keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Tänään SSS:ssa oli se juttu. Eilen mulle oli selvää, että postaan sen mun Facebook-seinälle, mutta tänään mä mietin, että mitä ihmiset sanoo kun ovat lukeneet sen? Mitä jos mua aletaan arvostella sen takia?
Miksi se on vieläkin, yli 8 vuotta eron jälkeen niin hemmetin vaikeaa olla avoin siitä, että elin väkivaltaisessa suhteessa? Miksi minä häpeän sitä asiaa? Miksi niin moni muu häpeää sitä asiaa?

Heti ensimmäisten seurusteluviikkojen aikana koin jo ensimmäiset väkivallanteot mieheltäni, esim yhdellä kerralla baarissa, vaikka yritin miten piilossa olla nurkassa, ja eräs vieras mies tuli puhumaan mulle, niin lensin  baarista ulos niskatukasta retuuttamalla ja retuutusta jatkui korttelin verran aina autolle saakka missä mut paiskattiin autoa vasten ja lyötiin avarilla kaupanpäälle. Mun kaveri kysyi multa: "Löikö se sua äskön?" ja vastasin, että "ei se mitään lyönyt, vähän koulutti vaan, mitäs puhuin sille miehelle.."
Tai toisella kerralla kun hän oli jo juonut kaikki rahansa ja mulla oli muutama kolikko jäljellä ja rakkaani halus vielä lisää viinaa ja laskin kolikkoni ja hain tiskiltä koko rahalla raakaa kossua miehelleni, niin hän heitti kossut suoraan silmiini. Tässäkin tapauksessa minä olin se anteeksipyytelevä osapuoli vaikka olisin hyvin voinut sokeutua! Ja näitä juttuja on vaikka kuinka monta, kunnes tuli se viimeinen. 5 vuotta kestin, anoin anteeksi, syyttelin itseäni, puolustelin miestäni ja ennenkaikkea annoin lasteni kärsiä! 

Miksi sitä ei näe selkeästi kun elää tuollaisessa suhteessa? Miksi esim pahoinpidelty lapsi palaa aina anomaan vanhempansa huomiota ja rakkautta? Miksi kaltoinkohdeltu koira on loppuun asti omistajaansa rakastava ja uskollinen? Miksi väkivaltaisessa suhteessa elävä henkilö palaa aina takaisin väkivaltaa tekevän osapuolen luokse ja anoo rakkautta ja huomiota? Mikä meidän aivoissa on vikana, ettemme ymmärrä mitä tapahtuu ja ettemme ymmärrä ettei se ole oikein, se ei ole normaalia!

Mä itse en varmaan kehdannut vaan myöntää, itselleni, enkä lähipiirille, että koviksen sijaan olinkin heikko ja herkkä ja että muhun sattui, kun mua kohdeltiin huonosti, mä en halunnut myöntää itselleni, että se unelmien mies jota rakastin, ei ollutkaan niin unelma mitä hän ensi alkuun esitti ja mitä hän tuttavapiirilleen uskottavasti esitti. Miksi se on niin vaikeaa myöntää ja tunnustaa, että on joutunut kaltoinkohdelluksi? Miksi se on uhrille isompi häpeä kuin tekijälle? Miksi mä pelkään edelleenkin mitä ihmiset ajattelee kun kerron? Miksi mä pelkään ettei mua uskota? Miksi mä yleensäkin pelkään ja häpeän?!

Vaikka suhteesta on jo noin kauan aikaa, uskon, että nämä tapahtumat ovat jättäneet minuun suurimmat arvet elämässäni. Ihminen johon täysin luotin ja jonka kuvittelin tuntevani melkein yhtä hyvin kuin itseni, petti mun luottamuksen niin moneen eri kertaan ja niin monella eri tavalla, käytti muhun vuosien ajan keinoja joita ei kukaan terve ihminen käytä kehenkään elolliseen (niitä tässä enempää erittelemättä).

Ehkä häpeällisintä on myöntää, että mä en ollutkaan se vahva joka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa, olin heikko, olisin tarvinnut apua, hei auttakaa, mun mies hakkaa mua! Hävetti, etten ollutkaan se joka suhteessa määräsi kaapin paikan, olinkin alistuva anteeksi antoa aneleva ääliö, hävetti että mä en ollutkaan se kovis, mä en ollut sellainen johon mikään ei vaikuta. Muhun sattui. Muhun sattuu edelleen. Mä sairastuin ja voin huonosti. Ja mä puolustelin häntä!

Usein väkivalta perheessä ei ulotu pelkästään puolisoon vaan myös lapset joutuvat kokemaan sitä väkivaltaa, jos ei muuten niin silminnäkijöinä ainakin. Meidän perheessä tytär sai myös "oman osansa" fyysisestä väkivallasta ja sen uhkasta. Jälkeenpäin ajateltuna olen ollut todella kurja ihminen antaessani omasta rakkauden kaipuustani myös lapseni kärsiä ja sanonkin kaikille väkivaltaa kokeville naisille joilla on lapsia. PELASTAKAA LAPSENNE JOS ETTE ITSEÄNNE TAJUA PELASTAA, ÄLKÄÄ ANTAKO LASTENNE JOUTUA KÄRSIMÄÄN VÄKIVALLASTA, LÄHTEKÄÄ SUHTEESTA, MIELUUMMIN LIIAN AIKAISIN KUIN LIIAN MYÖHÄÄN! Tätä ei voi riittävästi painottaa.
Väkivallalle ei ole mitään tekosyytä, miehen ei kuulu lyödä naista tai lasta vaikka miten menis hermot tai vaikka toinen tekis miten väärin. Kenelläkään ei ole oikeutta lyödä, potkia, retuuttaa tai kuristaa toista vaikka toinen tekisi miten kurjia asioita. Tuollaisia ihmisiä ja tekoja ei pidä puolustella, ei pidä keksiä tekosyitä miksi toinen olisi ollut oikeutettu käyttämään väkivaltaisia konsteja. Sille ei ole mitään tekosyytä. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan väärin. Piste. 

Väkivallan uhriksi joutuminen on ennekaikkea häpeällinen kokemus. Eikä sitä häpeää poista mikään. Mutta puhumalla asiasta voi saada apua ja voi saada vertaistukea. Puhumalla asiasta voi rohkaista myös muita väkivallan uhreja puhumaan. Jos me kaikki puhuisimme asiasta, huomaisimme, että meitä on monia, eikä se ole meille häpeä vaan tekijälle. Emme ole ainoita, eikä teoille ole mitään oikeutusta. Hävetköön tekijä, minä lopetan häpeämisen NYT!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti