Jo kerran unohtuneet asiat tulee vaan mieleen pitkänkin ajan päästä

Sen jälkeen kun ex-mieheni oli pahoinpidellyt minut ja esikoiseni jouduin syömään Propral-nimistä lääkettä tärinään useita kuukausia.
Nukahtaminen oli ensimmäiset kaksi kuukautta lähes mahdotonta sydämen rytmihäiriöiden, kurkussa puristavan tunteen- ja tärinän takia.

Joskus vuosien päästä exä soitti mulle kerran ja kysyi puhelimessa, miten kehtasin ottaa häneltä oikeudessa korvauksia niin paljon? (Taidettiin lapseni kanssa saada yhteesä parin tonnin korvaukset.)

Miten kehtasin vaatia korvauksia siitä, että hän koittaa kuristaa minut kuoliaaksi 8 vuotiaan lapseni edessä ja paiskaa lapseni seinään, hajoitti oven sekä muuta irtaimistoa sekä repi korvakoruni korvistani ja rikkoi ne.

Miten kehtasin vaatia korvauksia siitä, että lapseni kulki usean vuoden ajan koulu matkansa peloissaan, nukkui vuosikausia vieressäni eikä uskaltanut olla yksin kotona.

Miten kehtasin vaatia korvauksia siitä, että itse elin pelossa useita vuosia ja viel edelleenkin, miten kehtasin vaatia korvauksia hajoitetusta omaisuudesta, miten kehtasin vaatia korvauksia traumasta, kivusta ja särystä.

Mitenhän kehtasin?

Helpolla! 

Yhtä helpolla kuin kehtasin ostaa hölmöt käsilaukku hälyyttimet ja virittää ne ikkunoihimme, koska lapseni pelkäsi että isi tulee yöllä ikkunasta tappamaan.

Vaikka eihän se helppoa ollut. 

Ei ole helppoa tehdä rikosilmoitusta rakastamastaan ihmisestä. 

Ei ole helppoa saada ystävien vihat. 

Ei ole helppoa joutua todistelemaan ja selittelemään kerta toisensa jälkeen miksi haluaa erota ja oliko pahoinpitely edes totta. 

Ei ole helppoa lähteä oikeuteen kertaamaan niitä asioita. 

Ei ole helppoa ryhtyä kahden lapsen ja kahden koiran yksinhuoltajaksi kun samaan aikaan sairastaa vaikeaa masennusta ja sosiaalistentilanteiden pelkoa. 

Ei ole helppoa kun matto vedetään alta ja luottamus petetään. 

Ei ole helppoa aloittaa koko elämä alusta vailla ystäviä. 

Ei ole helppoa tietoisesti muuttaa täysin elämänsä suuntaa ja alkaa rakentamaan parempaa huomista. 

Ei. Se ei ollut todellakaan helppoa. Se oli vaikeinta mitä olen koskaan elämässäni joutunut käymään läpi, ja hyvät hyssykät sentään, ne jotka minut tuntevat, tietävät, että olen käynyt läpi tooooodella sairaita ja karmaisevia asioita!

Mutta se oli myös viisainta ja ihaninta mitä olen koskaan tehnyt. Tein lapsilleni paremman tulevaisuuden. Tein itselleni paremman tulevaisuuden. Nyt on hyvä olla. 

Epävarma pieni olento sisälläni

Siivouspäivänä mun mieli alkaa aina tuottamaan bloggaamisen arvoista tavaraa, en tiedä mistä se johtuu, varmaan siitä, että siivoaminen on niin kurjaa, että mieluummin avaa sisintään kirjoittamisen avulla kun tarttuu imuriin.

Mä oon onnellinen. Se voi ehkä tulla yllätyksenä joillekuille :D

Mun onnellisuus johtuu toisesta ihmisestä, vaikken mä haluis sitä myöntääkään, näin ainakin mun psykoterapeuttina toimiva henkilö sanoo.

Näytän hyvinvoivalta hän sanoo. Näytän onnelliselta.

Ja oonkin. Mua rakastetaan. Paljon. Se on ihana tunne.

On tavallaan typerää hehkuttaa rakkauttaan jossakin blogissa.. Kuitenkin se (rakkaus) loppuu.. Näin mä ajattelen.

Miks mun on niin vaikeaa uskoa rakkauteen, vaikka nään sen mun silmieni edessä ja tunnen sen mun sydämessä?

Minkälaisesta rakkaudesta mulla on kokemuksia?

Äidin ja isän ikinä loppumattomasta rakkaudesta?

Mitä sellanen on? Luottamuksen ja uskon puutetta? Sä et osaa mitään, sä et pärjää missään, sä et tiedä mikä sulle on parasta?

Mun äiti ja isä rakastaa mua. Ne haluaa mun parasta. Niin kovin, että ne unohtaa sen ihmisen joka mä olen. He haluavat elää mun elämän mun puolesta. Tehdä mun valinnat, oikasta mun virheet, tietää mikä mulle sopii ja mikä ei. Mä en koskaan päässyt elämään itse. Paitsi kun lähdin kotoa. Kadulle. 14 vuotiaana. Kokeilemaan elämää. Tekemään ne virheet mistä mua varoteltiin. Koittamaan oliko elämä mulle yhtä jännää kun se oli isän jutuissa. Ne oli hauskoja juttuja. Vieläkin kuuntelen ihaillen jänniä juttuja isän nuoruuden seikkailuista. Ihaillen.

Kaikkea ei pitäis idolisoida. Pitäis ymmärtää kertoa mitä vaaroja siellä jännässä elämässä on, millasiin ongelmiin se vie. Ei tehdä tarinoista ihailtavia vaan säälittäviä, sillä säälittävää se on!

Millaiseen rakkauteen olen tottunut?

Sellaiseen missä valehdellaan ja petetään, lyödään ja satutetaan, rajataan ja epäillään.

Turvattomaan.

Epäluotettavaan.

Miksi nyt ois toisin?

Mitä mä oon tehnyt, että ansaitsisin mitään muuta?

Noita kysymyksiä mä mietin. 

Oikeastaan antamatta mahdollisuutta edes huomata, että tää kerta on erilainen.

Pieni epävarma olento sisälläni määrää koko elämäni tahdin. Se kertoo milloin epäillä, se kertoo milloin rajata, se kertoo milloin hälyytyskellojen pitää soida, se kertoo milloin ottaa etäisyyttä, se kertoo, että älä päästä ketään lähelle.

Joskus sen pienen epävarman olennon ääni on niin voimakas, että se peittää alleen kaikki muut äänet. Se peittää alleen sydämen äänen. Se peittää alleen järjen äänen. Se estää silmiä näkemästä mitä on edessä ja korvia kuulemasta mitä niille kuiskitaan.

Se estää elämästä. Se estää ottamasta vastaan rakkautta. Se estää antamasta elää. Se estää. Estää.

Mä haluan vapautua siitä olennosta. Mä haluan, että se kuihtuu pois ja katoaa. Mä haluan päästää irti pelosta. Mä haluan päästää irti epävarmuudesta. Mä haluan päästää irti menneisyydestä. Mä haluan päästää irti ja hypätä tuntemattomaan. Haluan hypätä ja luottaa että siellä on joku joka ottaa kiinni. Oon valmis hyppäämään. Menneisyys anna mun mennä, koska mun aurinkoni paistaa siellä.

Sijoittuminen Vuoden kuvaaja-kuvakisassa sijalla 11-25 (aihe puhallus)

Sijoittuneet kuvat nähtävillä Kamera-Lehden galleriassa

Muita palkittuja kuviani kuvapankissani 

Kamera-Lehden kisagalleriat