Oli ihanaa istua samassa pöydässä Anja Snellmannin kanssa ja hän oli super ihana ja kannustava <3
Se mitä mulla välähti mieleen tossa kotiin ajaessa, että se vaikenemisen kulttuuri mikä meillä näissä jutuissa on, just perheväkivallassa, niin emmehän me sillä itseämme suojele tai muita, suojelemme just vain sitä tekijää ja sen mainetta!
Enkä ymmärrä miksi jotkut väkivaltaa kokeineiden läheiset hyssyttelevät asiaa, onko se NIIN NOLO ja HÄPEÄLLINEN asia ettei edes lähipiiri sitä kykene sietämään???
Linkitän alle Meeri Koutaniemen teoksen ja yhden tarinan, lisää voi katsoa Naisten Linjan Facebook-sivulta ja muistakaa, keskustelkaa, älkää ummistako silmiänne, Teidänkin lähipiirissä on aivan varmasti henkilö joka juuri nyt tarvitsisi apua! JAKAKAA SALAISUUS
Kahdeksan vuoden yksinäisyys
Jätin aviomieheni kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen henkisen väkivallan vuoksi. Minua hävettää koko avioliitto ja tästä on siksi niin vaikea puhua. Katsoin kaikkea niin kauan. Väkivalta alkoi pienestä, mutta kasvoi vähitellen. Pelko kuului arkeemme. Kerran pitäessäni poikaamme sylissä, mies tuli kohti uhkaavan näköisenä. Vaistomaisesti vedin pojan kiinni minuun ja peitin hänen päänsä. Mies pysähtyi eteeni, katsoi minua, pelkäsin mitä tapahtuu, mutta yritin olla näyttämättä pelkoani. Hän rykäisi ja sylkäisi sitten eteeni sanoen, “En arvosta sinua millään tasolla”. Pelkäsin niin, että vapisin sisältä ja yritin olla millään tavalla reagoimatta, etten provosoisi. Kun esikoispoikamme menehtyi vauvana vaikeaan sairauteen, tilanne paheni entisestään.
Alussa olin pullukka ja hän halusi minusta laihemman. Laihduin, mutta mikään ei riittänyt. Toisen raskauteni aikana piilotin suklaata ja söin muutenkin salaa. En kuitenkaan tarpeeksi, sillä toinenkin poikamme syntyi vakavasti sairaana ja menetimme myös hänet.
Hän rajoitti myös sosiaalisia suhteitani. Vierailut ja sukulaiskäynnit olivat vaikeita ja saivat välillä painajaismaisia piirteitä. Nimittely oli tavallista, myös muiden kuullen. Hän saattoi haukkua minut, jos takkini kaulus oli hänen mielestään väärällä tavalla. Olin kuulemma kuin venäläinen maatuska. Jo pelkkä hein sanominen saattoi raivostuttaa. Lopulta lopetin sanomasta mitään. Laitoin vain ruuan valmiiksi ja olin hiljaa. Kuvittelin, että ylläni on teflonia, jolloin sanat valuvat vain pois eivätkä vaikuta. Päiväkirja oli henkireikäni. Mies kuitenkin löysi sen piilostaan ja luki sen. Pahinta oli, että hän teki sinne merkintöjä: alleviivauksia ja kommentteja.
Kun sairaana ollessani olin liian väsynyt nousemaan aamulla sängystä, hän kävi potkimassa minua huutaen “nouse ylös laiska paska”. Minusta tämä oli erityisen alhaista, koska olin sairas ja kykyni puolustaa itseäni oli alentunut, enkä olisi fyysisesti pärjännyt muutenkaan. Sittemmin olen käynyt vastaisen varalle itsepuolustuskurssin, vaikka en uskokaan voiman käyttöön. Fyysisen väkivallan uhka oli koko ajan läsnä, vaikkei hän sitä ihan loppuun asti vienytkään.
Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilta en ikävä kyllä saanut koskaan kipeästi tarvitsemaani apua. He olivat lähes aina miehen puolella ja osoittivat minussa olevan vikaa. Henkinen väkivalta on siitä vaikea asia, että se vahingoittaa usein enemmän kuin fyysinen väkivalta, mutta sitä on vaikeampi näyttää muille, kuin mustelmia tai murtumia.”
– Eeva 46 vuotta, Loviisa
Kuva: Meeri Koutaniemi
------------------------------
Yllättävän monella naisella on sama salaisuus. He ovat olleet kumppaninsa tekemän väkivallan kohteena. Suomessa naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä ja salaista. Joka kolmas ei kerro väkivallasta kenellekään. Yhdessä voimme tehdä väkivallasta lopun.
Voit jakaa salaisuuksista tehtyä taidetta omalla Facebook-seinälläsi, vaihtaa kansikuvasi kanssamme samaksi, julkaista sivullamme itse tekemiäsi kannanottoja, lahjoittaa mediatilaa, liittyä Naisten Linjan kannatusjäseneksi tai ryhtyä vapaaehtoiseksi.
Naisten Linja päivystää numerossa 0800 02400
Jätin aviomieheni kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen henkisen väkivallan vuoksi. Minua hävettää koko avioliitto ja tästä on siksi niin vaikea puhua. Katsoin kaikkea niin kauan. Väkivalta alkoi pienestä, mutta kasvoi vähitellen. Pelko kuului arkeemme. Kerran pitäessäni poikaamme sylissä, mies tuli kohti uhkaavan näköisenä. Vaistomaisesti vedin pojan kiinni minuun ja peitin hänen päänsä. Mies pysähtyi eteeni, katsoi minua, pelkäsin mitä tapahtuu, mutta yritin olla näyttämättä pelkoani. Hän rykäisi ja sylkäisi sitten eteeni sanoen, “En arvosta sinua millään tasolla”. Pelkäsin niin, että vapisin sisältä ja yritin olla millään tavalla reagoimatta, etten provosoisi. Kun esikoispoikamme menehtyi vauvana vaikeaan sairauteen, tilanne paheni entisestään.
Alussa olin pullukka ja hän halusi minusta laihemman. Laihduin, mutta mikään ei riittänyt. Toisen raskauteni aikana piilotin suklaata ja söin muutenkin salaa. En kuitenkaan tarpeeksi, sillä toinenkin poikamme syntyi vakavasti sairaana ja menetimme myös hänet.
Hän rajoitti myös sosiaalisia suhteitani. Vierailut ja sukulaiskäynnit olivat vaikeita ja saivat välillä painajaismaisia piirteitä. Nimittely oli tavallista, myös muiden kuullen. Hän saattoi haukkua minut, jos takkini kaulus oli hänen mielestään väärällä tavalla. Olin kuulemma kuin venäläinen maatuska. Jo pelkkä hein sanominen saattoi raivostuttaa. Lopulta lopetin sanomasta mitään. Laitoin vain ruuan valmiiksi ja olin hiljaa. Kuvittelin, että ylläni on teflonia, jolloin sanat valuvat vain pois eivätkä vaikuta. Päiväkirja oli henkireikäni. Mies kuitenkin löysi sen piilostaan ja luki sen. Pahinta oli, että hän teki sinne merkintöjä: alleviivauksia ja kommentteja.
Kun sairaana ollessani olin liian väsynyt nousemaan aamulla sängystä, hän kävi potkimassa minua huutaen “nouse ylös laiska paska”. Minusta tämä oli erityisen alhaista, koska olin sairas ja kykyni puolustaa itseäni oli alentunut, enkä olisi fyysisesti pärjännyt muutenkaan. Sittemmin olen käynyt vastaisen varalle itsepuolustuskurssin, vaikka en uskokaan voiman käyttöön. Fyysisen väkivallan uhka oli koko ajan läsnä, vaikkei hän sitä ihan loppuun asti vienytkään.
Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilta en ikävä kyllä saanut koskaan kipeästi tarvitsemaani apua. He olivat lähes aina miehen puolella ja osoittivat minussa olevan vikaa. Henkinen väkivalta on siitä vaikea asia, että se vahingoittaa usein enemmän kuin fyysinen väkivalta, mutta sitä on vaikeampi näyttää muille, kuin mustelmia tai murtumia.”
– Eeva 46 vuotta, Loviisa
Kuva: Meeri Koutaniemi
------------------------------
Yllättävän monella naisella on sama salaisuus. He ovat olleet kumppaninsa tekemän väkivallan kohteena. Suomessa naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä ja salaista. Joka kolmas ei kerro väkivallasta kenellekään. Yhdessä voimme tehdä väkivallasta lopun.
Voit jakaa salaisuuksista tehtyä taidetta omalla Facebook-seinälläsi, vaihtaa kansikuvasi kanssamme samaksi, julkaista sivullamme itse tekemiäsi kannanottoja, lahjoittaa mediatilaa, liittyä Naisten Linjan kannatusjäseneksi tai ryhtyä vapaaehtoiseksi.
Naisten Linja päivystää numerossa 0800 02400
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti