Epävarma pieni olento sisälläni

Siivouspäivänä mun mieli alkaa aina tuottamaan bloggaamisen arvoista tavaraa, en tiedä mistä se johtuu, varmaan siitä, että siivoaminen on niin kurjaa, että mieluummin avaa sisintään kirjoittamisen avulla kun tarttuu imuriin.

Mä oon onnellinen. Se voi ehkä tulla yllätyksenä joillekuille :D

Mun onnellisuus johtuu toisesta ihmisestä, vaikken mä haluis sitä myöntääkään, näin ainakin mun psykoterapeuttina toimiva henkilö sanoo.

Näytän hyvinvoivalta hän sanoo. Näytän onnelliselta.

Ja oonkin. Mua rakastetaan. Paljon. Se on ihana tunne.

On tavallaan typerää hehkuttaa rakkauttaan jossakin blogissa.. Kuitenkin se (rakkaus) loppuu.. Näin mä ajattelen.

Miks mun on niin vaikeaa uskoa rakkauteen, vaikka nään sen mun silmieni edessä ja tunnen sen mun sydämessä?

Minkälaisesta rakkaudesta mulla on kokemuksia?

Äidin ja isän ikinä loppumattomasta rakkaudesta?

Mitä sellanen on? Luottamuksen ja uskon puutetta? Sä et osaa mitään, sä et pärjää missään, sä et tiedä mikä sulle on parasta?

Mun äiti ja isä rakastaa mua. Ne haluaa mun parasta. Niin kovin, että ne unohtaa sen ihmisen joka mä olen. He haluavat elää mun elämän mun puolesta. Tehdä mun valinnat, oikasta mun virheet, tietää mikä mulle sopii ja mikä ei. Mä en koskaan päässyt elämään itse. Paitsi kun lähdin kotoa. Kadulle. 14 vuotiaana. Kokeilemaan elämää. Tekemään ne virheet mistä mua varoteltiin. Koittamaan oliko elämä mulle yhtä jännää kun se oli isän jutuissa. Ne oli hauskoja juttuja. Vieläkin kuuntelen ihaillen jänniä juttuja isän nuoruuden seikkailuista. Ihaillen.

Kaikkea ei pitäis idolisoida. Pitäis ymmärtää kertoa mitä vaaroja siellä jännässä elämässä on, millasiin ongelmiin se vie. Ei tehdä tarinoista ihailtavia vaan säälittäviä, sillä säälittävää se on!

Millaiseen rakkauteen olen tottunut?

Sellaiseen missä valehdellaan ja petetään, lyödään ja satutetaan, rajataan ja epäillään.

Turvattomaan.

Epäluotettavaan.

Miksi nyt ois toisin?

Mitä mä oon tehnyt, että ansaitsisin mitään muuta?

Noita kysymyksiä mä mietin. 

Oikeastaan antamatta mahdollisuutta edes huomata, että tää kerta on erilainen.

Pieni epävarma olento sisälläni määrää koko elämäni tahdin. Se kertoo milloin epäillä, se kertoo milloin rajata, se kertoo milloin hälyytyskellojen pitää soida, se kertoo milloin ottaa etäisyyttä, se kertoo, että älä päästä ketään lähelle.

Joskus sen pienen epävarman olennon ääni on niin voimakas, että se peittää alleen kaikki muut äänet. Se peittää alleen sydämen äänen. Se peittää alleen järjen äänen. Se estää silmiä näkemästä mitä on edessä ja korvia kuulemasta mitä niille kuiskitaan.

Se estää elämästä. Se estää ottamasta vastaan rakkautta. Se estää antamasta elää. Se estää. Estää.

Mä haluan vapautua siitä olennosta. Mä haluan, että se kuihtuu pois ja katoaa. Mä haluan päästää irti pelosta. Mä haluan päästää irti epävarmuudesta. Mä haluan päästää irti menneisyydestä. Mä haluan päästää irti ja hypätä tuntemattomaan. Haluan hypätä ja luottaa että siellä on joku joka ottaa kiinni. Oon valmis hyppäämään. Menneisyys anna mun mennä, koska mun aurinkoni paistaa siellä.