konii, oli pillerei laskuihin, oli ihan mitä vaan bilettämiseen tarvitaan.
Me oltiin sellanen muutaman tyypin ydin porukka, poika kaveri bunkkas mun tykönä, pari muuta jätkää kans sillontällön ja muita jotka kävi siellä kun kotonaan ja kaikki oli tervetulleita.
Mulla ei oo niin läheisiä kavereita ollut koskaan ennen eikä koskaan sen jälkeen.
Ne jätkät huolehti, että oli sapuskaa, siistiä, kamaa ja kaikkea mitä tarvis. Kaikki oli huolehtivaisia, kohteliaita ja ystävällisiä toisiaan kohtaan. Kaikkiin vois jotakuinkin luottaa mikä on narkkarimaailmassa melko harvinaista.
Joskus vaan ikävöin niitä aikoja ja ihmisiä. Kyllä mä nyt tajuan että suurin osa käytti hyväx mua...

Nyt se iski mun tajuntaan !

Joskus facebookkailuni alkuaikana lisäsin mun yhden entisen kaverin joka on mulle nuoruudessa ja aikuisempanakin ollut hyvin hyvin läheinen. Tänään tajusin mitä yks hänen kommenttinsa mulle tarkoitti, sillon kun hän sen mulle kirjotti, luulin, että se tarkotti sitä että uskon Jumalaan, mutta nyt vasta ymmärsin, että se tarkottikin sitä, että oon hänen silmissä vasikka.

Hän kirjotti mulle kun kysyin kuulumisia, että "etkös sä oo vähän niinkun vaihtanut puolta?" Se taitaa tarkottaa sitä kun menin oikeuteen eksäni takia ja nostin syytteen häntä vastaan siitä pahoinpitelystä.. Ilmeisesti kaikkien mielestä se ois pitänyt hoitaa ite eikä sotkea poliisia ja oikeuslaitoista sihen.

Nyt ehkä oisinkin riittävän vahva hoitamaan tollasenkin itse tai laittaa jonkun muun hoitamaan, mutta sillon se oli ainoo vaihtoehto. Sillon siinä oli lastensuojelu painostamassa ja hyvä, että olikin, en oiskaan yksin jaksanut sitä prosessia. Ja tietenkin se on ja oli lasten ja munkin etu, että laitoin asian virallista tietä loppuun asti. Muutoin eläisin siinä oravanpyörässä vieläkin ja melko varmaan jompi kumpi, minä tai eksä oltas varmaan kuoltu tai ainakin linnassa.. Ehkä tää on se hinta jonka joudun maksamaan siitä, että pääsin pois siitä elämästä.

Nyt kun eksänikin on elänyt pari vuotta selvänä ja ilman vanhoja kavereitaan toisessa päässä Suomea, niin hänkin näyttää aika onnelliselta ja terveeltä ja käytöskin on erittäin mukavaa, uskon, että hänkin on tyytyväinen lopputulokseen vaikka vaikeaa reittiä sinne pääsikin ;)

...joskus mä ikävöin mun vanhaa elämää niin että sydämeen sattuu monta päivää ja itkettää. Elämä nyt on liian tylsää. Oon pelkkä äiti, en mitään muuta.
Ennen mä olin mitä halusin. Nyt on vaan muistot..

Sillon joskus Lapissa.. Ai että oli ihanaa. Se oli elämäni seikkailu. Monta viikkoa reissussa.. Olin jotain 16 17 sillon. Lihapullia pilttiä ja muumilimsaa ruuaksi. Joka päivä ! Yötä päivää ajeltiin, nukuttiin millon missäkin. Voi kiesus, kyl se oli aikaa <3

Kristiinankaupungissa kerran, tais olla just sillä kuuluisalla reilun kuukauden reissulla, jotkut jäbät näytti keskaria meille autosta keskustassa. Seurattiin niitä niiden himaan asti ja siellä tuli jommankumman äiti kotiovesta pelastamaan poikaparkoja kun me hakattiin niiden auto paskaks sihen niiden silmien eteen ja pojat juoksi äidin helmoihin sisälle piiloon ! 

Sorkkarauta oli mun lempi ase sillon nuorena. Ai että sillä oli kiva lyödä. Kyllä sitä on saanut moni maistaa. Mun sorkkarautaa.

Sillä on hakattu ihmisiä ja esineitä, täysin tunteetta, kas ettei kukaan kuollut, onneksi! Lähellä oli kyl varmaan kerran. Sen kerran kun se äijä hakattiin, silläkin kertaa suutuin ihan pienestä, joku puoilijuoppo tuli pummaan röökiä tai mitä lie ja jätkät ei antanut ni se äijä alko kovistella ja veti mun jätkäkamua letistä, sillon kipasin autosta jerkun ja aloin mätkimään hulluna! Sihen se paska jäi makaamaan. Lehdestä luettiin myöhemmin että 7 tyyppiä oli hakannut sen, äijä oli nähnyt vähän harhoja..

Henki pois?

Se on aika hassu tunne, kun tajuaa ettei oma henki ole päivänselvä asia.
Sillon aiemmin kun kirjoitin, että olin uhkaillut jotakuta ja saanut sillä ja erinäisillä valheilla silloisen poikaystäväni ja erään alamaailman suht merkittävän hekilön välit sekasin niin tää henkilö tuli kotimme oven taa tarkoituksenaan ampua multa pää irti, mun silloinen poikakaveri ajoi tän tyypin pois pesismailalla, mutta sillon tää tyyppi sanoi mun jätkäkamulle, että joko mää tai hän. Mun jätkäkamu oli tän tyypin oikee käsi melkein, luottohenkilö, mut hän valkkas mut ja heidän välit katkes siihen ja on katki varmaan viel tänäpäivänäkin.
Sillonhan mä en sitä oikein tajunnut samalla tavalla kun tänäpäivänä miten pienestä ja tyhmästä asiasta noissa piireissa voi olle henki tai terveys kiinni. Mä kun olen vielä hullunrohkea, jos mua uhkaillaan tai kiristetään edes hitusen niin mä en peräänny milliäkään.

Toinen kerta oli sitten meidän erotessa, kun oli se pahoinpitelykin, siinä jälkimainingeissa mulle soitteli jotkut jotka väittivät olevansa eräästä motskakerhosta ja uhkailivat mua udeaan otteeseen, sillon mä en uskonut että olivat muita kun exän juoppokavereita ja auoin päätä puhelimessa ihan täysillä ja kehotin tyyppejä tulemaan mun kodin parkkipaikalle niin katotaan kuka tappaa ja kenet. Tyyppejä ei koskaan näkynyt eikä kuulunut, mutta nyt ihan viimepäivinä sain exältäni kuulla, että henkikulta oli ilmeisesti hyvin lähellä lähteä tuona päivänä. Nuo tyyppit kuulemma oisivat enemmän kun mielellään hoidellut mut, koska olin laittanut pahoinpitelyn oikeuteen enkä hoitanut asiaa "heidän tavallaan".

Totta vai tarua, tiedä sitten, en exääni luota edelleenkään enkä usko kaikkia hänen juttujaan, mutta toisaalta hän kyllä tuntee niitä tyyppejä ja on liikkunut paljon heidän kanssaan, joten saattaa tuossa olla perääkin..

Onhan niitä kadonneita ihmisiä. Ei kai kukaan kerro, että hei me tapettiin se rivitalon Lotta tms. Ihmisiä katoaa, joitakin ei löydetä ikinä, jotkut löydetään jostakin metsästä..