Nyt kun itse olen ollut poissa rikollisesta elämästä kymmenen vuotta ja poissa tuosta kaveripiiristäkin viisi vuotta, vasta nyt ole alkanut ymmärtämään, että kotiväkivalta ei ole eika saa olla normaalia arkea. Olen ymmärtänyt, että rattijuoposta kuuluu ilmoittaa poliisille ja vastoin sitä, minkä oppisin jo nuorena, että "vasikat tapetaan", nyt "vasikat" ovat kunnollisia malli kansalaisia. Ja kukapa haluaisikaan, että rattijuoppo törmäisi esimerkiksi pieneen lapseen taikka perheeseen!
Ennen eroa kuopukseni isästä, kuvittelin, että pieni selkäsauna sillointällöin mieheltä kuuluu asiaan. Kaikki kaveripiirissä elivät samanlaisessa suhteessa ja perhe-elämässä. Se oli meille normaalia.
Kun sitten kerran sain "vähän kovemmin" turpaani, en edes ymmärtänyt tehdä rikosilmoitusta ensimmäiseen kahteen viikkoon.
Ja sitten kun tein ja asia tuli kaveripiirissämmekin julki, oli syy minussa.
Minun olisi pitänyt kestää hiljaa sekin kerta eikä olla vasikka ja ilmiantaa miestäni siitä, että hän yritti tappaa minut lasten nähden.
Kaksi vuotta meni siitä toipumiseen. Kaksi vuotta elin aivan tsombi elämää. Hoidin rutiinit, kaksi lasta, kodin ja kaksi koiraa robottimaisesti ilman omia ajatuksia ja tunteita. Tiesin, että jos alan tunteilemaan ja purkamaan omaa pahaa oloani, en selviydy arjesta koskaan!
Seuraavat kaksi vuotta meni pähkäillessä kuka minä todella olen? Tuossa elämässä ja tuossa porukassa olin elänyt elämää tavalla, jossa olin aina käyttäytynyt niinkuin minulta oli odotettu. Olin kova muija.
Mutten oikeasti ole kova, en sinne päinkään! Olen hemmetin herkkä ja haavoittuvainen ja ennen kaikkea olen auttavainen muita kohtaan!
Itseni kanssa kasvaminen tuona eron jälkeisenä aikana on ollut oivaltavaa ja olen tyytyväinen, etten ollut kiinnostunut ottamaan elämäämme miestä silloin. Jos en oli ollut ja selvinnyt arjestamme yksin, en olisi koskaan löytänyt itseäni sellaisena kun oikeasti olen.
Nyt olen toiminut vapaaehtoistöissä ja auttanut apua tarvitsevia merkittävästi näiden vuosien aikana. Olen tutustunut ja alkanut hyväksymään itseäni sellaisena kun olen, ujona, heikkona, herkkänä ja olen rakentanut elämääni sen mukaan ja sellaiselle perustalle, että minun itseni on hyvä olla :) En ole tehnyt päätöksiäni muiden mielen mukaan enkä ole elänyt taikka käyttäytynyt muiden mielen mukaan. Sen oivaltaminen on ollut elämäni tärkein oivallus.
Olen kärsinyt masennuksesta kauan. Masennus todettiin pian esikoiseni syntymän jälkeen, mutta luulen, että olen kärsinyt siitä tai jostakin sen tapaisesta jo nuoresta ellen jopa lapsesta asti.
Oivallettuani millainen olen ja alettuani hyväksymään sen, lähti masennukseni pois. Olin iloinen ihminen viisi vuotta, kunnes tein sen virheen että otin elämääni miehen. Hän sattui olemaan pahimman luokan petturi ja valehtelija ja tuhosi minut täysin. Masennuin myös sen jälkeen ja olen sillä tiellä edelleen.
Nyt odottelen, että tämä olo helpottaa ja löydän elämäniloni taas :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti