Puhun nyt siitä, etteä täällä Salossa saa tutkimuksia lapsille, joilla on selkeet ADD-oireet.
Mä epäieln, että nuorimmaisen kohdalla suurin este on se, että nuorimmainen on puhunut lastenpsykologilla, että hänellä on salaisuuksia joista on kieletty puhumasta. Aluksi yhdistin sen siihen, että isältään tullessaan poika useimmiten kieltäytyy puhumasta ja tulee murheelliseksi, lukkiutuu, mutta viime käynnillä lastenpsykiatrisella se psykologi sanoi, että poika on sanonut ettei saa kertoa jotakin koska joutuu kuulemma sitten lastenkotiin.
Olen tätä pitkään miettinyt.
Olen ehkä kerran puhunut esikoiselle, joka on siis 17v, että jos laittaa jotakin hölmöjä kuvia Facebookkiinsa, niin kohta teidät huostaanotetaan.
Olen itse ollut totaalisen alkoholivastainen vanhempi kun muutimme tänne maalle vuonna 2011, mutta huomasin nopeasti, ,että täällä maalla on "normaalia" että lapset (puhun lapsista koska kyseessä on alle 18-vuotiaat) juovat alkoholia ja useimpien vanhemmat ostavat sitä lapsilleen ja lapsilla on bileitä ja illanistujaisia toistensa kotona, useimmiten vanhempien ollessa paikalla, mutta joskus myös keskenään.
Itse en pitkään aikaan hyväksynyt tätä, mutta kun minulle selvisi, että silloin 15-16 vuotiaan tyttäreni isä ja isän kaverit ostivat tyttärelleni Alkosta juomia, päätin, että minun on muutettava kantaani. Ajattelin, että parempi jos minä ostan, niin ainakin tiedän kuinka paljon ja kuinka usein sitä menee.
Täällä maalla lapset osaavat sitäpaitsi olla kauniisti ja ottaa alkoholia asiallisesti, nämä nuoret ovat muutamia kertoja jopa vuokranneet kunnalta mökin bileitään varten eikä koskaan ole ollut mitään ongelmia, ei tappeluja, ei paikkojen rikkomista, ei ylimääräistä porukkaa jne. Kaikki on sujunut hyvin. Tällaista ei kaupungissa kovinkaan usein nuorilla näe.
No, kuitenkin..... tyttäreni on kerran laittanut Facebookkiinsa kuvan vesipiipusta, vesipiipun saimme tämän talon omistajilta, jossa pariskunnan mies on Egyptiläinen. Siellä "shishaa" poltellaan päivittäin ja siinä poltellaan makutupakkia, ei suinkaan mitään huumetta. Saimme siis omenan makuista tupakkia ja piipun ja tyttöni, silloin 15-16v oli sitten ottanut kuvan missä piippu näkyi ja näkyi myös hänen kavereitaan sekä pikkuveljensä. Pikkuveli olikin saanut maistaa makutupakkia (ilman minun hyväksyntääni tosin) ja tästä kuvasta oli sitten joku ystävällinen kanssaihminen tehnyt lastensuojeluilmoituksen, jossa sanottiin, että perheen silloin 7 ja 15v lapset käyttävät kumpikin huumeita!
Meille alettiin tehdä perhekartoitusta ja tottakai jokainen vanhempi, joka joutuu yhtäkkiä sossujen ja muiden syyniin ja kauheaan myllytykseen, säikähtää asiaa ja pelkää huostaanottoa ja muuta sellaista.
Olin itse juuri samaan aikaan lopettanut masennuslääkkeen ja alkanut käydä menneitä asioita läpi, tunteet oli pinnassa, mieli herkillä ja vanhemmuus sekä arjenahllinta hakusessa, samaan aikaan suuret taloudelliset vaikeudet painoi päälle ja exän kanssa oikeudenkäynti oli ovella. Stressi oli kova, hermot kireällä, tunteet heittivät sinne ja tänne ja pelotti moni asia.
Eräänä kertana tyttäreni oli menossa taas bileisiin ja hänellä oli jotakin alkoholia kodissamme, itse kuvasin tähteä pellolla ja nuoret odottivat keittiössä, että antaisin heille kyydin vuokraamalleen mökille. Minun ollessa pellolla oli tyttäreni antanut ajattelemattomuuttaan pikkuveljen maistaa siideriä. Kun kuulin tästä, räjähdin tytölle, huusin, että tajuatko, että te joudutte lastenkotiin jos joku saa tästä tietää! Ja tietenkin poika sitten lastenpsykoligilla oli jutellut, että oli juonut alkoholia (huom JUONUT, pojan mielestä kielen kastamien on juomista ja siitä tulee känniin, hän on ennenkin "juonut" mm kaljaa kun on löytänyt ulkoa pullon ja kaatanut sieltä pohjalle jääneen tipan suuhun, tässä huomaamme miten mielenkiintoiseksi kielletty asia muuttuu ADD-lapsen päässä, jännitys, adrenaliini kun toimii heille lääkkeenä).
Luulen, että nuorimmaisen pelko joutua lastenkotiin salaisten asioiden paljastamisesta voisi olla tämä asia? Pitää puhua hänen kanssaan tänään.
Lapset ja nuoret tekevät usein ajattelemattomia asioita, itse olen siitä erittäin hyvä esimerkki, joskus teen niitä vieläkin, uskon että ADD on suurena syynä siihen ettei aina tajua miten mikänkin asia vaikuttaa, uskon, että molemmilla lapsillanikin ajattelemattomien asioiden tekeminen johtuu ADDsta ei suinkaan siitä että lapseni olisivat ilkeitä tai käytöshäiriöisiä.
Onneksi nyt kun olen noissa ADD vertaistukiryhmissä olen alkanut itsestäni ymmärtämään mistä esim se johtuu etten kuuntele asiaa loppuun kun vastaan ja vastaan vähän mitä sattuu ensin ja sitten vasta mietin, että mitä nyt kysyttiinkään jne, ja suurella todennäköisyydellä lapsillanikin on ADD, tietenkin se helpottaisi jos saisi diagnoosin tai vaihtoehtoisesti mahdollisuus suljettaisiin pois, mutta nyt olen jo kyennyt näitä uusia oppimiani asioita soveltamaan myös lapsiini enkä ajattele, että tyttäreni on laiskuuttaan huoneessaan eikä osallistu kodin töihin, vaan ymmärrän, että hänelle on sitä tekemistä kertynyt niin paljon ettei tiedä mistä aloittaa, huomasin, että kun annoin hänelle vaan yhden tehtävän, hän teki sen mukisematta :) Aivan kuten kaikki ADD/ADHD-ihmiset.
Tänään myös pojalla oli huono aamu, se meni huonoksi siitä, että satuin olemaan suihkussa kun hän heräsi, ehkä hän olis kaivannut apuani tai seuraani heräämiseen, mutta paha mieli meni pois kun istuin hänen viereensä ja kerroin, että jos sullakin on ADD niinkun äidilläkin, niin se ei ole sun vika, etkä ole yhtään tyhmempi kuin muut vaikka asiat ei aina sujukkaan ja vaikka pettymys tuntuu sata kertaa painavammalta sulle kuin muille, mutta itseasiassa sulla on paljon fiksummat aivot kuin muilla ja meillä ADD-ihmisillä elämä on aina paljon jännempää kuin muilla.
Ja poika meni hyvillä mielin kouluun :)
Nyt pitää vaan saada itseni muistamaan, että ajattele lapsesi ADD-ihmisinä ja peilaa heidän käytöstään siihen, sitten alkaa varmasti arki meillä kaikilla sujua paremmin ja elämä maistua makeammalta, diagnoosit tulee myöhemmin, olen siitä aivan varma, nyt pitää vaan luottaa itseeni, mikä onkin vaikeampi temppu, meillä Addeilla itseluottamus kun ei ole kovinkaan korkealla, mutta nyt pitää minun itselleni hokea mantraa, että minä tunnen lapseni parhaiten, ei kukaan muu.
Niin, otsikkoasiaan vielä.. Mietin sitä minkälainen vanhempi olen ollut sen 8 vuotta kun olen ollut lasteni yksinhuoltaja. Viimeistä 1,5 vuotta lukuunottamatta olen ollut todella huono vanhempi. Masennuksen takia en ole voinut hakea itselleni apua, en ole osannut olla lapsilleni läsnä ja jotenkin olen elänyt itsekkäästi. En ole varsinaisesti ajatellut lasteni parasta vaikka olen niin luullut. Masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko on estänyt mua osallistumasta esim tyttäreni päättäjäisiin ja muihin tapahtumiin, harrastuksiin yms josta tunnen kamalaa syyllisyyttä ja surua. Olen jäänyt niin paljosta paitsi :( Ja vaikka miten koitan itselleni vakuuttaa, että älä soimaa itseäs masennuksen takia niin pisto sydämessä tuntuu aina kun asiaa ajattelen :(
Mun psykologi sanoo, että otan liikaa vastuuta itselleni kaikesta pahasta mitä on tapahtunut, mutta kuka muu vois sen vastuun kantaa jos en minä? Exä tuskin tulee koskaan myöntämään, että sairastutti mut ja suorastaan nautti kun olin tahdottomassa tilassa hänen "hoivaamisensa" alaisena ja jos joku ei jotakin asiaa myönnä ja tunnusta niin se ei ole silloin täysin todellinen. Se asia on todellinen mulle, mun pään sisällä, mutta se ei ole todellinen muuten. Meeri Koutaniemi, valokuvaaja, sanoi sen hyvin, että häntä on kiusattu ja hän on sen aina tiennyt ja tiedostanut, mutta vasta kun kiusaajat pyysivät anteeksi, se asia muuttui todelliseksi ja "se pakka romahti" jos nyt muistan oikein hänen sanansa.
..mutta, olen ollut kelvoton vanhempi ja tunnen syyllisyyttä siitä. Olen ollut itsekeskeinen, väsynyt, välinpitämätön ja kaikin puolin huono äiti. Ja ymmärrän, että en voi tulla paremmaksi jos en ensin myönnä itselleni näitä kamalia asioita. En voi muuttua jos en ymmärrä miksi pitäisi muuttua. Siinä olen hyvän matkaa jo kulkenut. Muuttumisessa. Itseni ajattelemisessa toisella tavalla. Ymmärrän, että jotkin asiat vaan tapahtuu, halusin tai en, ymmärrän etten ole kaikkeen syypää, jotkut asiat ovat seurausta eikä syytä. Ymmärrän, että mennyt on käsiteltävä, että voi päästä eteenpäin. Ymmärrän miten tärkeää on asettaa tavoitteita ja haaveita tulevalle. Ymmärrän, että minun pitää kuunnella, se on hiukan vaikeaa kun on ADD, mutta olen opetellut sitä! Ymmärrän, etten voi aina vastata heti kun kysytään vaan minun pitää sanoa "saanko hetken aikaa miettiä vastausta", tämäkin ADD-ihmisen pitää opetella, se ei tule luonnostaan. Ymmärrän, että minulle turhanpäiväseltä tuntuvat asiat ovat lapsilleni tärkeitä ja haluan osallistua heidän tekemisiinsä vaikkei se minua miellyttäisikään. Yritän myös kasvattaa mielenkiintoa niihin vaikka sekin on ADD-ihmiselle äärimmäisen vaikeaa, keskittyä johonkin mikä ei kiinnosta ja koittaa vielä säilyttää se kiinnostus sinne pidemmän aikaa.
Olen tehnyt itseni kanssa hirmuisen paljon töitä, ilman apua, koska vaikka pyysin nepsyvalmennukseen (Add ihmisten arki yms asioiden valmennusta) maksusitoumusta, (valmennus on kallista noin 90e kerta ja sitä pitäisi saada viikottain väh 6kk ajan että ois mitään hyötyä,) niin en ole saanut mitään vastausta ja taas tämäkin asia on sellainen mikä täällä Salossa pitää ihmisen itse ryteikön kautta rämpimällä saavuttaa, onneksi minulla on nyt voimia siihen, reilu vuosi sitten ei olisi ollut, sääliksi käy niitä jotka tarvitsisivat apua eivätkä sitä saa eivätkä jaksa itse asiodensa puolesta taistella.
Onneksi on noi vertaistukiryhmät, sieltä saa vaikka mitä vinkkejä ja tukea ja ajatusmaailmaa avartavia juttuja :)
No, ainakin voin hyvällä omallatunnolla todeta että kaikki parannukset mitä mun ja lasten elämässä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan on kiitos mulle eikä kenellekään muulle, mä oon se superäiti joka laitto asiat kuntoon, mä eikä kukaan muu!
Ja vaikka perheessä yhden vanhemman panos lasten elämissä on vaan 50% kokonaiskuvasta niin mä nostan sen 80%, teen niin paljon töitä, että yks kusipää isä ei mun lasten elämiä vesitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti