Huomenta!

Aamuporinoita jälleen!
Vippasin Googleen muutaman hakusanan liittyen Naisten Linjan Jaa salaisuus kampanjaan ja vastaan tuli kolme aika ikävää blogikirjoitusta, yhdessä oltiin pettyneitä ettei mukana olleet taiteilijat työstäneetkään omia tarinoitaan vaan "vain" nimellä esiintyvien tunnistetiedot muutettujen toisten ihmisten tarinoita ja tämä bloggaaja kirjoitti että salaisuus pysyy salaisuutena edelleen ja että taiteilijat ovat pelkureita kun eivät uskalla vieläkään kertoa omista kokemuksistaan. Hän myös ihmetteli, että tarinoissa ollaan jo selvitty, tsemppausta ei enää tarvita jne..

Kommentoisin hänelle että hän on hieman väärässä, että minä olen tässä mukana omalla nimelläni (STT:n haastattelija tosin soitti, että he muuttavat nimeni heidän kirjoittamassaan jutussa, en tiedä miksi), omalla tarinallani ja minun teokseni ei ole tehty kenenkään toisen tarinaa varten, kehoitin myös lukaisemaan tätä blogiani, mikäli hän tulee joskus lukemaan tulee hän huomaamaan että en todellakaan ole vielä selvinnyt, en selviä koskaan, tulen aina tarvitsemaan tsemppausta ja rohkaisua siinä, että seison omilla jaloillani, uskallan puhua ja siinä, että teinkö oikein kun annoin asian mennä poliisille ja oikeuteen. Se, että tällainen jättää aina jäljet, arvet, jotka ei koskaan parane, tarkoittaa että ikävän muiston lisäksi jää pelkoja, epävarmuutta ja sen väkivallalla hallinneelle osapuolelle alistumisen tunne jää aina, ehkä ikuisesti. 

Mietin itsekseni hyvin usein, nykyään vähemmän kuin sillon eromme alkuvuosina, että teinkö oikein, entä jos liiottelin, entä jos olisin antanut vielä yhden mahdollisuuden jne.

Hän myös kirjoittaa miten huono uhri hän on, kuinka hän "tahallaan kerjäsi turpaan", ihan kuin hän olisi ainoa sellainen nainen? Minä en ole koskaan saadessani turpaan vajonnut nurkkaan kyyryssä itkemään että lopeta, olen puolustanut itseäni niin kauan kun olen ollut tajuissani, tämän takia on sanottu että suhteessamme väkivalta oli molemminpuolista! Minun olisi pitänyt käyttäytyä toisin, niin olisin saanut täydellisen uhrin viitan ylleni, mutta minä en ole sellainen. Jos minua lyödään, lyön takaisn, jos minua lyödään uudestaan, lyön uudestaan takaisin, jos minua lyödään vielä senkin jälkeen, minä lyön takaisin, lyön takaisin niin kauan kunnes olen tajuton, eikä se ole mikään tietoinen päätös, se on refleksi ja siksi kuin myös siksi etten ole hiljaa, kerron asiani vaikka saisin turpaan, sanon mielipiteeni vaikka saisinkin siitä hyvästä turpaan ja siksi olen aina varmaan saanut niin paljon turpaan, koska olen sanonut asiat ja puolustanut itseäni väkivallalla väkivaltaa vastaan. Tosin se ei oikeuta väkivaltaa, se vain kertoo tekijästään, ettei hänellä ole välineitä käsitellä asioita sanallisesti.

Arvoisa blogin kirjoittaja, sinä et suinkaan ole ainoa. Eikä me olla ainoita. Se, että on puolustanut itseään, "kaivanut verta nenästään" ei tee uhrista (olen kieltäytynyt olemasta uhri, olen selviytyjä, tekijä olkoon uhri, oman itsensä ja tekojensa) yhtään sen vahvempaa tai "kovempaa", jokainen uhri tarvitsee apua, tarvitsee tsemppausta, minä ainakin.

Jaa salaisuus kampanjassa haluttiin painottaa selviämistä, sillä se antaa uskoa niille jotka eivät ole vielä selvinneet.
Minä en ole vielä selvinnyt. Minä tarvitsen tukea seistä omillani ja seistä päätösteni takana lähes päivittäin.

Niin, mun piti kyllä ihan jotakin muuta kirjoittaa :D

Eilen käväistiin taas Hesassa, kuvattiin Gumball 3000 autoja ja autoilijoita Kampissa ja poikani 8v pääsi kuvaan Duudsonien kanssa!

Sen lisäksi päässä pyörii suunnitelmat erään tärkeän näyttelyn tiimoilta, sain kutsun erääseen galleriaan pääkaupunkiin ja mietin millaisia kuvia ja mille materiaalille ja kuinka monta laittaisin esille ja suunnitelma alkaa pikkuhiljaa hahmottumaan mun päässä, mutten kerro siitä vielä tässä tämän enempää..

Ja sen lisäksi eräs suuri yritys tilasi minulta hyvän määrän kelloja ja löylymittareita  ja suunnittelin heille ihan oman malliston heidän logollaan varustettuna ja odottelen nyt tuomiota, että kelpaako vai jatkanko suunnittelutyötä :) Tämä on jännää kyllä ja voin sanoa niille, jotka ovat mua moittineet, että aina istun tietokoneella että ei ole mennyt hukkaan ne tunnit, ne vuorokaudet, ne kuukaudet ja ne vuodet mitkä olen tässä istunut. Kaiken mitä teen, olen oppinut itse, opetellut itse, tässä, koneella istuen, ilman kouluja tai kursseja, ilman kirjoista lukemista, kokeilemalla, en ole mikään koulussaopetettu vaan täysin itse oppinut ja siitä olen ylpeä, olen syntynyt tällaiseksi, minua ei ole opetettu tähän :)

Ja jotenkin alkaa ärsyttää, että tässä on alkanut olla päivittäin niin kiire etten ehdi omalla työajalla ( se aika kun lapset on koulussa) ni tehdä niitä omia asioita mistä tykkään, esim nyt mun Ateljeen sivujen rich snippetit ei toimi ja ne pitäis korjata kun mua ärsyttää että google antaa vaan tavallisen hakutuloksen mulle kun mä haluun että siitä jo heti näkis tuotteet mitä meillä on jne, ughhhh, mutten mä ehdi varmaan tänäänkään sitä korjata kun oitää mennä tutustumaan pojan uuteen kouluun ja leikata nurmiukkoa ja siihen meneekin koko päivä ja huominenkin kun on niin iso nurmiukko :D Pitäskö antaa kasvaa heinää vaan, no sitten tulee käärme huiiiih :/ Joo, pakko se on leikata vaan ei tässä muukaan auta, rich snippetit saa odotella vuoroaan huoh :(