Masennus, ADD, vertaistuki, valokuvaus, kaikki

Mä aloin seurata liutaa masennuksen kanssa kamppailevien ihmisten blogeja tänään Bloglovin'illa. On hienoo miten moni muukin on alkanut selättää masennustaan ja voimaan paremmin, ainakin ajoittain. Mä oon itse myös siinä ajatuksessa, että en ole parantunut, enkä varmaan täysin parane koskaan, mutta vointi on nyt todella hyvä vaikka stressin aiheitakin on elämässä, mutta tieostan myös, että masennus saattaa joskus palata.

Ajatus katkes taas tässä välissä ja menin muita juttuja tekemään, sitten menin taas lukemaan AD(H)D-vertaistukipalstaa ja siellä tuli eteen ikävä kirjoitus, erään äidin molemmilla lapsilla on(oli)ADHD mutta diagnooseja tai hoitoa ei sihen maailman aikaan saaneet(syntyneet 80luvulla) ja toinen lapsi jo kuollut ja toisenkaan kanssa ei tiedä kuinka käy.

Miksi se diagnoosia ja avun saaminen tähän tiettyyn sairauteen non niin hemmetin vaikeaa??? MItä valtio, kunta tai hoitohenkilökunta menettävät jos tutkituttaisvat asiat kerralla ja antaisivat sen hoidon ja tuen mitä nämä ihmiset tarvitsevat?
Tutkittuahan on että AD(H)D-laiset helposti menevät huume ja rikolliselämään, onko tuo yhteiskunnalle halvempaa kuin hoitaa nämä ihmiset heti kun ensioireet ilmaantuvat?!?!

Mua itseäni surettaa tietenkin oma lapseni, nyt 8 vuotias todella suloinen herttainen ihana poika on isänsä ja äitinsä jalanjäljillä jo hyvän matkaa, koulunkäynti tökkii ja mieli on maassa, diagnoosia ei anneta eikä haluta tutkia, onko oikein mun pienelle ihanalle suloiselle pojalle, että hoitotahojen ja yhteiskunnan takia hänet jätetään diagnosoimatta, apu jätetään antamatta ja sitten joskus jos tai kun sitä saa on hyvinkin paljon mahdollista että apu tulee myöhässä tai osittain myöhässä!!!

Asiasta keppihevoseen....... Ihminen jolla ei ole tätä sairautta ei voi millään mahdollisin keinoin ymmärtää millaista elämä AD(H)D:n kanssa on. Se ei ole sama asia kuin ajoittainen hajamielisyys tai stressin tuoma unohtelu tai ajoittainen keskittymisen puute, se on kokoaikaista, joka minuuttista.

AD(H)D-laisen arjessa mikään ei suju normaalisti, meillä arki on ponnisteluja, ponnisteluja muistaa kaikki tärkeä, ponnisteluja reagoida tärkeille asioille laittamiimme muistutuksiin, kiitämistä edes-takaisin kodissa muistamatta mitä piti tehdä, koittamista keskittyä yhteen asiaan, mutta jos silmä hetkeksi kääntyy siitä asiasta pois on se jo unholassa ja olemme kiitäneet mahdollisesti kuuden eri asian kaytta jo seitsemänteen. Eikä tämä ole ajoittaista tai hetkittäistä vaan vessassa käynti saattaa unohtua jos matkalla tulee vastaan jotakin muuta joka vie huomion, ja tämä vessaunohdus tapahtuu mulle vähintään kerran päivässä, Mulla ei mene yhtä ainata minuuttia että ajatus ja tekeminen pysyisi siinä missä olin suunnitellut, useita kertoaj päivässä huomaan, että jokin kaapin ovi on auki ja mennessäni sitä sulkemaan huomaan, että olikin jäänyt asioiden laittaminen sinne kaappiin kesken. Eikä tämä ole satunnaista, vaan tämä on minun päiväni, kymmeniä asioita joka päivä unohtuu ja taas muistuu mieleen. Eikä tämä johdu stressistä, eikä dementiasta, eikä laiskuudesta, eikä tyhmyydestä. Minun aivoissani vaan mielenkiinto ei kestä yhteen asiaan muutamaa sekuntia kauempaa.

Unohtelen asioita, joka päivä unohtelen asioita, voin unohtaa tärkeän palaverin vaikka sähköpostini ja kännykkäni on muistuttanut siitä minulle kaksi päivää parin tunnin välein.

En kuule, voin vastata kyllä, mutta en kuule mitä minulle puhutaan.

Jään ajatuksiini, voin jumittaa jonkun asian parissa tuntikausia huomaamatta ajankulua.

Vastailen ajattelematta mitä minulta on kysytty ja vasta hetken kuluttua huomaan mitä vastasin ja koitan korjata asian.

Lupailen asioita miettimättä pystynkö pitämään lupaukseni.

Pakottamalla esiin tuodut asiat on ehdoton ei, en voi vastata suostuvani asiaan joka on AIVAN PAKKO TEHDÄ.

Lykkään joidenkin asioiden hoitamista kauas ja kauas ja kauemmas ja lopulta jätän ne hoitamatta kokonaan.

Katsekontakti ahdistaa.

En jaksa kuunneella loppuun mitä minulle puhutaan.

Keskeytän muiden puheen jatkuvasti.

En lue enkä noudata ohjeita.

En ole kovin kiinnostunut muista ihmisistä.

Puhelimessa puhuminen ahdistaa.

Muiden antamat neuvot ärsyttää, haluan tehdä asiat omalla tavallani.

Aikataulujen noudattaminen ärsyttää, en halua noudattaa aikatauluja.

Tuossa muutamia oireitani joiden kanssa kamppailen joka päivä.. Mielestäni olen tällähetkellä hyvin energinen, mutta en yhtään ihmettele, että ole aiemmin ollut väsynyt ja hyvin väsynyt, jatkuva keskittyminen, ponnistelu, ajatteleminen ja huonommuudentunne on varmasti saanut väsyneeksi, enkä yhtään ihmettele, jos poikani on alakuloinen, jos hänelläkin on samankaltaisia ongelmia ja saa negatiivista palautetta unohteluista ja sääntöjen noudattamatta jättämisestä ja muusta mitä ADD voi tuoda mukanaan, ihmekös jos koulussa ei miellytä käydä ja koulussa on jäänyt vähälle onnistumisen tunteet! Jos poikani tutkittaisiin ja ADD joko diagnosoitaisiin tai suljettaisiin pois, päästäisiin häntä hoitamaan ja tukemaan niinkuin kuuluu, nyt sorkitaan vähän sinne tänne eikä selvitetä syytä niin miten mikään hoitokaan voi auttaa jos se ei olekaan oikeaa hoitoa hänelle??

Paluu takaisin alkuperäiseen asiaan...
Miten kukaan voikaan ymmärtää mitä me sairastetaan jos me ei kerrota, ei sellasia asioita voi ymmärtää lukemalla kirjasta oireita. Meidän on tultava esiin ja kerrottava ihmisille, ei ne muuten voi tietää eikä ymmärtää.

..ja se ajatus katkes taas.. jatketaan myöhemmin :)