Melankoliaa ja valoisia kuvia

Olin ollu koukussa heroiiniin yli vuoden. Olin jotain 27 kai sillon. Mun yks nuoruuden paras ystävä joka narkkas itekin ja diilas kans ja rakasti mua kait ihan hirveesti, kysy, et haluunko eroon aineista, et jos haluan hän tulee heti ja hakkaa mun sillosen poikakaverin ja vie mut pois. Se oli sekavaa aikaa. En halunnu enää vetää, mutten päässy irti ite enkä katkolla. Sit mä soitin niille ja sanoin että nyt haluun irti. Ne sano, se mun ystävä ja sen ystävä, et ota puhelin avaimet ja röökit ja mee ulos odottaan, ne tulee ihan kohta. Asuin sillon viereises vähän pienemmäs kaupungis. Se aika kun mä odotin mun talon parvekkeen alla, talon takana, tuntu niiiin pitkältä. Mä vedin röökin ja toisen, itkin ja tärisin. kai mä tiesin että tein elämäni isoimman päätöksen ja samalla tiesin et mun sängyssä nukkuva sillonen poikaystävä joutuu kohta kärsimään.

Mut ei mulla ollu vaihtoehtoja. Se oli aikaa millon olin epätoivosesti yrittänyt kamasta eroon, mutten onnistunut siinä ja olin myös yrittänyt itsaria yliannostuksella. Onnistumatta siinäkään. Sillonkin tää mun ystävä oli se joka mut pelasti..

Näin sitten niitten auton tulevan mun talon eteen ja menin antamaan niille avaimet. Ne käski edelleen odottaa ulkona ja menivät mun kämppään. Olivat laittaneet hanskat käsiin (ettei hepatiitit sun muut tartu) ja antaneet muutaman iskun mun silloselle poikakaverille ja heittäneet sen ulos ja ottaneet avaimet pois ja kertonut et muhun on turha ottaa yhteyttä enää tai lähtee henki.

Se jätkä lähti ja mut vietiin yhen tyypin kotiin lepäämään. Mun ystävä oli siellä koko ajan pitämässä mua silmällä ja ne vahti ettei mulla ole mitää hätää ja antovat lääkettä ja juotavaa jos näitin tuskaselta tai janoselta.

Olin siellä vissiin yhen tai kaks päivää. Nukkunut koko ajan. Kussut sängynkin märäksi. Kun heräsin musta tuntu ku olisin ollut unessa vaan vartin tai jotain. Ne kerto et olin nukkunut tosi kauan ja tärissyt ja hourinut.

Mun ystävä vei mut hänen kotiinsa ja oli yhteydessä mun äitiin. Äiti soitti mun yksityislääkärille ja selitti tilanteen ja sai siltä reseptit mil sai tarpeelliset lääkkeet mulle. Panacodia, dormicumia, tenoxia, diapamia jne. Äiti haki viikottain lääkkeet apteekista ja toi mun ystävälle joka huolehti, et mä otan ne ja pysyn sen luona. Se piti mut väkisin sen kotona. Kaks viikkoa kait siinä meni. Täristessä, kuumeeessa, kylmäs hiessä, nivelkivussa, vatsakivussa, kaikessa kivussa.

Olin kuulemma rukoillut et mun ystävä antais yhet vedot mulle, yhet vaan, pliis pliis, oo niin kiltti jne.. Ei se antanut. En muista ite siit ajasta mitään. Ku olin vähän toipunut se pakotti mua kaupungille ja liikenteeseen. Mul oli hirveet kivut, polvet särki, vatsa särki, kunto oli heikko, voimat ihan lopussa, mut se pakotti vaan.

Kohta tajusin miltä mä näytin. Olin kahdessa viikossa laihtunut 10-20 kiloa. Ihan totta. Ilmeisesti horkassa täristessä ilman kunnon syömistä jne elimistö kuluttaa hirmusti energiaa. Ilmankos mulla oli voimat ihan lopussa.

Bussista ulos käveleminen oli hirveetä tuskaa. Muutaman metrin käveleminen oli melkein mahdotonta. Lihakset oli kadonnut, tuska ja voimattomuus vaan oli jälellä.

En tiedä mikä laittoi mun ystäväni tekemään niin paljon mun eteen?

Jotenkin kait kiitollisuuden tunteesta ja ehkä rakkaudestakin me alettiin sit olla yhessä. Mentiin naimisiin. kaikki meni pieleen, lopulta 4 vuotta kaiken jälkeen meille synty vauva ja pari kk sen jälkeen tää mun ystävä meinas tappaa mut. Ero ja lähestymiskielto ja tänään ollaan tässä. Oon 33 vuotias, sinkkuäiti ja kirjotan tätä blogia..