Jo kerran unohtuneet asiat tulee vaan mieleen pitkänkin ajan päästä

Sen jälkeen kun ex-mieheni oli pahoinpidellyt minut ja esikoiseni jouduin syömään Propral-nimistä lääkettä tärinään useita kuukausia.
Nukahtaminen oli ensimmäiset kaksi kuukautta lähes mahdotonta sydämen rytmihäiriöiden, kurkussa puristavan tunteen- ja tärinän takia.

Joskus vuosien päästä exä soitti mulle kerran ja kysyi puhelimessa, miten kehtasin ottaa häneltä oikeudessa korvauksia niin paljon? (Taidettiin lapseni kanssa saada yhteesä parin tonnin korvaukset.)

Miten kehtasin vaatia korvauksia siitä, että hän koittaa kuristaa minut kuoliaaksi 8 vuotiaan lapseni edessä ja paiskaa lapseni seinään, hajoitti oven sekä muuta irtaimistoa sekä repi korvakoruni korvistani ja rikkoi ne.

Miten kehtasin vaatia korvauksia siitä, että lapseni kulki usean vuoden ajan koulu matkansa peloissaan, nukkui vuosikausia vieressäni eikä uskaltanut olla yksin kotona.

Miten kehtasin vaatia korvauksia siitä, että itse elin pelossa useita vuosia ja viel edelleenkin, miten kehtasin vaatia korvauksia hajoitetusta omaisuudesta, miten kehtasin vaatia korvauksia traumasta, kivusta ja särystä.

Mitenhän kehtasin?

Helpolla! 

Yhtä helpolla kuin kehtasin ostaa hölmöt käsilaukku hälyyttimet ja virittää ne ikkunoihimme, koska lapseni pelkäsi että isi tulee yöllä ikkunasta tappamaan.

Vaikka eihän se helppoa ollut. 

Ei ole helppoa tehdä rikosilmoitusta rakastamastaan ihmisestä. 

Ei ole helppoa saada ystävien vihat. 

Ei ole helppoa joutua todistelemaan ja selittelemään kerta toisensa jälkeen miksi haluaa erota ja oliko pahoinpitely edes totta. 

Ei ole helppoa lähteä oikeuteen kertaamaan niitä asioita. 

Ei ole helppoa ryhtyä kahden lapsen ja kahden koiran yksinhuoltajaksi kun samaan aikaan sairastaa vaikeaa masennusta ja sosiaalistentilanteiden pelkoa. 

Ei ole helppoa kun matto vedetään alta ja luottamus petetään. 

Ei ole helppoa aloittaa koko elämä alusta vailla ystäviä. 

Ei ole helppoa tietoisesti muuttaa täysin elämänsä suuntaa ja alkaa rakentamaan parempaa huomista. 

Ei. Se ei ollut todellakaan helppoa. Se oli vaikeinta mitä olen koskaan elämässäni joutunut käymään läpi, ja hyvät hyssykät sentään, ne jotka minut tuntevat, tietävät, että olen käynyt läpi tooooodella sairaita ja karmaisevia asioita!

Mutta se oli myös viisainta ja ihaninta mitä olen koskaan tehnyt. Tein lapsilleni paremman tulevaisuuden. Tein itselleni paremman tulevaisuuden. Nyt on hyvä olla. 

Epävarma pieni olento sisälläni

Siivouspäivänä mun mieli alkaa aina tuottamaan bloggaamisen arvoista tavaraa, en tiedä mistä se johtuu, varmaan siitä, että siivoaminen on niin kurjaa, että mieluummin avaa sisintään kirjoittamisen avulla kun tarttuu imuriin.

Mä oon onnellinen. Se voi ehkä tulla yllätyksenä joillekuille :D

Mun onnellisuus johtuu toisesta ihmisestä, vaikken mä haluis sitä myöntääkään, näin ainakin mun psykoterapeuttina toimiva henkilö sanoo.

Näytän hyvinvoivalta hän sanoo. Näytän onnelliselta.

Ja oonkin. Mua rakastetaan. Paljon. Se on ihana tunne.

On tavallaan typerää hehkuttaa rakkauttaan jossakin blogissa.. Kuitenkin se (rakkaus) loppuu.. Näin mä ajattelen.

Miks mun on niin vaikeaa uskoa rakkauteen, vaikka nään sen mun silmieni edessä ja tunnen sen mun sydämessä?

Minkälaisesta rakkaudesta mulla on kokemuksia?

Äidin ja isän ikinä loppumattomasta rakkaudesta?

Mitä sellanen on? Luottamuksen ja uskon puutetta? Sä et osaa mitään, sä et pärjää missään, sä et tiedä mikä sulle on parasta?

Mun äiti ja isä rakastaa mua. Ne haluaa mun parasta. Niin kovin, että ne unohtaa sen ihmisen joka mä olen. He haluavat elää mun elämän mun puolesta. Tehdä mun valinnat, oikasta mun virheet, tietää mikä mulle sopii ja mikä ei. Mä en koskaan päässyt elämään itse. Paitsi kun lähdin kotoa. Kadulle. 14 vuotiaana. Kokeilemaan elämää. Tekemään ne virheet mistä mua varoteltiin. Koittamaan oliko elämä mulle yhtä jännää kun se oli isän jutuissa. Ne oli hauskoja juttuja. Vieläkin kuuntelen ihaillen jänniä juttuja isän nuoruuden seikkailuista. Ihaillen.

Kaikkea ei pitäis idolisoida. Pitäis ymmärtää kertoa mitä vaaroja siellä jännässä elämässä on, millasiin ongelmiin se vie. Ei tehdä tarinoista ihailtavia vaan säälittäviä, sillä säälittävää se on!

Millaiseen rakkauteen olen tottunut?

Sellaiseen missä valehdellaan ja petetään, lyödään ja satutetaan, rajataan ja epäillään.

Turvattomaan.

Epäluotettavaan.

Miksi nyt ois toisin?

Mitä mä oon tehnyt, että ansaitsisin mitään muuta?

Noita kysymyksiä mä mietin. 

Oikeastaan antamatta mahdollisuutta edes huomata, että tää kerta on erilainen.

Pieni epävarma olento sisälläni määrää koko elämäni tahdin. Se kertoo milloin epäillä, se kertoo milloin rajata, se kertoo milloin hälyytyskellojen pitää soida, se kertoo milloin ottaa etäisyyttä, se kertoo, että älä päästä ketään lähelle.

Joskus sen pienen epävarman olennon ääni on niin voimakas, että se peittää alleen kaikki muut äänet. Se peittää alleen sydämen äänen. Se peittää alleen järjen äänen. Se estää silmiä näkemästä mitä on edessä ja korvia kuulemasta mitä niille kuiskitaan.

Se estää elämästä. Se estää ottamasta vastaan rakkautta. Se estää antamasta elää. Se estää. Estää.

Mä haluan vapautua siitä olennosta. Mä haluan, että se kuihtuu pois ja katoaa. Mä haluan päästää irti pelosta. Mä haluan päästää irti epävarmuudesta. Mä haluan päästää irti menneisyydestä. Mä haluan päästää irti ja hypätä tuntemattomaan. Haluan hypätä ja luottaa että siellä on joku joka ottaa kiinni. Oon valmis hyppäämään. Menneisyys anna mun mennä, koska mun aurinkoni paistaa siellä.

Sijoittuminen Vuoden kuvaaja-kuvakisassa sijalla 11-25 (aihe puhallus)

Sijoittuneet kuvat nähtävillä Kamera-Lehden galleriassa

Muita palkittuja kuviani kuvapankissani 

Kamera-Lehden kisagalleriat

Taiteilijat Naistenlinjan puolesta-tilaisuus Helsingissä

Eilen se sitten oli, jännä juttu mihin ajattelemattomuuttani taas lähdin sen kummimmin miettimättä ja onneksi lähdin sillä kokemus oli mahtava, mutta täytyy sanoa, että jos mulle ei olisi ADD:ta, niin en olisi lähtenyt, sen verran jännä matka oli maalaisella Helsinkiin ja sieltä takaisin :D

Olin ekaa kertaa junassa sitten vuoden 1994 jälkeen, enkä mä sillonkaan ole tavallisena matkustajana ollut, joten ei sitä lasketa.

No junamatka oli helppo ja nopea, vähän kyllä ihmetytti miksi menomatkalla istuin selkä menosuuntaan, ei tullut lukemisesta mitään kun alkoi oksettaa, onneksi asemalla oli kulta vastassa, jännät paikat tuli vasta itse tilaisuudessa kun aloin jo heti alkumetreillä jännittää miten löydän ratikan ja missä pitää jäädä pois ja mistä löydän mun junan kotiin :D

Ja itse tilaisuudessa tietenkin keskittyminen meni oikeastaan kokonaan siihen, että jankkasin itselleni mielessäni, älä itke, älä itke, mieti jotain muuta, mieti jotain muuta..
Ihmispaljous ja ajatus siitä, että pitää nousta kaikkien niiden ihmisten eteen seisomaan ja kertomaan millaisessa parisuhteessa minä elin silloin 8,5 vuotta sitten kun se viimeinen väkivallanteko ajoi meidät eroon, ajatus siitä ääneen kertomisesta oli aivan kamala, tunsin kun kurkku puristui umpeen ja hengittäminen muuttui vaikeaksi, päässä alkoi heittää, ihmisten hälinä tunkeutui korviin sellaisella volyymilla joka puolelta, että tuli paha olo.

Taideteokset olivat hienoja, niitä esitettiin valkokankaalla ja tapahtuman pointti oli hieno, itsekin ajattelen liittyä Naistenlinjan jäseneksi, vaikka mulla ei oikeastaan ole siihen varaa, jäsenyys kuitenkin edistää Naistenlinjan auttamiskykyä, sillä tällä hetkellä auttavaa puhelinta ei pystytä pitämään auki esim viikonloppuisin, jolloin varmasti tarve on suuri, jäsenmäärä on suoraan verrannollinen esim RAY:n antamaan rahalliseen tukeen, joka taas mahdollistaa suuremmat resurssit toiminnalle. Naistenlinjalla on toiveena kasvattaa jäsenmääräänsä 200:lla jäsenellä tämän vuoden loppuun mennessä. Minä aijon olla yksi uusi jäsen, ole sinäkin yksi ja autetaan Naistenlinjaa auttamaan paremmin hädässä olevia naisia!

Itse tilaisuus oli hyvin lämminhenkinen niinkuin Naistenlinjan tilaisuudet aina ja olen onnekas päästessäni mukaan näin tärkeään kampanjaan, toivon, että mun tarinani auttaa jotakuta tai mahdollisesti monia oman tilanteensa kartoittamisessa ja että mun ja tyttäreni taideteos tuo lohtua jollakin samassa tilanteessa elävälle.

Kuvia tilaisuudesta ilmestyy Naistenlinjan Facebook-sivulle ja siellä myös jaataan salaisuuksia, eli naisten kertomia tarinoita, seuratkaa sivua , tykätkää, liittykää Naistenlinjan kannatusjäseneksi ja jaatkaa salaisuuksia!

Mua jännittää jo huominen..

Huomenna meen Helsinkiin Naisten Linjan Taiteilijat Naisten Linjan puolesta - tilaisuuteen:

Milloin: Torstaina 21.11. klo 18 - 22 

Missä: Cafe Fanny, Bulevardi 40 (Sinerbrychoffin puiston kyljessä, Bulevardin puolelta sisään)

Mitä: Ohjelmallinen ilta vain kutsutuille vieraille: Naisten Linjan ystäville, tukijoille ja uusille jäsenille – eli sinulle! Illan aikana on harvinainen tilaisuus kuulla kolmea persoonallista ja vaikuttavaa muusikkoa: Mirel Wagner, Aino Venna ja Katja Lampela esiintyvät – vain meille. Paikalla on myös muita taiteilijoita, jotka ovat toteuttaneet teoksia Naisten Linjan Jaa salaisuus –kampanjaan.

Mua jo jännittää, eilen soitti Naisten Linjan uusi PJ ja kysyi voiko kysyä multa tilausuudessa pari kysymysta haastattelutyylisesti ja hän myös kertoi mitä aikoo kysyä ja mun piti niihin valmistautua, mutta oon jo unohtanut mitä ne kysymykset olikaan :D Kai mä sitten taas jotain änkytän siellä :D

Mä haluun viedä Naisten Linjalle myös pienen lahjan, musta on ihanaa miten he ottivat mut mukaan tähän kampanjaan ja oon kokenut, että mukanaolosta on ollut mulle itsellekin toipumisessa hirmu paljon hyötyä. 

Oon saanut perspektiiviä tapahtumiin ja ymmärtänyt, ettei kaikkeen aina voi tai jaksa itse vaikuttaa olosuhteiden vuoksi. Oon myös oppinut olemaan kantamatta päälläni niin painavaa syyllisyyden viittaa. Tajuan, että myöhäinenkin lähtö väkivaltaisesta parisuhteesta on parempi kuin ettei lähtisi milloinkaan. 

Toipumisen tie on pitkä tie, vieläkin vanhin lapseni näkee painajaisia, nuorimmainen oirehtii monilla eri tavoilla vaikka tapahtuneesta on 8 ja puoli vuotta aikaa, itselläni luottaminen ihmisiin on todella vaikeaa, epäilen jatkuvasti jopa läheisteni motiiveja, odotan joka hetki milloin matto vedetään taas alta. 

8 ja puoli vuotta käytännössä yksin. Tänä aikana olen parantanut itseni masennuksesta ja epäilen olleeni myös vahvasti läheisriippuvainen, enää en ole, mutta epäilen olevani sitoutumiskammoinen nykyään :D 

Mun elämässä ei ole koskaan ollut missään asiassa mitään kultaista keskitietä, ei tässäkään, joko roikun kiinni epätoivoisesti tai työnnän kokonaan luotani, tosin nyt olen joutunut opettelemaan päästämään lähelle, pakottanut itseni luottamaan ja uskomaan sen mitä näen ja kuulen ja koitan pitää pelot ja epäilykset taka-alalla. 

Mä en haluaisi kirjoittaa tätä seuraavaa lausetta tähän siitä syystä, että uskon jatkuvasti, että mikään suhde ei ole ikuinen ja on vain ajan kysymys milloin tämäkin loppuu, mutta pakotan itseni nyt kirjoittamaan tämän: Onneksi miesystäväni on hyvin ymmärtäväinen ja pitkämielinen eikä kiirehdi eikä painosta mua asioissa mitkä hän tietää mulle vaikeiksi, on suoranainen ihme, että mun elämään on sattunut noin mahtava ihminen <3

Pahoittelut muuten blogin lukijat ja kuvapankissa kuvia ihailemassa käyvät; olen joutunut pienentämään radikaalista kuvakokoa luvattoman kuvan markkinointikäytön takia :( Pahoitteluni, tiedän, että noin pientä kuvaa on ikävä tihrustaa, mutta sopivan kokoinen on näköjään helppo netistä varastaa omiin tarkoituksiinsa :(

Haluaisin tehdä valokuvanäyttelyn masennuksesta selviämiselle

Koska aihe koskettaa minua henkilökohtaisestikin ja olen huomannut, että ihmiset joilla ei ole ollut masennusta tai joiden lähipiirissä ei ole ollut masennusta leimaavat masentuneet useimmiten laiskoiksi ja ajattelevat, että masentuminen on ihmisen oma valinta jollakin tapaa.
Haluaisin kuvata henkilöitä joilla on tai on ollut masennus, ottaa jokaisesta kuvia millä tavalla he kokivat pahimmillaan masennuksen ja jos ovat selviytyneet masennuksesta tai ovat ajoittain olleet vähemmän masentuneita, niin ottaa kuvia mitä elämä parhaimmillaan on silloin kun ei ole syvästi masentunut.
Kuvat pitäis suunnitella mallien kanssa yhdessä, niin, että kuvasta tulisi mahdollisimman paljon sen oman kokemuksen näköinen.
Haluan näyttää katsojalle masennuksessa koetut tunteet kuvina, mitenhän onnistuisin siinä?

Jee, Onnee Mulle, Voitin tärkeen kuvakisan jonka tuomaristossa olivat vankat ammattilaiset!

Olet voittanut kesäyliopiston ja taiteenedistämiskeskuksen valokuvauskilpailussa ensimmäisen palkinnon (300 euroa) kuvallasi Burning Love Rockin party -tapahtumasta.

Lisäksi valokuvasi humpparallista on saanut kunniamaininnan. Kunniakirja postitetaan sinulle lähiaikoina.

http://www.pohjois-pohjanmaankesayliopisto.fi/fi/valokuvauskilpailu_2013_tiedote/

https://plus.google.com/photos/116535390800346292250/albums/5945755558871013569

Saako netissä olevaa kuvaa käyttää?

Jälleen kerran on hyvä hetki muistuttaa netin käyttäjiä siitä, että kuva on aina jonkun omaisuutta.

Vaikka tänä internetin kulta-aikana kuvaa ja tekstiä on helppo kopioida omaan käyttöön tai jakaa sosiaalisessa mediassa, niin tulee muistaa, että jokaisella teoksella on omistaja, jokaisella teoksella on tekijänoikeus joka suojaa teosta luvattomalta käytöltä, myös luvattomalta jakamiselta ja luvattomalta lainaamiselta.

Luvaton käyttö on tekijänoikeusrikkomus, varkaus, olkoon käyttötarkoitus pienimuotoista kuten vaikka omalla Facebook-seinällä jakaminen tai laajempaa käyttöä kuten esite-, mainos- tai markkinointikäyttö.

Tekijänoikeusrikkomuksesta voi seurata tuomio:
Riippuen rikoksen vakavuudesta joko tekijänoikeusrikkomus (sakkorangaistus ja vahingonkorvaus) tai tekijänoikeusrikos (sakkorangaistus ja vahingonkorvaus ja enintään kaksi vuotta vankeutta).

Oikeus valokuvaan tekijänoikeuslain tarkoittamassa mielessä kuuluu aina alun perin valokuvan ottajalle, joka voi sen luovuttaa toiselle esimerkiksi sopimuksella. Tämä pätee siitä riippumatta, onko valokuvan arvioitava ylittävän ns. teoskynnyksen vai saako se vain suppeamman ns. lähioikeussuojan (49a §). Teoskynnyksen ylittyminen vaikuttaa kuitenkin mm. oikeuden voimassaoloaikaan.

Valokuvaajalle syntyy tekijänoikeus automaattisesti heti kuvan ottohetkellä, mitään oikeuden rekisteröintiä ei tarvitse suorittaa.

Valokuvaa ei saa käyttää tai julkisesti esittää tai valmistaa siitä kappaleita ilman tekijänoikeuden haltijan tai hänen edustajansa lupaa.

Tekijänoikeus valokuvaan on voimassa 50 vuotta kuvan ottamisesta (= ei teoskynnyksen ylittävä valokuva) tai 70 vuotta kuvaajan kuolemasta (= teoskynnyksen ylittävä valokuva).

Tämän puisevammin en ala asiaa selittämään, lisää tekijäönoikeuksista löytyy hinnasto-sivuni alaosasta http://www.johannaamnelin.net/prices.html tai mistä tahansa netistä hakukoneilla :)

Toiminnan täyteinen "palikan"hakureissu Turkuun

Moottoritiellä oli pahan näköinen onnettomuus, auto oli palanut karrelle ja raivaustyö oli käynnissä vielä kun tulin kotiin päin nelisen tuntia myöhemmin.

Ja kannatti taas olla kamera käsillä, yksi kuvista pyydettiin Turun Sanomiin :)

Turussa kävin moikkaamassa ystävää Liisaa ja Liisa esitteli minulle hänen Funny Car:iaan ja sepäs olikin vehkeitten vehje!!! <3

Niin, ja mitä menin hakemaan Turun suunnalta, juu "palikkaani", tai eihän se mikään palikka ole vaan kiiltävääkin kiiltävämpi Cromaluxe Metal Print eli Cromaluxe alumiinille painettu kuva, tai tarkemmin kuvailtuna, useampi kuva yhdistettynä jotta se voidaan edullisemmin painattaa yhdelle isolle alumiinilevylle, mutta täällä kotopäässä levy leikataan osiin ja jokaisesta osasta tulee sisustustuote, mutta niistä enemmän Ateljeen blogissa

Kuka? Miksi? Häh? Eli blogin aloitus..

Uus aloitus vanhaan blogiin!

Syystä, jota teidän ei tarvitse tietää, tyhjensin sisällön tästä blogista ja aloitan uuden sisällön kirjoittamisen. Taustatiedoiksi käy edelleen vanhankin blogin aloitusteksti, joka tulee kohta.. Toivotaan, että elämä on sen verran vienyt eteenpäin, ettei tarvitse enää noista asioita kirjoitella,vaan voi keskittyä niihin valoisiin kuviin ja valokuviin :)

Masennus itsessään ei varmaan koskaan poistu täysin minusta ja sosiaalistentilanteidenpelko ja ADD ei ainakaan..

Tarkkaavaisuushäiriö yhdessä sosiaalistentilanteidenpelon kanssa aiheuttaa mulla sen, että mun pitää aika harkiten aikatauluttaa mun arkeani, ei voi olla samana päivänä esim työhön liittyvää palaveria ja lapsen lääkärikäyntiä, eli asiat missä joudun sosiaaliseen kanssakäymiseen täytyy aikatauluttaa omille päivilleen.

Edellämainitut piirteet aiheuttavat myös aikamoista ajattelemattomuutta mussa, saatan möläyttää suustani melkoisia sammakoita. Nämä ovat sellaisia ikäviä asioita joiden kanssa joudun painimaan ihan päivittäin, mutta, koitan kestää elämää tällaisena kun se on, koittakaa tekin kestää mua <3

Kivoja lukuhetkiä kaikille ja muistakaa kurkkia valokuvaus-sivuilleni www.johannaamnelin.net ja Ateljeeni sivuille www.ateljeeamnelin.fi missä esittelen käsintehtyä designia sisustukseen :)

Vanhan blogin aloitusteksti, hieman karsittuna ;)

Mä ajattelin aloittaa taas pitkästä aikaa blogin kirjoittamisen, tosin en tiedä mitä kirjoittaisin, jotenkin haluisin olla tukena muille joiden elämää rajottaa masennus tai muut psyykkiset tai fyysiset oireet. Mulla itsellä on masennuksen lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelko ja ADD sekä hyperkineettinen häiriö, varmaan muitakin diagnooseja ois jos tutkituttais itsensä, tänä päivänä kun normaaliudellekin varmasti löytyy diagnoosi ;)

Mä sain masennusdiagnoosin varmaankin joskus vuoden 2000 paikkeilla ja sillon jäin kuntoustutuelle työelämästä. Mun masennukseen lienee monta syytä, ehkä geneetinen taipumus, ehkä lapsuuden/nuoruuden traumat, ehkä sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa sisältävä parisuhde tai ehkä jokin muu, kukapa sen tietää..
Mun masennukseen kokeiltiin kaikkia lääkkeitä mitä markkinoilta löytyy, joitakin yksitellen, joitakin päällekkäin niin että pahimmillaan vois olla neljääkin eri lääkettä päällekkäin. Mikään ei auttanut.

2005 mulle aloitettiin Cymbalta. Olin juuri päässyt irti 5 vuotta kestäneestä alistamisesta, kontrolloinnista, hakkaamisesta, uhkailemisesta, kiristämisestä, you name it. Ehkä lääke auttoi silloin, tai sitten ei. Vaikea sanoa, suhteesta selviämiseen meni useampia vuosia ja jatkuu edelleen. Vajaa vuosi maallemuuton jälkeen kuitenkin jätin tuon lääkkeen ja aloin voimaan paremmin. Ehkä sekin oli monen asian summa, maalle muutto, joka oli samalla uusi alku ja lopullinen irtirepäisy entisen elämän muistoista ja siitä asuinpaikasta missä kaikki paha sai alkunsa ja minne se päättyi.

Mun molemmat lapset oireilee myös, ilmeisesti kaikkien traumaattisten asioiden takia mitä meille on elämässämme tapahtunut ja jatkuu edelleen.

Niin, mun piti oikeastaan kirjottaa valokuvista, eikä jaaritella masennuksesta :D
Mä en tiedä missä määrin mulle itselle valokuvaus on toiminut terapiana, mutta ammattilaiset on sitä mieltä, että näin on känyt ja hyvähän se vaan on.
Kamera onkin kulkenut mukana nuoruuden karkureissuilta aina vanhempana tehtyihin kuvausmatkoihin asti. Kamera on kiva kapistus. Mun mielestä asiasta kun asiasta pitää saada kuva, koska muisti on niin epäluotettava, mutta kuva ei valehtele, ainakaan ilman Photoshoppia ;)

Hemmotellen...

Koska eilinen meni persiilleen eikä tääkään päivä ollut sitä mitä alunperin olin suunnitellut niin ainakin aijon ottaa tän päivän ja illan itselleni hemmottelemalla itseäni.

Aamulla ja päivällä urakoisin lähestulkoon suursiivouksen parissa, keittiötä ja olkkaria puunaten, peittoja, tyynyjä ja petivaatteita pesten, tuulettaen, nyt ne on kuivat ja tuoksuu ihanalle kun toin ne ulkoota sisään, laitoin saunan tulemaan ja keittiöön ihanat tuoksukynttilät palamaan millä mun piti yllättää rakas viikonloppuna.

Tein pienen kuvausretken, alunperin piti vaan suunnata Saloon Heselle ja lähdin liiikkeelle uusissa korkkareissa jotka piti myös ensikäyttää rakkaan seurassa, mutta kävi näin ja toki kekkasin yhtäkkiä vaan tapani mukaan ajaessa löydä lossit pohjaan ja kurvata pikkutielle ja siellä bongasinkin sitten otaksumani vanhav savusaunan joka olim sisältä musta, hirttä ja tuoksui kivalle, sinne rämpiessä tuli uudet korkkarit testattua märän sammaleen kestäävyydeltä sekä kuraan upotuksen kestävyydeltä, hyvin kestivät ;)

Mulla menee yleensäkin, oon huomannut tässä, yks päivä kun tulee joku "set back" ja haluan velloa itsesäälissä ja vääntää veistä haavoissani ja itkeä ja murehtia ja seuraavana aamuna kun herään oon vahvempi kun milloinkaan, tänään on se päivä kun oon vahva. 

Kohta meen tonne saunaan ja jätän viimesetkin huolenrippeet löylyihin, huomenna poika tulee kotiin ja sitten pitää olla huolista vapaa ja ilonen taas :)

Keittiössäni on kaunis tunnelma, kynttilät palaa ja tuoksuttaa, pöydällä on uusia nupullaan olevia ruusuja ja jo vanhoja, toukokuulta olevia kuivattuja ruusuja. Sain ne sieltä Naisten Linjan kamppanjan avajaisista ja halusin säästää ne, ne ovatkin todella kauniita, muut saivat vain yhden ruusun, mä sain kolme <3 Mun ja tyttären yhteisteos ja mun tarinani löytyy myös Naisten Linjan sivuilta <3 

Huonoja uutisia..

Eilen aamulla olin vielä menossa viikonlopunviettoon ihanan ihmisen seurassa kauas kauas pois kotoa, mutta kauppareissulla viikonlopputarvikkeita ostaessani puhelin alkoi soimaan, otin luurin laukusta ja katsoin, että terveyskeskuksesta soitetaan, arvasin heti, että uutiset on huonoja, onhan mulla maanantaille aika, tulokset ois voinut kertoa sillon. 

Lääkärini sieltä soitti, kertoi, että yhdestä kokeesta oli huonoja uutisia.

Sairaus, minkä takia mä olen läpikäynyt äärimmäisen raskaan hoidon sairaalassa reilu 10 vuotta sitten, on uusinut. 

Henki lakkasi kulkemasta, rintaa puristi, jatkoin kauppalapussa lukevien tavaroiden etsimistä ja koriin laittamista vaikka samalla mietin jo, että perun viikonloppureissun, lopetan seurustelun tän miehen kanssa, kurkkua puristaa, itku alkaa tulla, kävelen kassalle ja lastaan ostokset kassiin ja kävelen autoon.

Saatuani auton oven kiinni kyyneleet tulee täysillä, laitan aurinkolasit päähän, itken hetken siinä parkkipaikalla, laitan viestin poikaystävälle, mutten pysty kirjoittamaan muuta kun, että on huonoja uutisia, käynnistän auton, bensavalo palaa, mietin ajanko riskillä 20km kotiin vai saisinko tankattua, päätän koittaa tankata koska valo syttyi jo tulomatkalla, lähden ajamaan, kyyneleet virtaa niin, että tietä on vaikeaa nähdä, ajan hiljaa, kurkkua puristaa. Tekstaan äidille, että peruu psykologiaikani, en pysty soittamaan.

Yli kymmenen tervettä vuotta. Sen ei pitänyt uusia. Olin täysin terve, näin mun annettiin ymmärtää. Vuosittaisilla kokeilla varmistettu. 10vuotis kokeen jälkeen sanottiin ettei tarvita kokeita enää, olin terve. Lopullisesti. Ikuisesti. Näin mun annettiin ymmärtää. Eilen elämä pysähtyi. Kotiin päästyäni itkin yhteen putkeen 6 tuntia. Peruin viikonloppureissun.

Toivon, että pääsen hoitoon uudestaan. Toivon, että elimistö kestää sen vielä. Toivon, että parannun. 

Tiedätkö sä mikä on sosiaalisten tilanteiden pelko??

Tiedätkö mitä sellaiselle ihmiselle tapahtuu joka sairastaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa?
Tiedätkö mitä mulle tapahtuu kun joudun tapaamaan ihmisiä?
Tiedätkö mikä on sosiaalisten tilanteiden pelko?

Se on pelko, kammo, joka ei mene pois sanomalla "ei sun mua tartte jännittää" tai "ei sun niitä tartte jännittää"..

Se on pelko joka syntyy ihmisen päässä, niin kova pelko, että se aiheuttaa päivien etukäteisen stressitilan, pinnan kiristymisen, kaaoksen, vitutuksen, jännityksen, joskus niin voimakkaan, että ihminen voi tulla fyysisesti kipeäksi, voi särkeä päätä, voi sattua vatsaa, voi jopa nousta kuume. Muitakin oireita varmasti on, nämä oireet ovat omiani.

Tiedätkö, että sosiaalisten tilanteiden pelkoinen ei voi yllätyksellisesti tavata ihmisiä, edes tuttuja? Tiedätkö millaiseen lukkoon ihminen voi mennä tuollaisissa tilanteissa?

Et taida tietää..

Miksi en saisi puhua traumoistani?

Miksi joillekin on niin kovin kamalaa jos puhun traumoistani?
Jokaisella on traumoja, sinullakin.
Miksi niistä ei saisi puhua tai kirjoittaa?

Psykologin kanssa puhuminen ja tähän blogiin kirjoittaminen ovat saaneet minut kääntämään joka ikisen traumani vahvuudekseni, jopa sen raiskauksen, joka on ollut elämäni traumaattisin kokemus, vaikken sitä ole ikinä myöntänytkään.
Traumoista kirjoittaminen ja puhuminen ovat samalla asioiden työstämistä, työstämistä jotta ne eivät olisi mielessä koko ajan ja jotta ne eivät vaikeuttaisi elämää.
Minulla on monenlaista traumaa, niin paljon traumoja, että jotkut perhettämme hoitavat ammatti-ihmisetkin itkevät kun kerron heille tarinaamme.
Miksi en saisi siis työstää niitä?

Jos katsoo ajassa taaksepäin exästä erostani (huhtikuu 2005) alkaen tähän päivään, ja miettii, että en ole masennukseltani pystynyt menneitä miettimään enkä työstämään vaan olen ollut traumojeni vanki elämässäni erosta yli 6 vuotta ettei jopa 7 ja jos vertaa tähän päivään ja miettii, että olen nyt päässyt työstämään ammatti-ihmisten kanssa traumojani ja perheemme traumoja nyt reilun vuoden ajan ja sinä aikana olen perustanut yrityksen, päässyt masennuslääkkeistä ja masennuksesta ainakin niin ettei se hallitse jokaista päivää ja jokaista hetkeä, päässyt hieman yli sosiaalisten tilanteiden pelosta niin ettei se hallitse joka ikistä sosiaalista tilannetta puhelin keskusteluja myöten niin kuin ennen ja olen jopa uskaltautunut hitaasti ja varovasti avata sydäntäni oman perheeni ulkopuoliselle rakkaudelle, niin voi tehdä päätelmän, että puhuminen ja kirjoittaminen avaavat ihmisen sisällä olevat solmut ja parantaa merkittävästi elämän laatua.

Paljon on tapahtunut, mitään näistä ei olisi tapahtunut jollen olisi vihdoin ollut riittävän vahva päästämään traumoja sisältäni ulos, hoitavien henkilöiden arvioitavaksi, itseni arvioitavaksi, tänne blogiin koska puhuminen on edelleen minulle huomattavasti vaikeampaa kuin kirjoittaminen.

Miksi en saisi työstää traumojani? Ketä se häiritsee, että puhun tai kirjoitan asioista mitkä minulle on tapahtunut? Enhän minä pakota ketään lukemaan blogiani tai Facebook päivityksiäni! Miten se voi häiritä ketään? Tuleeko Sinun paha olla kun luet millaisia asioita olen joutunut kohtaamaan elämässäni? Oletko kateellinen siitä että muillakin on traumoja eikä vain Sinulla? Miksi en saisi mielestäsi kirjoittaa tai puhua traumoistani?

Viime kerralla lastani hoitavassa paikassa ammatti-ihminen kysyi minulta miksi kannan niin suurta syyllisyyttä? Olenko ajatellut, että olosuhteillakin on ollut asioihin vaikutusta? Sanoin, etten ole ajatellut olosuhteita, olen vain ajatellut jokaista valintaa jonka olen tehnyt väärin ja syytän siitä itseäni, sillä jokaisella kerralla minulla olisi ollut mahdollisuus valita toisinkin. Hoitava henkilö sanoi, että katumus on hyvä olla ihmisellä, mutta syyllisyyden taakasta minun olisi päästävä. Hän ehdotti minulle interpersonaalista psykoterapiaa ja toivon siihen pääseväni ja odotan innolla mitä se tuo tullessaan, koska ymmärrän toki, että olosuhteet ja asiat vaikuttavat kaikkeen, mutten osaa sisäistää sitä, toivon, että terapiassa konkreettisesti kerrotaan mulle miten mikäkin tapahtuma on vaikuttanut ja siten syyllisyyden paino keventyisi hiukan ja aurinkoni pääsisi nousemaan asettamieni pilvien takaa..