Psykologin tarpeessa!

Pitkästä aikaa pieni bloggaus, koska oikeastaan olisin psykologin tarpeessa, mutta ne ovat lomalla, eikä mun soittopyyntöihin ole sieltä muutenkaan vastattu.
Psykologisoin itseäni sitten taas tänne blogiin niinkun niin monet kerrat aikasemminkin..

Tässä on kuukaudessa tapahtunut sen ziljoona muutosta ja kaikki hyviä! Tavattiin siis 22.5. tän miehen kanssa ja ollaan oltu siitä asti tosi tiiviisti yhessä, on ollut PMS:t ja kaikki muutkin tässä ja mennyt mun ohi ihan huomaamatta, ei siis minkäänlaista oiretta niinkun aikasemmin, tän on siis pakko olla "se oikea"??

Ja tää puhuu, puhuu menneestä, tulevasta, ittestään, musta, tuntuu ihan kun tuntisin sen jo melkeen läpikotaisin ja ihan kun oltais tunnettu iät ja ajat, ei ole kertaakaan tullut sellasta fiilistä että "tossa on jotakin hämärää" tai että "tää ei nyt tunnu ihan oikealta", tää ei ole mikään mykkä mököttäjä vaan oikeesti puhuu ja ihanalla äänellä vieläpä <3 ..ei ole mikään: "Mä: Kulta meillä on ongelma. Joku: Muruu, mä rakastan suaaa! Mä: Meillä on silti ongelma, voitasko miettii ratkasu. Joku: Muru!!! Mä: Kiitos kun ratkasit meijän ongelman, tunnen itseni niiiiiin tärkeäksi just nyt. NOT!!" -tyyppi, huohh..

Eka asia mihin ihastuin superkauniiden silmien lisäks oli just se ku tää puhuu kaikesta niin paljon, tunteistaan, vaikeistakin asioista <3 Ai että mä rakastan tätä <3 Meil on niin kivaa yhdessä, me tykätään aika paljon samoista asioista ja ajatellaan aika monessa asiassa samantapasesti, meillä on elämään samalaiset arvot, meillä on ollut nuorempana samanlaisia ongelmia, meillä on tosi paljon yhteistä, vaikka ollaankin erilaisia, muttei liikaa, eikä liian vähänkään.

Mutta mä pelkään! Pelkään, että toistan samoja virheitä kun aikasemmissa suhteissa, pelkään, että käyttäydyn kuten mun isä ja lyttään tai halveksuvasti/alentavasti reagoin asioihin! Mun ois päästävä psykologille työstämään toi mun isä-käytös musta pois, mä tunnistan sen heti kun oon päästänyt jonkun asian suustani, teen sitä koko ajan lapsillenikin, mutta kun asia tulee suusta ja huomaan että "hups"niin on jo liian myöhästä. Mä haluisin oppia tilalle paremman mallin, mutten osaa opetella sitä yksin :(

Mun oma psykologi on kuollut ja oon jättänyt sinne vastaajaan useita soittopyyntöjä, että tartten ajan uudelle psykologille, mun ADD:n takia kerran viikossa tunnin kestävä soittoaika menee aina jotenkin ohi vaikka mulla ois mikä hälytys luurissa, jos siellä on varattua ni en muista enää soittaa hetken päästä uudelleen. Mun soittopyyntöihin ei oo vastattu ja nyt ne onkin kuukauden lomilla :(

Mä pelkään, että pilaan tän suhteen mun omilla ongelmilla, mun vääränlaisella reagoinnilla, halveksuvalla käytöksellä. Mä halveksuin mun pojan isää niin kovin, sitä ei voi ees sanoin kuvailla kuinka kovin, kaikki siinä oli väärin, kaikki mitä se teki oli väärin. En tiedä onko tää peritty käytös joka mussa vaan on vai liittykö se tän suhteen väkivaltaseen ja kontrolloivaan luonteeseen? Taitaa olla myös mun puolustuskeino, halveksua, jos annan itsestäni kaiken ja huomaan, että mua on käytetty hyväks tai kohdeltu väärin, niin mun puolustusmekanismi heittää halveksuntavaihteen päälle ja suojaa mua sillä? Toivon niin helvetin lujaa, että se käytös ei ole mussa vaan oli olosuhteissa ja pahoinvoinnissa, mutta pelkään silti, mitä jos se onkin mulle luonteenomainen käytöstapa, mitä jos ajanmittaan alan käyttäytyä taas niin, mitä jos mä rikon ja särjen mun ihanan rakkaan sisältä? Miten mä voin välttää ne asiat? Miten mä voin opetella käyttäytymään toisin?

Hitto, että omien ongelmien kanssa painiminen on vaikeaa, miksei ihminen vois vaan painaa napista ja muuttaa jotakin itsessään? Pitäis varmaan käydä kirjastossa lainaamassa jotakin kirjoja jos niistä ois apua? Emmä ees tiedä mihin etin apua. Mun on niin hyvä olla nyt, kaikki on niin hyvin, täydellisesti. Mut mä tiedän, että arki astuu joka suhteeseen. Tulee päiviä millon ei jaksa tai ei huvita kertoo toiselle miks ja mistä toisessa välittää. Ei jaksa tai ei huvita koskettaa tai olla ystävällinen, mä pelkään millon se arki koittaa :(

Mä haluisin laatia itelleni muistilistan: Muista sanoa että rakastat, muista koskettaa, muista halata, älä mene nukkumaan vihasena, kerro jos jokin vaivaa, muista puhua, älä ikinä lopeta puhumista. Mutta ei se auta mitään muistilistoja tehdä, kaikki muuttuu rutiiniksi ja unohtuu, ennemmin tai myöhemmin. 

Mitenhän sen kipinän sais säilytettyä, ikuisesti? Ennenvanhaan ihmiset ei vaan eronneet, nyt erotaan heti kun tulee pienikin vastoinkäyminen. Monesti suhteessa toinen osapuoli koittaa kaikkensa ja on valmis tekemään töitä suhteen eteen ja toinen luovuttaa heti. Mäkin oon luovuttanut 2 kertaa. 

Tosin tein töitä kyllä ensin, mutta kun huomasin ettei ne tuo tulosta ni luovutin, 6 vuotta ja 5 vuotta, ekan suhteen ois voinutkin pelastaa, jos kummatkin ois tehnyt kaikkensa suhteen eteen, vaan milläs pidät suhdetta yllä jos toinen on juoppo ja työnarkomaani joka ei kuuntele mitä toinen haluaa eikä ole valmis antamaan yhteistä aikaa. Jäkimmäisellä suhteella ei ollut mitään mahdollisuuksia. Se kesti 5 vuotta liian pitkään. Ois pitänyt tajuta sen ekan kuukauden aikana kun sain jo retuutusta ja tukkapöllyä, että tää ei ole hyvä merkki. Mutta mä jotenkin ajattelin, että olin velvollinen seurustelemaan koska hän pakkovierotti mut heroiinista. Ja olin liian heikoilla olemaan yksin, en ollut sillonkaan koskaan vielä ollut yksin. Tytön isästä eroomisen jälkeen tartuin ekaan joka vastaan tuli ja tää vei mut huumemaailmaan, vasta pojan isästä eroomisen jälkeen oppisin olemaan yksin. Itsenäinen. Sekin vei monta vuotta tottua elämään itsekseen. Mutta olen oppinut tuntemaan itseänikin, tajuamaan kuka ihan oikeasti olen, sisältä, enkä ole se joka olen ollut muiden seurassa, en todellakaan, olen ihan täysin erilainen ihminen. 

Jos joku on joskus kuvitellut tuntevansa mut niin on pahasti erehtynyt. Mä en ole tuntenut itseäni edes itse, joten miten kukaan muukaan vois tuntea?

Nyt musta tuntuu, että mä voin olla oma itseni, just sellanen kun oikeesti olen, mun ei tartte esittää mitään eikä pitää mitään kulissia yllä, mun ei tartte olla hienompi eikä huonompi kun oikeasti olen, saan olla ihan just vaan mä ja mut on hyväksytty näin ja mua rakastetaan näin, mua ei yritetä muuttaa, ei vangita, ei kuihduttaa mun sielua, ei tappaa mua sisältä, mä saan kukoistaa, mä saan elää ja nauttia, mä saan olla aurinko tai ukkonen, mua rakastetaan yhtä paljon silti. Ja mä saan kannustusta ja tukea, mun valokuvia arvostetaan, mua arvostetaan, mun lapsia arvostetaan ja rakastetaan, me ollaan perhe, tasavertasia. 

Me ollaan molemmat löydetty paikkamme täs suhteessa, ilman että meidän on tarvinnut mitän sopia, meil ei ole ollut yhtään konfliktia, ei yhtään ristiriitaa, ei ainuttakaan yhteentörmäystä, meijän ajatukset on samalla aaltopituudella, meijän palaset sopii hyvin yhteen, me puhutaan samaa kieltä vaikka ei usein puhuta ollenkaan. Me ollaan niin tasapainoinen pari, että joskus ihan ihmetyttää.

Ja ihmetyttää mun unetkin. Joskus epätoivon hetkellä, kun oon miettinyt, et mä en oikeesti enää koskaan löydä ketään sellasta ketä voisin rakastaa silleen kun oon nuorena rakastanut ja oon kuvitellut, että mun rakkaus on kulunut jotenkin loppuun, ja sitten oon nähnyt yöllä unta, että mun keittiössä on vaaleahko ihana mies, ja siin unessa se on mun mies, se rakastaa mua ja mä sitä ja aamulla ku mä oon herännyt, oon tajunnut, että mun ei tartte ottaa huonoo miestä, mulle on hyvä mies tulossa, mä näin sen unessa, joten älä menetä toivoa. 

Ja oon nähnyt tän miehen toisessakin unessa, sillon mä tein unessa tälle miehelle pizzaa, ja varmaan oon nähnyt monessa muussakin unessa, muistan että oon nähnyt unta miehestä joka on mun rakas, monet kerrat, ne tulee vaan uudelleen mieleen sitten kun se unessa nähty tapahtuma tapahtuu in real life, sitten mä muistan :)

Ja musta tuntuu, että me ei olla kax ihmistä, jotka koittaa sovittaa palojaan yhteen, vaan me ollaan kaks palaa jotka sopii yhteen niin, että niistä tulee yks kokonainen <3