keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Olen luonnevikainen ääliö

Mulla on polttava tarve kirjoittaa tää asia tänne blogiin, jotta saisin itsellenikin hiukan selvyyttä ajatuksiini.

Tänään mies ilmoitti aamutuimaan, että joku tuttavansa tulee aamupäivän aikana meillä käymään, hän ei ollut oikeastaan itse sopinut asiaa vaan tää tuttu oli itse kutsunut itsensä..

Siinä hetkessä kun mies sanoi nuo sanat mulle nous kauhea paniikki, sydän alkoi lyödä tosi lujaa ja kädet täristä, laitoin äkkiä tiskit koneesta ja menin ylös sänkyyn peiton alle odottelemaan, että olo rauhottuis.
Se oli mun sosiaalistentilanteidenpelko joka löi paniikkikohtauksen päälle.
Kerroin miehelle mun tuntemuksista ja, etten mä pysty yllätysvierailuihin mun sairauden takia. Asia oli hoidossa, mutta mä en taaskaan päässyt sieltä syvästä pahan olon kuilusta ylös.


Itkua riitti koko loppu aamupäivälle vähän millon mistäkin syystä.
Mä kerroin myös mun tukiryhmässä mun tuntemuksista ja koin yhdestä vastauksesta, että mä en ois saanut saada paniikkikohtausta koska tää on myös mun miehenkin koti.

Mulla tuli heti flashbackinä tilanteet mun aikasemmista suhteista, jolloin mä en olllut vielä tiennyt sairastavani sosiaalistentilanteidenpelkoa enkä ollut moisesta sairaudesta koskaan kuullutkaan.

Silloin kun tunsin pahaa oloa ja paniikkia se hetkisten kumppaneiden yllätysvieraista ja sain itse näiltä vierailta sitten syyt niskoilleni, olinhan kauhee pirttihirmu ja muutenkin luonnevikainen hullu kun en tykännyt yllätysvieraista ja kun en osannut käyttäytyä hyväntuulisesti heidän tullessaan yllätysvisiitille jne ja aloin itekin uskoa, että olin pirttihirmu ja hullu koska eihän normaalit ihmiset niin reagoi ja käyttäydy.



Aloin sitte kelaamaan päässäni, että oon todella pahasti luonnevikainen kun en kykene tuollasiin, mitä mä pidän normaalina kanssakäymisenä muiden ihmisten kanssa, ja koin, että oon hirvee omistushalunen  narsisti ja pirttihirmu kun käytökselläni tavallaan estän mun miestä ottamasta vastaan yllätysvieraita tolleen ja koin, ettei mulla ole oikeutta kertoa mille musta tuntuu, eikä mulla ole oikeutta sairastaa sosiaalistentilanteidenpelkoa eikä varsinkaan oikeutta näyttää sitä kenellekään, että sairastan ja se syvä pahan olon kuilu jonne jo alussa vajosin kasvoi syvemmäksi ja pimeemmäksi minuutti minuutilta, ne itsesyytöksen tunteet ja huonommuuden tunteet lisäänty ja lisäänty mun mielessä ja mieskin oli sit jo aika pahoillaan ja surullisin mielin, että oli aiheuttanut mulle niin pahaa mieltä, ja mulle tuli siitä entistä kurjempi mieli, aattelin, että oon tooooodella huono tyttöystävä kun aiheutan tolleen pahaa mieltä mun miehelle ja vajosin entistä syvemmälle sinne pimeeseen pahan olon kuiluun :(


Ehkä tää paha olo ois kaikki jäänyt kokematta jos oisin sillon nuorempana jo saanut diagnoosin ja oisin ymmärtänyt kalenterin ja aikatauluttamisenn tärkeyden, vaikka tuskin sillosten kumppaneiden juoppo- ja rikolliskaverit ois välittänyt tuon taivaallista antaa parin päivän valmistautumisaikaa vierailuilleen.

Mun pitää henkisesti saada valmistautua ainakin päivä tai kaks ja vakavampiin tilanteisiin viikkokin.

Mutta jotakin muutakin mun pään sisässä on menossa. Mun reaktiot moneen asiaan täs lähiaikoina on ollut todella kummallisia. En tiedä nosteleeko masennus sieltä taas päätään vai mistä tää johtuu. Yleisestikin oon ollut väsyneempi kun normaalisti vaikka oon onnellinen enkä koe että oisin masentunut. Mä ootan jo kovasti, että pääsen psykologille purkamaan mun mietteitä ja saamaan jotakin vastauksia asioihin. Tuntuu, ja näin ulkopuolisetkin on arvelleet, että ihan kun joku persoonallisuushäiriö koittais alitajusesti tuhota tän kauniin asian mikä mulla on menossa eli mun parisuhteen. Että ihan kun mä tiedostamattani ajattelisin, etten oo ansainnut mitään hyvää ja tajuamattani koittaisin tuhota sen.

Meillä oli todella huono viikonloppukin.
Mä koin, että mun sisässä ois sata pikajunaa jotka kaikki on eksyneet kurssiltaan ja ne kiitää mun sisällä törmäillen toisiinsa eikä mikään juna tiedä mikä on sen päämäärä ja millä raiteella sen kuuluis kulkea.


Mun pään sisässä on tällä hetkellä todella sekavaa. Mä en itse tunnista ajatuksiani enkä tunteitani omikseni ollenkaan ja ne reaktiot mitä saan joihinkin tiettyihin asioihin suututtaa mua ihan äärettömästi, tekis mieli leikata pää irti kun ei se kerran käyttäydy niinkun mä toivoisin.

Jotenkin mulle alkaa täs valkenee, et mun mieli on enemmän rikki kun mä oon ymmärtänykkään Siellä on jotakin tosi pahasti pielessä ja koska en saa selkoa että mikä niin ehkä sitä ei voi kukaan koskaan ees korjata? Mä oon oman itseni tuho ja se surettaa ja suututtaa mua syvästi :(


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti