Mutta miten unohtaa se silmitön raivo jolla sun kimppuun käydään? Miten unohtaa kädet puristamassa kaulanympäriltä, niin että luulet, että nyt sä kuolet? Miten unohtaa se kauhu ja paniikki mikä sulla on kun yrität huutaa lapsellesi, että pakene ovesta, mutta äänestäsi ei saa selvää ja lapsi pysyy paikoillaan? Miten unohtaa se kipu mikä vaivaa sua monta viikkoa tapahtuman jälkeen, kipu rinnassa sen jälkeen kun satakiloinen äijä hyppää tasajalkaa rinnan päälle sinun maatessasi lattialla? Miten unohtaa se pelko ja kauhu mikä sinun lapsellasi on vielä useita vuosia tapahtuneen jälkeen? Miten unohtaa se pelko mikä itselläsi on vielä 8 vuotta tapahtuneen jälkeen?
Miksi edes pitäis unohtaa?
Että olisit naivina ja sinisilmäisenä taas sen väkivallan edessä, kun se seuraavaksi puhkeaa??
Että olisit silmät kiinni oireilta mitä lapsessasi on tapaamisten jälkeen?
Että päästäisit vielä kerran tilanteen menemään niin pitkälle, että siinä olisi joku vaarassa menettää henkensä?
Mä en aijo unohtaa.
Mun lapsia ei kukaan enää hakkaa!
Mua ei kukaan enää hakkaa!
Mun tuntosarvet on ylhäällä ja viritetty erittäin herkälle, mä olen valmiina reagoimaan ja pelastamaan lapseni ja itseni jos vähänkään vaistoan pahaa tapahtuvan!
Älkää ehdottako mun unohtavan, te ette eläneet siinä elämässä, teille ei tehty pahaa siellä!
Älkää edes kehdatko esittää, että tietäisitte mitä mä olen joutunut käymään läpi!
Te ette tiedä pientä osaakaan siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti