Mä voin kertoa mun miehelle ihan mitä vaan, puhua sen kanssa ihan mistä vaan, se ei koskaan mollaa tai tuomitse eikä se koskaan laita mitään muuta asiaa mun huolien edelle, se on siinä hetkessä, läsnä, mua varten, just niin kauan kun tarvitsen, ja se pitää musta kii niin kauan kunnes paha mieli on mennyt ohi.
Ja mä toisinaan tunnen ihan hirveetä huonommuutta verratessani itseäni häneen, nään paljon virheitä itsessäni, epätäydellisyyksiä, vikoja, korjattavaa.
Hän on niin hirveen epäitsekäs ja ymmärtäväinen, pelkään etten ikinä yllä siinä hänen tasolleen.
Oon hirveen itsekäs itse, arvosteleva, johtopäätöksiä tekevä, tuomitseva ja syyttelevä. Harvoin nään metsää puilta ja useimmmiten teen nopeat johtopäätökset pintaraapasun perusteella katsomatta syvemmälle.
Mua hävettää se.
Koitan pesusienen lailla imeä mun miehestä hyvän käyttäytymisen mallia itselleni ja kiukuttelen kun en muutu päivässä yhtä hyväsydämiseksi. Nään itseni usein huonona ihmisenä hänen rinnallaan vaikka hän ja muutkin koittais kuin vakuuttaa etten ole huono.
Tunnistan itse ne viat ja tavat jotka mussa on, jotka oon 38 elinvuoden aikana oppinut, sisäistänyt, saanut, ja koitan muuttaa niitä, kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Oon hurjan onnellinen, että oon löytänyt noin ihanan ihmisen mun rinnalleni, elämään mun kanssa, jakamaan ilot ja surut. Oon löytänyt todellisen aarteen ja se aarre rakastaa mua, oon onnekkaiden ihmisten joukossa tänään <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti