Ikäviä muistoja menneisyydestä ja siitä mikä olin silloin ja mikä en ole enää.. Miks niiden maailmojen piti ees yhtyä/tavata? Olisin pysynyt poissa sieltä vaan.
Onko se sit hyvä vai huono asia, että hermo ei kestä sitä maailmaa, ei kestä nyt eikä kestänyt sillon ennekään. Sainhan aina kauheat sydämen tykytykset ja tärinät jos jotakin sattu, jos joku oli vihanen, jos oli joku asia selvittämättä. Oman hengen edestä pelkääminen ei ollut yhtään liioteltua. Vaikka vieläkin tahtoisin esittää niin kovaa, että tekee mieli sanoa ettei mua uskaltais kukaan tulla vahingoittamaan, mut oikeesti.. kyl uskaltais.
Kamalaa miten on esittänyt jotakin mihin ei ikinä riitä resurssit. Mä olin oikeesti niissä tilanteissa enemmän peloissani varmaan kun se "vastustaja" ja oisin edelleenkin. Ainoo mikä "kept me going" oli, etten halunnut että kukaan ois huomannut että olin oikeesti arka pikku pelkuri, oli pakko painaa päälle ja esittää pelottavaa ettei kukaan ois saanut tietää , ettäpelkäsin itse.
Oppisin jo hyvin nopeesti muutaman kerran turpaan saatuani että hyökkäys on paras puolustus ja useimmiten se toimis ilman että tartti sen enempää tehdä kun sanoa että "keskustellaanko kahestaan?" varsinkin sen jälkeen kun olin ollut istumassa.
Ulkopuolisten silmissä oon tai olin ihan hullu akka, kävin päälle vaikka puukolla, enkä välittänyt saiko itse turpaan tai oisko voinut saada, pääasia, ettei kukaan nähnyt epäröintiä taikka pelkoa mussa. Kumpa ihmiset ois nähnyt mun sydämeen silloin..
Joku kova jätkä sanoikin kerran mulle, että vetäis mua turpaan kun en oo ees mikään muija, niin kova tappelemaan olin. Mut oikeesti se kaikki oli pelon peittämistä. Ja sama pelko mussa on edelleen. Mä oon rauhaa rakastava ihminen, haluaisin olla kaikkien kaveri ja että kaikki tykkäis musta. saan kauheita paineita jos tiedän, etä joku ei tykkää musta. Se vaivaa mua päivin öin. Sairasta.
Ois mukavampi elää ja olla jos oisin naisellinen nainen niinkun muutkin naiset. Oisin avuton. Vähän tyhmä. En vastuussa omista sanoistani tai teoistani ku olinhan vähän höpsö nainen. Nyt mua pidetään vanhoissa porukoissa yhtenä jätkistä. Jolle voi huutaa, kantaa kaunaa, kostaa ja jota pidetään täysin vastuussa kaikesta mitä on koskaan sanottu tehty tai tapahtunut. Mitään höpsön naisen menkkasekoilu/lipsautus/kännimöläytys ym anteeksi antoa ei mun kohdalla tunneta. Mua pidetään kovana miehenä. Mitään ei anteex anneta eikä unohdeta.
Miks mä halusin niin kovin kuulua heihin, niin kovin, että teeskentelin puolet elämästäni olevfani jotain mitä en pystyis oikeasti koskaan olemaan. tai olinhan mä, kukaan vanhoista tutusita ei ees uskois tätä tekstiä mun kirjoittamaksi, sen verran uskottavasti vedin roolini läpi. Miks?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti