Oon ettinyt netistä niksejä pitkään parisuhteeseen, oon kysellyt mun kavereilta, jotka ovat olleet kauan yhdessä ja oon pohtinut mun mielessä mikä aikasemmin on mennyt vikaan ja miten ois voinut toimia toisin.
Mä pelkään oikeesti eniten maailmassa sitä, että jossakin vaiheessa alkaa pitämään toista niin itsestään selvyytenä, että ei näy tarpeelliseksi enää kertoa toiselle niitä asioita, että miksi toisesta pitää ja mistä toisessa tykkää, unohtaa huomion ja rakkaudenosoitukset.
En mä mielestäni ole itse ikinä unohtanut niitä, poikani isänkin kanssa vielä viimeseen asti mä sujauttelin lappuja sen takin taskuun missä luki että rakastan ja koitin saada meidän keskusteluyhteyttä uudestaan toimimaan, mutta kaipa hän oli sit jo siinä kohdassa luovuttanut?
Tytön isän kanssa sitä läheisyyttä ei kai koskaan ollutkaan sen jälkeen kun hän alotti työt, ehkä mä olin itte pilannut sen märisemisellä tai sitten hän vaan oli niin työnarkomaani ja rahan perään ettei koti ja perhe kiinnostanut, ehkä meillä oli niin täysin eri odotukset elämästä että yhteiselo ei vaan siksi sujunut. Ei hän nykyisenkään vaimonsa kanssa yhtään sen enempää aikaa vietä, eikä vissiin edellisenkään kanssa :D
Mä jotenkin en uskalla heittäytyä niin täysillä, mä jotenkin oon koko ajan vähän tuntosarvet pystyssä, varpaillaan, koitan haistella, että millon näkyy merkkejä siitä että kohta epäonnistutaan, mua pelottaa niin kovin se, että kaikki kaatuu kuitenkin johonkin typerään pikkuseikkaan.
Ähh, mun pitäs alkaa töihin eikä pohtii tällasia taas. Huomenna kauhee päivä kun pitää mennä Turkuun hymyilemään ja myymään, huohh, ei oo yhtään asiakaspalvelufiilis mulla :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti