Olenko jo kertonut, että sairastan sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Ajoittain vaivani estää minkäänlaiset sosiaaliset kontaktit, bussilla en ole kyennyt matkustamaan yli kymmeneen vuoteen ja vielä vuosi sitten esim lasten koulujen vanhempainvartteihin yms tarvitsin mukaani tukihenkilön. Vanhempainillat on vieläkin "nou nou" minulle, mutta kaupassa käynti ja lähes kaikki muu asioiden hoitaminen sujuu tänään jo yksin.
Jos katsoo mun parin vuoden takaisia valokuvia, huomaa ettei siellä ole oman lähipiirin lisäksi kuvattu koskaan ihmisiä. Ensimmäiset vieraiden ihmisten kuvauskeikat tein viime vuonna ja ekoilla kerroilla olin kuvatessani niin paniikissa, että unohdin katsoa millainen tausta kuvaamilleni henkilöille tuli :-D Edelleenkin tärkeille kuvauskeikoille otan tyttäreni mukaan avustajaksi ja hän tarvittaessa huomauttaa jos menen paniikkiin ja unohdan itse jonkin kuvaa häiritsevän kohdan.
Kuvaaminen ja kuvan käsittely on haastavaa myös siksi että sairastan myös rannekanava oireyhtymää ja pari kiloisen kameran kannattelu ja hiirityöskentely rasittavat rannetta ja ajoittain kädet onkin useita päiviä kipeät ja turvoksissa.
Silti ei tulisi mieleenkään lopettaa kuvaamista tai kuvan käsittelyä, molempia rakastan ja toivottavasti saan tehdä vielä pitkään! Jotenkin tuntuu ironiselta, että taiteelliselle, aktiiviselle, ihmisiä ja seuraa rakastavalle ihmiselle tulee juuri masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja rannekanava oireyhtymä :-D Elämä on :-D Tiedän minä Twitterin kautta yhden sokeankin valokuvaajan, enkä ole koskaan kuullut hänenkään valittavan :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti