Yhden kerran olen sukulaiseltani varastanut, rakkaimmailta vieläpä.
Mun äidin äiti, joka kuoli muutamaa päivää ennen esikoisen syntymistä, hän oli mulle rakas, kaikki kaikessa, kuin äiti ja enemmäkin. Itken vieläkin iltaisin ikävää, joka mun sydämessäni valvoo ja kaivertaa.
Erään kerran, kylmänä talvena, taas kavereiden kanssa kaupungilla ilman määränpäätä, ilm,an yöpaikkaa, ilman ruokaa juomaa ja rahaa..
Menin yhen kaverini kans mun isoäitini tyköä, paikkaan joka oli mulole turvasatama, sinne voisin aina mennä, kunnossa kuin kunnossa, isoäidin kertomatta mun kotiin, että olin siellä.
Sinne voisin mennä nukkumaan humalan pois tai syömään, suihkuun ja lämmittelemään..
Sillä kerralla mä ja mun kaveri varastettiin mun rakkaan isoäidin rahat, jotakin satasia tai tonni pari, en enää muista, markka aikaa kuiteskin elettiin.. jotain vuotta 94 ehk
ä.
En koskaan myöntänyt että se olin mä, sanoin, että ehkä mun kaveri vei ne..
Jos mä voisin jotakin elämässä muuttaa muuttaisin sen. Mä häpeän ja kadun sitä enemmän kun mitään muuta! Mä en koskaan voi kertoa äidilleni tai kellekään, että se olinkin mä. Mä häpeän sitä niin paljon että tekis mieli kuolla!
Mulla ei ole mitään selitystä, en ees käyttäny aineita sillon. Mulla ei ole mitään tekosyytä, ei ees mitään kunnon syytä miks ne vietiin. Ei mitään mitä voisin tähän sano muuta kun että mä kadun, niin plajon että mun sydämeni on musta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti