Me muutettiin uuteen paikkaan kun mulla alko kolmas luokka. Uus tulokas luokalla ja vaikka sainkin heti kavereita niin mä en ollut niille samanlainen kaveri kun ne jotka he olivat tuntenut jo ekalta asti. Olin aina vähän ulkopuolinen. Sitten asuttiin vielä aika kaukana muista, se ehkä vähän lisäs sitä syrjässä olon tuntua. Seiska luokalla sitten muutettin taas. jatkoin kyllä samalla yläasteella kun kaveritkin, mut koti oli toisella puolella kaupunkia, eikä kukaan kaveri jaksanut lähteä sinne asti pitkän koulupäivän jälkeen. Niimpä olin taas yksinäni.
Siellä kaikki hyväksyttiin just sellasena kun oli, kukaan ei haukkunut tai kiusannut toista, eikä ketään vähätelty. Oltiin kaikki vähän syrjäytyneita jo "normaaleista".
Oishan tää muutos voinut tapahtuu ihan siel kotinurkillakin vaik ei oltais muutettukaan.. mut sitä ei kukaan tiedä, ja jotenkin musta tuntuu et oisin pysynyt niiden "hikareiden" kanssa ketkä oli mun bestiksiä sillon.
(ja nyt on pakko kirjottaa, kun tiedän, et äitikin lukee tätä; Äiti, älä ittees syytä, elämässä pelataan niillä korteilla mitkä annetaan, sä pelasit sun ja mä mun, turha sellasta on miettiä, kaikki tekee virheitä ja kaikki tekee ratkasuja mitkä kokee oikeiksi sillä hetkellä, tulevaisuus sitten näyttää olikon oieka vai väärä, ei se ole kenekään vika, että asiat meni näin. Oot sitä paitsi paras äiti, koska ilman sun tukea en ois tässä nyt <3)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti