Ikuisesti ikionnellinen miehestäni

En voi kylliksi kiittää onneani, että oon löytänyt elämääni noin ihanan miehen joka mulla nyt on. Hän on tukena ja auttamassa kaikissa tilanteissa oli mulla sitten hyvä tai huono päivä <3

Hän muistaa aina sanoa, että rakastaa ja että pitää mua kauniina vaikka mulla ois mikä "ärrinpurrin-pieruverkkari-ei meikkiä- tukka rasvanen" -päivä.
Hän ei ikinä tuomitse tai arvostele vaikka tekisin mitä virheitä.
Hän ei ikinä suutu vaikka nalkuttaisin kovastikin.
Hän ei ikinä vaadi siivoamaan eikä valita sotkuista jos mulla on ollut laiskottelupäivä.
Hän kehuu aina mun tekemää ruokaa.
Hän ei ikinä valita vaikka ostaisinkin vaatteita tai kauneustuotteita melkein vimpoilla rahoilla.
Hän ei ikinä kiukuttele kostoksi jos mulla ois ollut huono päivä ja kiukuttelisin.
Hän ei ikinä vaadi tai pakota menemän minnekään minne mua ei huvita mennä.
Eikä hän ikinä vaadi tai pakota tekemään mitään mitä ei huvita tehdä, eikä saa kiukuttelukohtausta siitä.
Hän on aina niin joustava ja huomaavainen ja ottaa mut huomioon joka asiassa.
Hän osoittaa tunteensa ja puhuu niistä ja rohkasee mutkin puhumaan vaikka joskus asia on niin vaikea, että mieluummin vaikka eroaisin kun puhuisin.
Hän antaa hellyydenosotuksia pitkin päivää ja on aina valmis halituokioon kun mulle tulee sellainen tarve, vaikka kesken jännän leffan.
Hän suhtautuu kannustavasti ja vakavasti mun valokuvajuttuihin ja designtuotejuttuihin.
Hän ei ikinä vähättele mun ongelmia tai pahaa mieltä.
Hän on aina valmis kuuntelemaan ja olemaan läsnä kun mulla on asiaa.
Hän on aina valmis tekemään kaikkensa poistaakseen mun pahan mielen jos mulla on sellainen.
Hän on kertakaikkisen rakastava kaikilla mahdollisilla tavoilla, eikä mun ole koskaan tarvinnut arvailla tai epäillä hänen tunteitaan.
Rakastan sua Joni <3 Kiitos, että oot mun elämässä <3

Tajusin just et "MULLA ON MIES JA MÄ ASUN SEN KANSSA"

Otsikko voi olla hieman harhaanjohtava, kyllähän mä tiedän, että mulla on mies jne, mutta tajusin vasta äsken tossa pyykkiä ripustellessa, että tosiaan yhdeksän yksinäisen vuoden jälkeen mulla tosiaan on aito parisuhde rakkauksineen ja ylä- ja alamäkineen, miehen kanssa jota rakastan tavalla jota en uskonut enää koskaan kokevani.

On se jännä miten asiat voi vaan yhtäkkiä kääntyä suuntaan mitä ei uskonut olevan olemassakaan.

Riittävän kovaa loukatessaan ihminen voi kasvattaa niin paksut muurit ympärilleen, ettei niitä voi kuka tahansa läpäistä ja henkisen minän kasvaessa ja oppiessa tuntemaan itseään oppii näkemään ja ymmärtämään mitä haluaa ja mitä ei halua, eikä ole tarvetta tyytyä vähempään.
Oppii elämään itsensä kanssa ja pärjäämään omillaan eikä halua tyytyä mihinkään puolittaiseen tai keskinkertaisesti sopivaan.

Mä olin kuvitellut ja uskotellutkin ehkä itselleni, etten tule enää elämässäni kokemaan sellasta täydellistä yhteenkuuluvuutta ja täydellisen kokonaisvaltasta palavaa rakastumista millasta nuorempana olin kokenut, luulin, ettei mun elämässä mun kohdalle enää satu oikeeta, tulista, aitoa rakkautta.

Mutta kuinka väärässä olinkaan, parin pölön ja kömpelön seurusteluyrityksen jälkeen ajattelin heittää hanskat naulaan ja viettää villiä poikamiestyttö elämää viisikymppiseksi asti, koska en kokenut saavani mitä odotin, enkä kokenut tarpeelliseksi antaa itsestänikään kuin pienen palasen.
Sitten paikasta odottamattomasta vastaan tulee ihminen, jonka kanssa ajatukset synkkaa, arvot ovat samalla viivalla ja sen kanssa on hyvä ja turvallinen olla sekä hyvinä että huonoina päivinä ja jonka kanssa tunnen suurempaa rakkautta kuin koskaan aikasemmin ja yhtäkkiä mä asun sen kanssa, mä, joka olin päättänyt etten ikinä enää jaa kotiani kenenkään miehen kanssa ja etten ainakaan rakasta enkä rakastu.
No, kuinkas kävikään, kaikki noi pöhköt ajatelmat ovat joutaneet romukoppaan jo aikaa sitten ja seesteinen yhteinen täyteläinen arki uusperheessä on astunut kuvioihin ja tunnen niin täydellistä hyvän olon tunnetta joka hetki etten osaa edes sanoiksi pukea sitä tunnetta.

Onnekas. Se mä oon.

Huonommuuskompleksi ja kasvun paikka

Mistähän sitä aloittais? Ootte varmaan jo kurkkuanne myöten täynnä mun hehkutusta miten ihana mies mulla on? Se on niin hyväsydäminen ja ymmärtäväinen, mulla ei ole ikinä ollut näin turvallista oloa kenenkään kanssa kun nyt on. 

Mä voin kertoa mun miehelle ihan mitä vaan, puhua sen kanssa ihan mistä vaan, se ei koskaan mollaa tai tuomitse eikä se koskaan laita mitään muuta asiaa mun huolien edelle, se on siinä hetkessä, läsnä, mua varten, just niin kauan kun tarvitsen, ja se pitää musta kii niin kauan kunnes paha mieli on mennyt ohi.

Ja mä toisinaan tunnen ihan hirveetä huonommuutta verratessani itseäni häneen, nään paljon virheitä itsessäni, epätäydellisyyksiä, vikoja, korjattavaa. 

Hän on niin hirveen epäitsekäs ja ymmärtäväinen, pelkään etten ikinä yllä siinä hänen tasolleen.

Oon hirveen itsekäs itse, arvosteleva, johtopäätöksiä tekevä, tuomitseva ja syyttelevä. Harvoin nään metsää puilta ja useimmmiten teen nopeat johtopäätökset pintaraapasun perusteella katsomatta syvemmälle. 

Mua hävettää se. 

Koitan pesusienen lailla imeä mun miehestä hyvän käyttäytymisen mallia itselleni ja kiukuttelen kun en muutu päivässä yhtä hyväsydämiseksi. Nään itseni usein huonona ihmisenä hänen rinnallaan vaikka hän ja muutkin koittais kuin vakuuttaa etten ole huono. 

Tunnistan itse ne viat ja tavat jotka mussa on, jotka oon 38 elinvuoden aikana oppinut, sisäistänyt, saanut, ja koitan muuttaa niitä, kasvaa paremmaksi ihmiseksi.  Oon hurjan onnellinen, että oon löytänyt noin ihanan ihmisen mun rinnalleni, elämään mun kanssa, jakamaan ilot ja surut. Oon löytänyt todellisen aarteen ja se aarre rakastaa mua, oon onnekkaiden ihmisten joukossa tänään <3

Parisuhde parantaa

Parisuhteen monesti sanotaan pilaavan ihmisen, ainakin sen vapauden tai jotakin, mutta mun tän hetkisessä parisuhteessa koen kasvavani koko ajan paremmaksi ihmisenä.

Oon oppinut mun mieheltä paljon sellasia käyttäytymismalleja missä mulla itsellä on aiemmin ollut ongelmia, esim reagointi eritavalla asioita tekeviin tai eritavalla asioihin suhtautuviin ihmisiin, missä mun mies osaa reagoida kauheen diplomaattisesti ja kannustavasti, kun mun reagointini on aina aikaisemmin ollut tuomitsevaa, halveksuvaa tai lyttäävää, oonhan mä ollut ainoo joka on aina oikeessa ;)

Ollaan myös koettu muutamia parisuhteen kriisikohtia, jotkin niistä on puhuttu kuntoon, joitakin vasta opetellaan tunnistamaan ja hoitamaan.

Parisuhteen toimimaan saaminen ei olekaan niin yksinkertainen juttu, kun vois ajatella.
Ihminen helposti laittaa suuret odotukset suhteelle ja yhteiselle elämälle ja odottaa että joku prinssi tai prinsessa tulee ja vie jalat alta ja nostaa elämän kokonaan uudelle ulottuvuudelle ja saa sen myös pysymään siellä, tämä vieläpä ilman mitään vaivaa, kasvukipuja taikka keskustelua ja sitten kun homma ei toimikaan niin heitetään suhde romukoppaan ja etitään seuraava, harmi vaan, että ihmisen pitää itse ottaa se vastuu hyvinvoinnistaan eikä siirtyä ongelmineen seuraavaan suhteeseen.

Ystävä kerran sanoi mulle, että mun mies ei ole mun ajatusten lukija. Ei ole ei, niinkuin ei ole kukaan ihminen. Toisen toiveita ja odotuksia ei voi arvailla eikä ennustaa, ne pitää kertoa, ei saa olettaa, pitää kysyy.

Me opetellaan tällä hetkellä puhumaan odotuksistamme.

Puhuminenhan ei oo mulle se helpoin juttu. Mä voin kirjottaa kyllä vaikka kuin kipeitä asioita koko Suomen luettavaks mutta kun pitäis jollekin läheiselle puhuu jostakin vaikeesta ni se ei vaan tuu mun suusta ulos.

Jotkut asiat on sellasia, etten oo ihan varma mitä mun pääni sisällä tapahtuu ja onko reaktio tai tunne liittyväinen  hormooneihin ja jos on ni meneekö se ohi kun nukkuu yön yli?
Onko reaktioni tai tunne liittyväinen ADD:hen ja meneekö se ohi kun nukun yön yli?
Ja joskus yön yli nukkuminen ei vaan poista asiaa, sillon alan pyöritellä sitä päässäni ja toivon, että mulla ois rohkeus sanoa se. Useimmiten ei ole, sitten mä ahdistun, tuun kireeksi, tuun surulliseks.

Sit ku mä lopulta pystyn sanomaan mua vaivanneen asian niin oon tosi helpottunut ja onnellinen, että mulla on sellanen mies kelle voi turvallisesti kertoo ihan mitä vaan ja joka ei tuomitse tai reagoi siihen tyyliin, että oon huono jotenkin kun tunnen nyt noin. Ja oon itekin koittanut oppia sen reagointitaidon, että kuuntelen ja tuen ennnemmin kun sanon oman mielipiteeni asiassa.

Mä oon ihan suunnattoman onnellinen siitä, että mulla on sellanen mies jolle uskaltaa turvallisesti puhuu lähes mistä vaan ja joka ei oo ikinä tuominnut mua mistään mitä oon kertonut vaan aina ollut tukena ja turvana, kuunnellut ja lohduttanut.

Mulla on elämäni ekan kerran turvallinen olla ja kun hän kietoo kädet mun ympärille tunnen sellasta hyvän olon tunnetta mitä en oo koskaan aikasemmin kokenut elämässäni.

Mä toivon, että mäkin voisin antaa hänelle yhtä paljon hyvää, kun mitä hän antaa mulle.

Parisuhteessa ongelmia tulee ja menee. Tulee vanhoja ongelmia, tulee uusia ongelmia, tulee hassuja ongelmia, tulee vaikeita ongelmia, homman ydin on siinä, että ottaako ongelmat ratkaistavakseen vai lakaiseeko maton alle, jos lakaisee maton alle, niin ne tulee isompana myöhemmin uudelleen, jos ne ottaa käsittelyyn, suhde paranee, syvenee ja vahvistuu. 

Mä oon päättänyt rohkeesti ottaa käsittelyyn kaikki ongelmat mitä ikinä tulee, koska syypää parisuhteessa harvoin on vaan toinen ja harvoin vaan toinen yksistään voi olla myöskään ratkaisu, siks pitää käsitellä asiat ja laittaa ne toimimaan eikä häippästä ongelmineen seuraavaa suhdetta pilaamaan :D

PS tykkää mun sivusta https://www.facebook.com/melancholic.photos ja tsekkaa mun valokuvia http://www.melancholic.photos, siellä uutuutena upeita mattapaperille painettuja taidejulisteita muuten, nää on ollut suosittuja ja ennenäkemättömän kauniita, sen voin luvata =)

Jee jee, uus kaupparekisteriote tuli eilen

Huomenta!

Nyt mulla on toiminimenä ihan virallisesti Ateljee Amnelin kun aiemmin toimin toiminimellä Jannah Johanna Maria Amnelin syystä jota en itsekään tiedä, no nyt se on virallisesti muutettu kaupparekisteriinkin ja myös asiaankuuluvat toimialat lisätty, eli taiteellinen luominen, muu metallituotteiden valmistus, muiden puutuotteiden valmistus, valokuvaamot ja muu kuvaustoiminta ja laaja-alainen verkkokauppa, johan siinä on toimialoja huh, taiteellinen luominen nyt pääalana, alkoikin jo kyllästyttää ne yhteydenotot passikuvista jne :P

Mä eilenkin taiteellisesti loin aamulenkin saldosta muutamat ihanat taidejulisteet taas, ne on muuten toooodella upeita livenä, ei verrattavissa kauppojen julisteisiin laisinkaan, se paperi on sellasta satiinisen mattaista, ei mitään liukasta kiiltävää vaan sellasta todella kaunista mikä sopii näille kuville just eikä melkeen, kiiltävä paperi ei tekis oikeutta näille yhtään näin hyvin kun tää paperi.

Kuvan ympärille on jätetty Fine Art -tyylinen valkoinen reunus ja alareunassa lukee kuvan nimi sekä taiteilijan, eli mun nimi, ja vuosluku, ne on todella kauniita vaikka itte kehunkin ja sopivat suoraan sellasiin julisteille tarkotettuihin Snap-kehyksiin. Mulla on itellä hirvee hinku käydä hakemassa niitä kehyksiä ja laittaa ainakin 4 tollasta omaankin olkkariin!

Alla on mallikuva mille sellanen juliste näyttäs olohuoneessa ja oi että kun on upee, tosin mulla ei ole noin siistiä olkkaria eikä sohvaakaan ollenkaan, mut kummiskin, idea ja upeus käy selväksi vaikka mallikuvassa ei kehyksiä viel ookkaan.

Mä näppäsin eilenkin aivan todella upean kuvan, just julisteeseen sopivan ja mm. sen haluisin omallekin seinälle!

Jos jotakuta kiinnostaa niin Salon Sydämestä niitä saa tilattua netin kautta ja jos tahtoo nähdä livenä niin tervetuloa Salon Raatalaan katsomaan :D

Eilen yks tuttu kysyi saako ylläolevaa kuvaa mustavalkoisena ja aamun puhteeksi sellasen hänelle väänsin:

Eli jos valokuvistani joku kiinnostaa etkä halua originaalina ostaa niin tehdään siitä Sulle taidejuliste hintaan 45 euroa ja kaikki on tyytyväisiä :D

Lähialueiden vesistöjä -näyttely on muuten toiseksi viimeisessä paikassaan eli Marttilan kirjastossa, heillä onkin upea kirjasto siellä, ihan uus, todella kaunis, kannattaa käydä katsomassa, sekä näyttely, että kirjasto :D 

Tammikuussa näyttely menee Pasilaan ja sitten kotiutuu ja alan toimittaa kuvia niitä ostaneille henkilöille, muutama teos on vielä myymättä, kaksi aijon varata itselleni, kuten joka näyttelystä, niin tästäkin otan itselleni kotini seinälle muistoksi jotakin :) 

Tuolta voi käydä katsomassa millasia näyttelykuvia mulla on ollut ja millasissa paikoissa näyttelyitä http://www.melancholic.photos/Other-albums-Muut-albumit/Current-and-past-exhibitions

Lähialueet-kuvat löytyvät täältä http://www.melancholic.photos/Other-albums-Muut-albumit/Current-and-past-exhibitions/L%C3%A4hialueiden-vesist%C3%B6j%C3%A4/ ja kun vie hiiren kuvan päälle näkee onko se myyty vai vapaana, tervetuloa ostamaan jos kiinnostaa :)

Salon Sydän -verkkokaupasta saa muuten myös postikortit mun kuvista, ne on kummaltakin puolelta neliväripainettu ja osa on tehty Vintage tyyliin, nekin on todella upeita, kannattaa käydä katsomassa jos lähettelee postikortteja!

Saas nähdä pääseekö meijän sormukset viikonloppuna ekaan seikkailuunsa, päätettiin, ettei tehdä niin kamalasti suunnitelmia vapaaviikonlopun varalle, kun monesti jos kovin suunnittelee niin kaikki epäonnistuu, ainoo mitä suunniteltiin, että käydään tsekkaa yks autiotalo ja tehdään hyvää ruokaa, muut suunnitelmat on avoinna ja sen mukaan mennään mitä mieleen tulee!

Ja jos joku ihmettelee mikä tää sormusjuttu on niin mä oon päättänyt tehdä kuvasarjan meijän sormuksista, että aina kun seikkailaan jossakin niin otetaankin selfien sijaan sormuskuva ja mä teen siitä kuvasarjaa, alku on nähtävillä täällä http://www.melancholic.photos/Gallery/The-journey-of-our/ ja toivotaan että loppu tulee vasta kun kuolema kuittaa univelat, eikun... ;)

Mut nyt pitää kiiruhtaa aamutoimiin, kurkatkaa mun valokuvia, siel on about 25 000 kuvaa http://www.melancholic.photos/

ja kurkatkaa Salon Sydämeen, ostakaa sieltä, autetaan salolaisia käsityöntekijöitä ja annetaan hyvää mieltä Saloon http://www.salonsydan.fi/

Tajusin jotakin

Tiedäks te mikä on siisti tunne..?

Kun vihdoin ja viimein tajuaa, että meit on tässä kaks aikuista, kaks ketä on vastuussa, kaks ketä hoitaa asiat, kaks kaikessa.
Ei tartte enää olla yksin vastuussa, yksin hoitaa, yksin ajatella, yksin suunnitella.

Näköjään melkein puoli vuotta mulla meni, ennen kun tajusin tai ehkä uskalsin antaa itteni luovuttaa puolet vastuuhenkilön paikasta toiselle. Se on ollut ajoittain hiukan vaikeaakin, oon niin kovin takertunut siihen "mä pärjään yksin" -asenteeseen, etten ois halunnut siitä hevillä luopua.

9 vuotta mä hoidin tän kaiken sekamelskan yksin, 2 lasta, ens alkuun 2 koiraakin, sit oli 2 kissaakin, akvaario, koti, elämä, exän jättämät pelot ja sotkut ja oikeudenkäynnit, sitten opiskelu jne.

Mä en ollut ikinä elämässäni ollut yksin, en ees kun oon muuttanut omilleni 17vuotiaana. Mulla on aina ollut joku kenestä oon ollut riippuvainen. On kai aika turvallista sanoa, että mä oon ollut läheisriippuvainen.
Sitten tuli exä ja ero ja oli pakko pärjätä yksin, ja kun mä vihdoin pärjäsin, niin en halunnut enää olla riippuvainen kenestäkään toisesta.

9 vuotta mä selvisin ja pärjäsin hienosti ja elin siinä uskossa etten mä enää ikinä jaa kotiani enkä varsinkaan vastuutani kenenkään toisen kanssa, vaan toisin kävi. Joku tuli ja mullisti kaikki mun suuret päätökset ja suunnitelmat ja mä pidin kynsin hampain kiinni niistä pienistä yksinään pärjäämisen rippeistä, kunnes huomasin, että ompas elämä helppoo ja kevyttä kun jakaa vähän vastuuta :D

Kyllä mä sanon, että elämä on kummallisen helppoo nyt kun voi turvallisin mielin jättää jotkut päätökset tai ajattelun tai komentamisen tai murehtimisen tai kotityöt toiselle ja sanon että mä oon kyllä aikamoinen sissi kun oon pystynyt tän kaiken yksinäni handlaamaan 9 vuotta!

Hyvä minä ja ihanaa, että ei tartte enää hoitaa kaikkea yksin <3

Ihminen, yksin vai kaksin?

Nyt mulle alkaa hahmottua miten tärkeää on, että on oikeanlaiset tukijoukot takana. Taannoin hengasin aivan väärässä seurassa, seurassa joka koitti tukahduttaa sisäisen luovuuteni ja sisäisen seikkailijani, missähän tilassa valokuvani olisivat jos en olisi älynnyt irrota tästä seurasta?

Tällä hetkellä mä koen, että mun luovuus on lisääntynyt ja olen löytänyt sen taiteilijan sisältäni joka on tässä viimeisen 1-2 vuotta ollut vähän hukassa. Saan kannustusta ja vapautta valokuvaamiseeni sekä mielipidettä ja näkökulmaa jos sitä kysyn. Kukaan ei sano mulle "mä en tajua miten joku maksaa 700 euroa paperipalasta" vaan rohkasee menemään sinne suuntaan minne itsekin epävarmasti koitan haparoida.

Vielä noin vuosi sitten vannoin etten ala jakamaan elämääni kenenkään kanssa ja että yksin on ihan hyvä olla, mutta nyt on mielipide aika rajusti muuttunut, eihän ihmistä ole tarkotettu olemaan yksin, jaettu vastuu on paljon kevyempi kantaa ja murheet tuntuu paljon pienemmiltä kun on joku jolta hakea lohtua silloin kun sitä tarvitsee.

Ja on kiva kun on samanhenkinen kumppani, ihminen joka ymmärtää kun puhun kameran asetuksista, joka on samalla kartalla kun puhutaan kuvaamisesta, ihminen joka ei koita tukahduttaa mua vaan on valmiina uuteen seikkailuun aina kun sellaiseen avautuu mahdollisuus, ihminen joka ei halua vangita mua olohuoneen nurkkaan näyttämään vain nätiltä ja olemaan valmiina leikkimään silloin kun häntä huvittaa vaan ihminen joka antaa mun kukoistaa ja räiskyä ja antaa mun sisimpäni kehittyä ja kasvaa.

Eilen sähköpostissa tuli sopparit ja muut infot liittyen siihen taideprojektiin johon mut kutsuttiin, huomasin vaan, että papereihin oli mut jo merkattu kiinnitetyksi ja oli ihan päivämääräkin millon mun työni ois siellä esillä, vaikken mä siis ole vielä edes vastannut suostuvani :D 

Mutta toki mä suostun, hulluhan mä olisin jos en suostuis, täytyy vaan kysyä millasen kokosina, montako ja mille materiaalille pohjustettuna he haluavat töitäni ja miettiä sitten, että millä rahalla ne kustantaa. Sitten tuleekin tulliselvittelyt, Sveitsihän ei ole EU-maa joten sinne lähettäminen ja mahdollisesti sieltä kotiin saaminen onkin monimutkainen juttu ja jos siellä saa myytyä jotakin tulee myös verollisia kommervenkkeja matkaan.

Täähän onkin kaikki suurten sattumien kauppa, vai oisko kuitenkin jokin suurempi suunnitelma?? Ensinkin jos en ois tavannut nykyistä miestäni, en ois tajunnut vielä tässä kohtaa, että olin hukannut itseni valokuvauksellisesti, enkä ois tehnyt näitä käsiteltyjä synkistelykuvia mitkä olivat kiinnittäneet tän taidehistorioitsijan mielenkiinnon ja näin muhun ei ois ikinä otettu yhteyttäkään..

On hieno tunne huomata, miten joku ihminen voi saada niin paljon aikaan pelkällä olemassaolollaan. Tunnen miten mun sisällä oikein kohisee itseni kehittämisen halu ja ihan uusi luovuus. Toivottavasti mulla olisi edes puoliksi näin hyvä vaikutus myös häneen.

Mulle on tulossa tänään taas toimittaja, tällä kertaa tekemään keräilijä-sarjaan juttua mun vanhoista kameroista. Loppuviikolla ollaankin Turussa suunilleen yötäpäivää Gangut Regattassa myymässä ja se stressaa multa hengen, huohh

Mut nyt mun pitää mennä pyykkäämään ja meikkaamaan ja kokkaamaan ja leipomaan jne jne jne, palataan taas ja kiitos kun luit =)

Loppuelämän juttu ja näyttelyä Sveitsiin?

Kävästiin eilen viettämässä kahdenkeskistä aikaa Orijärven kuparikaivoksella, uitiin, grillattiin ja chillattiin. Siinä jossakin grillaamisen ja chillaamisen välissä mun tajuntaan iski, että toi ihminen on se kenen kanssa haluan viettää mun loppuelämäni.
Hän on sanonut niin jo kauan sitten, mutta mä olen aina vastannut siihen, että "loppuelämä on pitkä aika", koska mä en halua sanoa tai luvata asioita mistä mulla ei ole tietoa taikka varmuutta, että tuleeko niin olemaan.
Eikä me mitään olla luvattu vieläkään, mutta eilen sanoin hänelle, että tänään tajusin, että haluun olla sun kanssa mun koko loppu elämän.

On se aika mahtava tunne. En voi sanoa, että oisin näin vahvasti ikinä tuntenut ketään kohtaan, näin aitoa rakkautta kaikkii hyviin asioihin niinkun vikoihinkin, tällasta kokonaisvaltasta rakastumista, kiintymystä, halua, ihastumista, yhdessä viihtymistä ja yhteen sopimista. Sillon kun me ollaan lähekkäin, niin tuntuu kun siinä ois yks täydellinen ihminen, ei kaks erillistä henkilöä, vaan yks.
Musta tuntuu, että me sovitaan jotenkin niin harmonisesti yhteen, ihan kun näin ois tarkotettu, meil ei ole mitään outoa, ei mitään epäsopivaa meissä, me vaan sulaudutaan jotenkin niin täydellisesti yhteen ja toisiimme. Erikoisen jännä tunne.

Mulla on täs päässä pyörinyt itseasiassa yks suuri juttu, mä sain perjantaina sähköpostia Sveitsistä. Sen lähetti joku taidehistorioistija, joka kyseli haluisinko viedä Sveitsiin taidenäyttelyyn joitakin maisemakuviani Gloomy atmosphere -setistäni, että hänellä on menossa useamman vuoden taideprojekti jonka alottais pohjoismaiset maisemakuvat. Hän ois jopa valmis matkustamaan tänne Suomeen keskustelemaan asiasta tarkemmin mun kanssa!

Pirun mahtavaa, että joku tollanen on löytänyt mut ja mun valokuvat ja on vielä ihan otettu niistä! Mun päässä vaan pyörii, että miten paljon tuollanen lysti tulee maksamaan mulle :( No, oottelen lisätietoja enkäö stressaa ennen (vaikka salaa stressaan oikeesti, sen huomaa ikun herään yöllä raapimaan kättä missä se stressi-ihottuma on)

..mut nyt mä meen syömään aamupalaa, tänään tiedossa on mattojen pesua :)

Elämäni viimeinen parisuhde

Mä olen päättänyt mielessäni, että tää on mun elämäni viimeinen parisuhde, jos tää ei kestä, ni sen jälkeen en ees yritä.
Oon ettinyt netistä  niksejä pitkään parisuhteeseen, oon kysellyt mun kavereilta, jotka ovat olleet kauan yhdessä ja oon pohtinut mun mielessä mikä aikasemmin on mennyt vikaan ja miten ois voinut toimia toisin.

Mä pelkään oikeesti eniten maailmassa sitä, että jossakin vaiheessa alkaa pitämään toista niin itsestään selvyytenä, että ei näy tarpeelliseksi enää kertoa toiselle niitä asioita, että miksi toisesta pitää ja mistä toisessa tykkää, unohtaa huomion ja rakkaudenosoitukset.

En mä mielestäni ole itse ikinä unohtanut niitä, poikani isänkin kanssa vielä viimeseen asti mä sujauttelin lappuja sen takin taskuun missä luki että rakastan ja koitin saada meidän keskusteluyhteyttä uudestaan toimimaan, mutta kaipa hän oli sit jo siinä kohdassa luovuttanut?

Tytön isän kanssa sitä läheisyyttä ei kai koskaan ollutkaan sen jälkeen kun hän alotti työt, ehkä mä olin itte pilannut sen märisemisellä tai sitten hän vaan oli niin työnarkomaani ja rahan perään ettei koti ja perhe kiinnostanut, ehkä meillä oli niin täysin eri odotukset elämästä että yhteiselo ei vaan siksi sujunut. Ei hän nykyisenkään vaimonsa kanssa yhtään sen enempää aikaa vietä, eikä vissiin edellisenkään kanssa :D

Mä jotenkin en uskalla heittäytyä niin täysillä, mä jotenkin oon koko ajan vähän tuntosarvet pystyssä, varpaillaan, koitan haistella, että millon näkyy merkkejä siitä että kohta epäonnistutaan, mua pelottaa niin kovin se, että kaikki kaatuu kuitenkin johonkin typerään pikkuseikkaan.

Ähh, mun pitäs alkaa töihin eikä pohtii tällasia taas. Huomenna kauhee päivä kun pitää mennä Turkuun hymyilemään ja myymään, huohh, ei oo yhtään asiakaspalvelufiilis mulla :(

Valokuvanäyttelyt väsyttää kaiken muun lisäks.. syvällistä pohdintaa taas..

Eilen mun hieno pohdinta jäi pahasti puolitiehen kun lähdin purkamaan kahtaa näyttelyä ja kokoamaan yhtä, autolla ajaessa sanelin mun Evernoteen muistiinpanoja mitä piti vielä kirjoittaa, muttei tullut illalla enää kirjoitettua mitään. Olin toodella väsynyt kun pääsin kotiin.
Illalla tein tälle päivälle toimintasuunnitelman, mutta sateen takia joudun kai muuttamaan sitäkin.
Piti nimittäin pyöräillä ensin aamulla kauppaan ja päivemmällä uimaan pojan kanssa, mutta nyt ainakin satelee joten aamun fillarointi muuttui mattojen pesuksi ja siivoiluksi ja arvatkaa vaan mitä tekee heti mieli tehdä kun pitäis siivota?? No blogata tietenkin! :D

Latokartanonkoskella toissapäivänä mun shortsien päälle ilmestyi pikkuriikkinen sammakko jonka kerkesin just kuvata ennen kuin se loikkasi piiloon:

Eilen mä olin tosi hädissäni mun uudessa ihanassa parisuhteessa ilmenneen pienen ongelman takia, ongelman jonka mä olin tosin jo arvannut olevan olemassa mutta olin blokannut sen mun todellisuudesta, sitten kun siitä pieni palanen näyttäytyi niin kaikki vanhat kauhukuvat ongelmasta tuli mieleen tietenkin ja mielikuvituksen tuotteet alkoi vilistää silmissä ja tietenkin vahvimpana huolena oli mun oma jaksaminen ja siten myös mun lapseni tulevaisuus.

Tietenkin mä ehkä saatoin ylireagoida, mutta toisaalta, mun kokemuksella asiaan voisin väittää että kyseessä kuitenkin sen verran vakava asia, ettei siihen voi koskaan ylireagoida.

Kuitenkin me puhuttiin se asia selväksi eikä se vaikuta olevan tällä hetkellä sen kokoinen ongelma, että siihen tarttis tän enempää paneutua, jokaisessa meissä on vikamme ja jos jotakuta rakastaa niin silloin rakastaa myös niitä vikoja, kukaan ei ole täydellinen, mutta jos sattuu löytämään sellaisen ihmisen rinnalleen, joka omasta mielestä tuntuu riittävän täydelliselle itselle niin ei niitä vikoja näe eikä huomaa ja niin kauan kun ne viat ei vaaranna kenekään terveyttä tai hyvinvointia niin sellasten kanssa pystyy elämään. 

Eilen autoa ajaessa mä mietin sitä miksi mun on niin vaikeeta käsitellä ja kestää negatiivisia tunteita, esim. mun tyttären teini-iässä saamia kiukunpuuskia yms., mutta sitten yhdistin asian siihen, että mullahan on "curling-vanhemmat" tai ainakin äiti, mitään negatiivista ei koskaan ole tarvinnut kestää koska äiti on aina tullut tasoittamaan tien eli mitään negatiivista ei ole ikinä tarvinnut oikeastaan kestää eikä käsitellä, nekin negatiiviset mitä on sitten pakolla tullut eteen on lohdutettu herkuilla pois. Ehkä tästä on periytynyt mulle sellanen toimintatapa, että negatiiviset tunteet tai asiat kadotetaan ulottuvilta pois, esim. isäni tapa suhtautua mun teini-iän kiukutteluun oli aina se että isä uhos että kotiin ei ole enää tulemista ja samalla tavalla itse jatkoin sitten oman tyttäreni kanssa, eli poissa silmistä, poissa mielestä, heitetään ongelma pois niin sitä ei tarvitse kestää eikä käsitellä.

Mutta tyttäreni avasi silmäni pari vuotta sitten. Onneksi tyttäreni on huomattavasti fiksumpi kuin minä olen koskaan ollut ja hän osaa yhdistää syyn ja seurauksen sekä ilmaista tunteitaan huomattavasti paremmin.
Hän kerran minulle tekstasi, että etkö äiti nää mitä sun käytös tekee mulle.
Se oli käännekohta kaikessa.

Puhuin perheterapeutilleni joka avasi silmiäni tilanteelle vielä enemmän, puhuin sossuille, puhuin psykologille, puhuin tyttärelle, äidille, tänne blogiin ja viimeiseksi lainasin kirjastosta kaiken maailman kirjoja ja oppaita itseni muuttamiseen.

Se on toki sellainen matka jota ei näköjään tehdä vuodessa eikä kahdessa eikä pelkästään kirjaston kirjojen avulla esim. aidossa läsnäolossa mulla on todella paljon vielä harjoittelemista ja se on ehkä se vaikein, sillä isältä olen perinyt myös sen käytöstavan, että omat asiat menee aina edelle ja lapselle ei ole aikaa edes kuunnella mitä asiaa sillä on saatika keskeyttää omaa tekemistään siksi että tulisi tekemään lapselle tai lapsen kanssa jotakin, joka taas kasvattaisi lapselle hyvää itsetuntoa ja osoittaisi lapselle että lapsi on tärkeä. Mä uskon, että tässä piilee syy mun sekä mun lasten huonolle itsetunnolle.

Mutta on mulla muitakin työstettäviä ongelmia, se, miten suhtaudun ja reagoin tiettyihin tilanteisiin, tästä olen just hetki sitten tänne kirjoittanutkin, mun pitäis opetella kuuntelemaan tarkkaan mitä mulle on ensinkin sanottu, sen jälkeen laskea kymmeneen tai joskus vaikka sataan ennen kun reagoin.
Mulla on isältä peritty käytösmalli siihenkin, jos joku ihminen ei tee jotakin asiaan juuri niinkuin mä ite sen teen, olkoot mun tapani huonompikin vaikka, niin mun reaktio on heti sen tyylinen, että tää toinen ihminen kokee aivan varmasti olevansa jotenkin tyhmä tai huono, just miten mä olen itse aina kokenut olevani. Siksi onkin ehkä isän turha ruikuttaa miksi en itse hänen läsnäollessa tee mitään asioita esim. mun autooni, vaikka osaisinkin, koska se on täysin turhaa, vähän karrikoidusti esimerkki voisi olla seuraavanlainen, jos vaikka öljytikkua pyyhkii väärällä kädellä katsoessaan öljyjä niin isä tulee viereen huutamaan miten tyhmä olen kun en totakaan osaa niinkun hän ja nappaa tikun ja rätin kädestä ja tekee itse "paremmin". Tässä mulle tulee todella tyhmä olo ja tajuan etten ole mitään verrattuna isään kun en osaa öljyjäkään oikein katsoa enkä myöskään uskalla seuraavalla kerralla edes yrittää koska teen sen kuitenkin väärin.

Tätä samaa reagointitapaa olen itse sitten jatkanut omiin lapsiini ja läheisiini ja tämä mun pitää itsessäni muuttaa. Lapsiani kohtaan olenkin ehkä aika paljon saanut sitä muutettua, mutta läheisten kanssa on vielä todella paljon harjoiteltavaa.

Lasten kanssa olen oppinut ettei ole tärkeää onko lapsi oikeassa vai väärässä vaan tärkeintä on se että lapsi saa kokea olevansa oikeassa, että lapsi saa kokea olevansa älykäs ja viisas eikä lasta lytätä, faktahan se on ettei kukaan lapsi ole joka asiassa yhtä viisas kun aikuinen, mutta siitä ei ole mitään haittaa jos tämä todellisuus selviää lapselle vähän myöhemminkin.

Niin, oikeastaan mun piti jatkaa sitä eilistä pohdintaa, mutta tässä välissä tuli mieleen mitä eilen mietin valokuvanäyttelyitä ajatellen, että tammikuussa kun "vesistöt" palautuvat viimeiseltä reissultaan Pasilasta ajattelin pitää välivuoden näyttelyissä.
Tää on alkanut tuntumaan niin työlle, että itse luovuus kuvaamisessa on mussa täysin kuollut, en ole saanut varmaan vuoteen ainuttakaan HYVÄÄ kuvaa, siis sellasta hyvää joka ois mun mieleen, jossa näkyis MÄ.

Mun kuvaamiset on ollut lähiakoina todella maisemakuvapainotteisia enkä ole päässyt sitä ominta minääni toteuttamaan pitkiin pitkiin aikoihin ja pelkään että hukkaan sen puolen itsestäni kokonaan jos jatkan tätä rataa kun vanha väsynyt höyryjuna. Pakko hypätä siis hetkeksi kelkasta pysähtyä tutkimaan yksityiskohtia.

Ja mä jotenkin hukkasin jo mun ajatuksenkin, eli meen siivoomaan, jatkan toiste, moi moiii!

Elämä on täynnä valintoja, ja mä haluan valita, että haluan kasvaa ihmisenä, vaikka se tarkottais, että pitäis kiivetä suurten vuorten yli...

Tottakai jokaisessa suhteessa tulee ongelmia ja tulee se hetki johon mun isän ratkasu ois tokaista "pakkaa tavaras ja häivy täältä", ja niin mä näin unessakin, että sanoin, vaan eipä se ole mikään ratkaisu mihinkään, mä en halua, että kukaan pakkaa tavaroitaan ja häipyy, mä haluan pohtia sitä ongelmaa, pohtia mun omaa reagointia ongelmaan, pohtia mun ongelmanratkaisukykyä, pohtia sitä, että kykenenkö mä alkaa työstämään asiaa vai pakenenko.
Kerran mun terapeutti sanoi mulle, ikäänkuin ohimennen, että olenko mä aina aikaisemminkin paennut ongelmia, onko se aina ollut mun ratkasu?
Mä en oikein tajunnut mitä se sillä tarkotti, enkä tajua vieläkään, mun mielestä mä en ole ollut ongelmien pakenija koskaan, mutta tunneko mä itteäni sittenkään niin hyvin, ymmärränkö mä omaa käytöstäni kuitenkaan?
Illalla ja yöllä kun mä pohdin asiaa, joka on kaiketi ongelma nyt meillä, ja näin unta siitä, ja nukuin todella huonosti, ja unessa näin, että sanoin: "pakkaa tavaras ja häivy" ja nyt mietin, että eikö se olis just ongelman pakenemista, työntää ongelma pois eikä ratkasta sitä?

Mä olen kyllä ollut tietoinen tästä asiasta vaikken ole sitä ääneen sanonut, olen tietoinen myös parista muusta asiasta joita en sano ääneen. Tottakai tajuan ettei täydellistä ihmistä ole olemassakaan ja olen rivien välistä lukenut että tää asia just on pienoinen ongelma ja tottakai se pelottaa mua, se pelottaa, että vaikka se ei ois paha ongelma tällä hetkellä niin joskus tulee päivä jolloin siitä voi tulla paha ongelma, mä oon niin monet kerrat sen nähnyt, todella läheltä, sekä hieman kauempaa ja mä mietin mun omaa jaksamista, mä mietin mun poikaa. Mietin pystynkö mä itse hallitsemaan itseni sitten jos siitä tulee ongelma, ja mietin, että tuskin pystyn, kun en ole aiemminkaan pystynyt, ja mietin miten mun pojalle käy jos ongelma repeää käsiin ja lähtee hallinnasta, mietin mitä meille kaikille sitten tapahtuu?

Tässä kohtaa ois niin helppo päättää se mitä niin monesti aiemminkin, että mä en lähde riskeeraamaan mun lapsen elämää ja että parempi yksin turvassa kun hypätä tuntemattomaan. Vaan mitä jos en sittenkään nyt antais periksi, vaan laittaisin itseni seinää vasten, päättäisin, että mä pysyn vahvana ja pidän mun periaatteista kiinni vaikka toisella meniskin pohja alta, jospa mä päättäisinkin, että teen töitä sen eteen, että me saadaan yhdessä homma pidettyä hallinnassa? Vaan mitä jos mun tahto ei riitäkään siihen, jos voimat loppuu?

Ja sitten mä mietin omaa syyllisyyttä. Taaskin mun mielessä on, että liiottelenko mä ite, onko mulla oikeus ees kirjottaa tästä, onko mulla oikeus ees miettii tätä asiaa, onko mulla oikeus olla eri mieltä, onko mulla oikeus kertoa, että mua huolettaa ja musta tuntuu tosi pahalta?

Miks mä tunnen syyllisyyttä siitä, että kerron mille musta tuntuu, että kerron mun oman mielipiteen?

Tää on liian suuri asia ratkaistavaksi yksin tietokoneen edessä, liian pelottava asia pohtia edes yksin, liian vaikea mun käsitellä nyt, kun mun pitää keskittyä kahden näyttelyn purkamiseen ja yhden rakentamiseen.

Elämä on täynnä valintoja, ja mä haluan valita, että haluan kasvaa ihmisenä, vaikka se tarkottais, että pitäis kiivetä suurten vuorten yli, mä haluan kiivetä, niin kauan kun mä vaan tiedän ettei mun tartte kiivetä yksin.

Psykologin tarpeessa!

Pitkästä aikaa pieni bloggaus, koska oikeastaan olisin psykologin tarpeessa, mutta ne ovat lomalla, eikä mun soittopyyntöihin ole sieltä muutenkaan vastattu.
Psykologisoin itseäni sitten taas tänne blogiin niinkun niin monet kerrat aikasemminkin..

Tässä on kuukaudessa tapahtunut sen ziljoona muutosta ja kaikki hyviä! Tavattiin siis 22.5. tän miehen kanssa ja ollaan oltu siitä asti tosi tiiviisti yhessä, on ollut PMS:t ja kaikki muutkin tässä ja mennyt mun ohi ihan huomaamatta, ei siis minkäänlaista oiretta niinkun aikasemmin, tän on siis pakko olla "se oikea"??

Ja tää puhuu, puhuu menneestä, tulevasta, ittestään, musta, tuntuu ihan kun tuntisin sen jo melkeen läpikotaisin ja ihan kun oltais tunnettu iät ja ajat, ei ole kertaakaan tullut sellasta fiilistä että "tossa on jotakin hämärää" tai että "tää ei nyt tunnu ihan oikealta", tää ei ole mikään mykkä mököttäjä vaan oikeesti puhuu ja ihanalla äänellä vieläpä <3 ..ei ole mikään: "Mä: Kulta meillä on ongelma. Joku: Muruu, mä rakastan suaaa! Mä: Meillä on silti ongelma, voitasko miettii ratkasu. Joku: Muru!!! Mä: Kiitos kun ratkasit meijän ongelman, tunnen itseni niiiiiin tärkeäksi just nyt. NOT!!" -tyyppi, huohh..

Eka asia mihin ihastuin superkauniiden silmien lisäks oli just se ku tää puhuu kaikesta niin paljon, tunteistaan, vaikeistakin asioista <3 Ai että mä rakastan tätä <3 Meil on niin kivaa yhdessä, me tykätään aika paljon samoista asioista ja ajatellaan aika monessa asiassa samantapasesti, meillä on elämään samalaiset arvot, meillä on ollut nuorempana samanlaisia ongelmia, meillä on tosi paljon yhteistä, vaikka ollaankin erilaisia, muttei liikaa, eikä liian vähänkään.

Mutta mä pelkään! Pelkään, että toistan samoja virheitä kun aikasemmissa suhteissa, pelkään, että käyttäydyn kuten mun isä ja lyttään tai halveksuvasti/alentavasti reagoin asioihin! Mun ois päästävä psykologille työstämään toi mun isä-käytös musta pois, mä tunnistan sen heti kun oon päästänyt jonkun asian suustani, teen sitä koko ajan lapsillenikin, mutta kun asia tulee suusta ja huomaan että "hups"niin on jo liian myöhästä. Mä haluisin oppia tilalle paremman mallin, mutten osaa opetella sitä yksin :(

Mun oma psykologi on kuollut ja oon jättänyt sinne vastaajaan useita soittopyyntöjä, että tartten ajan uudelle psykologille, mun ADD:n takia kerran viikossa tunnin kestävä soittoaika menee aina jotenkin ohi vaikka mulla ois mikä hälytys luurissa, jos siellä on varattua ni en muista enää soittaa hetken päästä uudelleen. Mun soittopyyntöihin ei oo vastattu ja nyt ne onkin kuukauden lomilla :(

Mä pelkään, että pilaan tän suhteen mun omilla ongelmilla, mun vääränlaisella reagoinnilla, halveksuvalla käytöksellä. Mä halveksuin mun pojan isää niin kovin, sitä ei voi ees sanoin kuvailla kuinka kovin, kaikki siinä oli väärin, kaikki mitä se teki oli väärin. En tiedä onko tää peritty käytös joka mussa vaan on vai liittykö se tän suhteen väkivaltaseen ja kontrolloivaan luonteeseen? Taitaa olla myös mun puolustuskeino, halveksua, jos annan itsestäni kaiken ja huomaan, että mua on käytetty hyväks tai kohdeltu väärin, niin mun puolustusmekanismi heittää halveksuntavaihteen päälle ja suojaa mua sillä? Toivon niin helvetin lujaa, että se käytös ei ole mussa vaan oli olosuhteissa ja pahoinvoinnissa, mutta pelkään silti, mitä jos se onkin mulle luonteenomainen käytöstapa, mitä jos ajanmittaan alan käyttäytyä taas niin, mitä jos mä rikon ja särjen mun ihanan rakkaan sisältä? Miten mä voin välttää ne asiat? Miten mä voin opetella käyttäytymään toisin?

Hitto, että omien ongelmien kanssa painiminen on vaikeaa, miksei ihminen vois vaan painaa napista ja muuttaa jotakin itsessään? Pitäis varmaan käydä kirjastossa lainaamassa jotakin kirjoja jos niistä ois apua? Emmä ees tiedä mihin etin apua. Mun on niin hyvä olla nyt, kaikki on niin hyvin, täydellisesti. Mut mä tiedän, että arki astuu joka suhteeseen. Tulee päiviä millon ei jaksa tai ei huvita kertoo toiselle miks ja mistä toisessa välittää. Ei jaksa tai ei huvita koskettaa tai olla ystävällinen, mä pelkään millon se arki koittaa :(

Mä haluisin laatia itelleni muistilistan: Muista sanoa että rakastat, muista koskettaa, muista halata, älä mene nukkumaan vihasena, kerro jos jokin vaivaa, muista puhua, älä ikinä lopeta puhumista. Mutta ei se auta mitään muistilistoja tehdä, kaikki muuttuu rutiiniksi ja unohtuu, ennemmin tai myöhemmin. 

Mitenhän sen kipinän sais säilytettyä, ikuisesti? Ennenvanhaan ihmiset ei vaan eronneet, nyt erotaan heti kun tulee pienikin vastoinkäyminen. Monesti suhteessa toinen osapuoli koittaa kaikkensa ja on valmis tekemään töitä suhteen eteen ja toinen luovuttaa heti. Mäkin oon luovuttanut 2 kertaa. 

Tosin tein töitä kyllä ensin, mutta kun huomasin ettei ne tuo tulosta ni luovutin, 6 vuotta ja 5 vuotta, ekan suhteen ois voinutkin pelastaa, jos kummatkin ois tehnyt kaikkensa suhteen eteen, vaan milläs pidät suhdetta yllä jos toinen on juoppo ja työnarkomaani joka ei kuuntele mitä toinen haluaa eikä ole valmis antamaan yhteistä aikaa. Jäkimmäisellä suhteella ei ollut mitään mahdollisuuksia. Se kesti 5 vuotta liian pitkään. Ois pitänyt tajuta sen ekan kuukauden aikana kun sain jo retuutusta ja tukkapöllyä, että tää ei ole hyvä merkki. Mutta mä jotenkin ajattelin, että olin velvollinen seurustelemaan koska hän pakkovierotti mut heroiinista. Ja olin liian heikoilla olemaan yksin, en ollut sillonkaan koskaan vielä ollut yksin. Tytön isästä eroomisen jälkeen tartuin ekaan joka vastaan tuli ja tää vei mut huumemaailmaan, vasta pojan isästä eroomisen jälkeen oppisin olemaan yksin. Itsenäinen. Sekin vei monta vuotta tottua elämään itsekseen. Mutta olen oppinut tuntemaan itseänikin, tajuamaan kuka ihan oikeasti olen, sisältä, enkä ole se joka olen ollut muiden seurassa, en todellakaan, olen ihan täysin erilainen ihminen. 

Jos joku on joskus kuvitellut tuntevansa mut niin on pahasti erehtynyt. Mä en ole tuntenut itseäni edes itse, joten miten kukaan muukaan vois tuntea?

Nyt musta tuntuu, että mä voin olla oma itseni, just sellanen kun oikeesti olen, mun ei tartte esittää mitään eikä pitää mitään kulissia yllä, mun ei tartte olla hienompi eikä huonompi kun oikeasti olen, saan olla ihan just vaan mä ja mut on hyväksytty näin ja mua rakastetaan näin, mua ei yritetä muuttaa, ei vangita, ei kuihduttaa mun sielua, ei tappaa mua sisältä, mä saan kukoistaa, mä saan elää ja nauttia, mä saan olla aurinko tai ukkonen, mua rakastetaan yhtä paljon silti. Ja mä saan kannustusta ja tukea, mun valokuvia arvostetaan, mua arvostetaan, mun lapsia arvostetaan ja rakastetaan, me ollaan perhe, tasavertasia. 

Me ollaan molemmat löydetty paikkamme täs suhteessa, ilman että meidän on tarvinnut mitän sopia, meil ei ole ollut yhtään konfliktia, ei yhtään ristiriitaa, ei ainuttakaan yhteentörmäystä, meijän ajatukset on samalla aaltopituudella, meijän palaset sopii hyvin yhteen, me puhutaan samaa kieltä vaikka ei usein puhuta ollenkaan. Me ollaan niin tasapainoinen pari, että joskus ihan ihmetyttää.

Ja ihmetyttää mun unetkin. Joskus epätoivon hetkellä, kun oon miettinyt, et mä en oikeesti enää koskaan löydä ketään sellasta ketä voisin rakastaa silleen kun oon nuorena rakastanut ja oon kuvitellut, että mun rakkaus on kulunut jotenkin loppuun, ja sitten oon nähnyt yöllä unta, että mun keittiössä on vaaleahko ihana mies, ja siin unessa se on mun mies, se rakastaa mua ja mä sitä ja aamulla ku mä oon herännyt, oon tajunnut, että mun ei tartte ottaa huonoo miestä, mulle on hyvä mies tulossa, mä näin sen unessa, joten älä menetä toivoa. 

Ja oon nähnyt tän miehen toisessakin unessa, sillon mä tein unessa tälle miehelle pizzaa, ja varmaan oon nähnyt monessa muussakin unessa, muistan että oon nähnyt unta miehestä joka on mun rakas, monet kerrat, ne tulee vaan uudelleen mieleen sitten kun se unessa nähty tapahtuma tapahtuu in real life, sitten mä muistan :)

Ja musta tuntuu, että me ei olla kax ihmistä, jotka koittaa sovittaa palojaan yhteen, vaan me ollaan kaks palaa jotka sopii yhteen niin, että niistä tulee yks kokonainen <3

Siivotessa aivot työskentelee?

Miks aina sillon kun oon tekemässä jotakin kuten siivoon tai oon puutarhassa niin tulee mieleen paljon kirjotettavaa? Onko mun aivot työssä sillon kun ruumiskin vai onko tää aivojen keino tulla pitämään taukoa?? Mä oon hiki hatussa siivonut vessaa ja suihkuhuonetta ja eteisiä kun yhtäkkiä oli taas aivan pakko tulla tähän koneelle istumaan ja kirjottamaann mitä ajatuksia kulkee päässä.

Me ollaan tunnettu vasta 2 viikkoo ja 2 päivää ja musta tuntuu etten ole eläissäni ollut näin rakastunut.

Mä oon löytänyt seikkailijan, herrasmiehen joka kantaa mun tavarat ja pitää musta kiinni niinkun omistais mut, vaikkei se varmaan halua omistaa, muttei halua muillekaa antaa, miehen joka tuntee terveellä tavalla mustasukkasuutta musta ja jonka sanat ja teot puhuu samaa kieltä, että se rakastaa mua.

Se on mun unelmien täyttymys, se on villi ja vapaa ja se ymmärtää mua. Se puhuu mulle, se kertoo mille siitä tuntuu, se kuuntelee mua ja se haluaa tietää musta kaiken.

Se on särkynyt, niinkun määkin.

Ja me ollaan toisillemme täydellisiä ja ehjiä yhdessä.

Mä olen löytänyt jotakin mitä en uskonut olevan mulle enää olemassa. Mä oon löytänyt rakkauden. Aidon ihmisen. Täydellisen.