Mulla on ihana miesystävä. Hän rakastaa mua. Mäkin häntä. Hän on maailman täydellisin mulle. Mä viihdyn hänen seurassaan. Mä voin olla oma itseni hänen seurassaan ja silti hän rakastaa mua.
Mut mä pelkään. Että rakkaus taas satuttaa. Mä pelkään kiintyä häneen koska pelkään menettää. Mä pelkään että kaikki mitä hän sanoo, mitä hän on, miten hän mua rakastaa; katoaa yhtäkkiä.
Mua pelottaa. Musta tuntuu, että oon niin kamala ihminen etten ole ansainnut olla onnellinen. Musta mun pitäis olla yksin. Mun ei pitäis tuoda mun lasten elämään ketään ihmistä. Hämmentää lapsia koska se ihminen kuitenkin katoaa, lähtee pois, jättäen vaan suuren kaipuun ja tyhjän kolon meidän elämään.
Mä haluaisin paeta turvaan yksinäisyyteen. Jos mä olen yksin niin rakkaus ei voi satuttaa. Kukaan ei voi satuttaa. Musta tuntuu että mun elämä on niin sekasotkussa, että ois väärin sekottaa hyvää ihmistä sihen sotkuun. Mun pitää selvittää mun sotkut yksin. Mun pitää selvitä yksin. "Sä et tuu ikinä selviimään ilman mua" sanoi mun exä kun me erottiin. Mä oon selvinnyt ilman sua, mä oon selvinnyt ilman ketään. Mulla on lapset ja vanhemmat, ketä muuta mä tartten??
Ja mua pelottaa. Mä en halua kiintyä kehenkään. Mä en halua enää menettää.. Mä en halua tarvita ketään!! Mä en halua tottua kehenkään. Mä en halua rakentaa elämää taas alusta kun se kaikki loppuu..
Mä tiedän hyvin, ettei voi ikinä saada mitään ihanaa jos ei uskalla yrittää. Mä haluaisin saada ihanaa. Mutta mun aivot ei ymmärrä mitä mun sydän sille puhuu. Mun aivoissa on vaan päällä joku "pakene ja pelasta ittes"-vaihde enkä tiedä millä sen saa pois päältä :(
Nyt alko soida pääs tää:
Minut liian monta kertaa myytiin, vaihdettiin ja ostettiin.Minut liian monta kertaa nurkkaan kuin lelu viskattiin.
Aiemmin sois tämä PMMP:n biisi, vaikken tiedä ees kuulleeni tätä ennen, mutta kertsi sois aamusta asti päässä, kyl mä ymmärrän, että nää mun pelot tulee jostain syvältä sisältä. En oo vielä päässyt asiasta yli, käsitellyt sitä, pelkään, että kaikki tekee mulle pahaa
Kaikki sanoo sävyyn säälivään Oma vika kun tällaiseen jään Mutten tiedä enää itsekään Ketä pelkään En ole nainen, en yhtään mitään Kidutettu eläin häkissään
Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut Ja isken jollain millä sinäkin oot mua avannut Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään Mut viedään sinne missä ei ees tarvitse nimeään ♫
Mun oma psykologikin on vielä sairaslomalla. Hän on ollut keväästä asti :( Hän oli hyvin empaattinen ihminen, monesti itki kun juttelin hänelle, hän osas kuitenkin valaa muhun uskoa kun mulla ei sitä uskoa itseeni omasta takaa löydy.
Varasin kuitenkin ajan hänen sijaiselleen, samapa tuo jos kertaan asiat uudelleen, kuhan pääsisin taas eteenpäin itseni kanssa.
Mulla on ystävä. Joka elää hyvin samankaltaisessa suhteessa missä mä elin vielä 9 vuotta sitten. 9vuotta jo!!! Hitsin pitkä aika!!! Kuinka toipuminen kestää näin tuhottoman kauan :(
..No kumminkin.. Mä oon koittanut häntä rohkaista ottamaan sen askeleen, lähteä, jättää se hirviö taakseen, mutta kuka uskaltaa hypätä pimeään? Mistä tietää kuinka pitkä matka pohjalle on ennen kuin osuu ja voi alkaa nousemaan ylös? Mä oon hyvin samanlaisessa tilanteessa. Tosin mulla voisi olla matka johonkin miellyttävään, mutta mä en uskalla hypätä pimeään.
En uskalla päästää irti, koska oon vasta hetken ollut tukevasti tässä.
Mä oon huono ihminen. Mä koen olevani epäreilu kun en uskalla luottaa. Mä haluaisin luottaa!! Mutta en osaa enkä tiedä miten itseä pakotetaan :( Mä oon ollut niin monet kerrat tässä samassa tilanteessa, ainoo ero, että aiemmin oon perääntynyt jo paljon aikaisemmin. Ja osa musta haluaa nytkin perääntyä. Mennä takas piiloon, turvaan, yksin. Iso osa musta haluis katsoa mitä tästä tulee. Mutta mä pelkään, että mun pelko on vahvempi kun rohkeus. Mulla ei oo rohkeutta hypätä pimeään.
Mä haluaisin olla rohkee. Mutta ehkä mä oon vaan pelkuri :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti