Jotakin mä olen varmasti tehnyt oikein, koska mulla on kaksi aivan ihanaa lasta ja vaikka omat lähtökohdat vanhemmaksi ei olekkaan olleet kummoset niin oon onnistunut kasvattamaan kaksi kilttiä, sulosta, huumorintajuista ja älykästä lasta.
Viimesen 8vuotta oon syytellyt itseäni millon mistäkin, masentumisestani, miesvalinnoistani, menneisyydestäni, you name it, mutta nyt on aika nostaa nokka ylös sellasista syytöksistä mihin en ole voinut vaikuttaa. Tilanteet on ollu mitä elämä on eteen tuonut ja niissä on koitettu elää niiden eväiden kans mitä on kulloinkin ollut käsillä ja moneen asiaan en ole voinut vaikuttaa ja jos jonnekin tilanteeseen oon naiviuttani jäänyt niin pääasia, että nyt on silmät auki ja prioriteetit järjestyksessä.
Kaikilla meil on elämässä tilanteita ja ajanjaksoja jotka jättää traumoja ja arpia, en oo mikään poikkeus, mun lapset ei oo mikään poikkeus. Arvet paranee, jotkut jää, toiset ei, elämäänsä voi muuttaa, voi jäädä traumojansa itkemään tai voi pakata ne reppuun ja jatkaa matkaa. Mä päätin nyt, että jatkan matkaa. Näytän esimerkkiä mun lapsille, että vaikeuksista selviytyy, pohjalta voi nousta. Älkääkä kukaan sanoka mulle, että oot kokenut niin vähän, kukaan teistä ei tiedä mitä kaikkea mä oon kokenut, enkä niitä tässä ja nyt ala edes avaamaan, jotakin kertonee se, että ammattiauttajatkin itkee meidän tarinalle ja mä tiedän monta joka on kokenut vieläkin enemmän kamaluuksia.
Meillä on moni asia paremmin kun muilla. Mä ja mun lapset saadaan olla onnellisia monesta asiasta. Jos joku kitisee mun perheestä ja elämästä et se ja se on teillä pielessä ni olkoot hyvä ja menkööt ajassa vaik 10 vuotta taaksepäin ja kattokoot sinne. Meidän elämä on pirusti parantunut ja paranee koko ajan, ulkopuoliset olkoot hiljaa meidän elämästä kun eivät ole tätä olleet elämässäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti