On tullu muuten vedettyy vedot melkeen joka kaupungin vessas, niin keskustas, ostoskeskuksis, lähiöitten, ihan mis vaan.
Ja ne siniset valot muuten ei estä yhtään mitään ;)
On vedetty vedot ajaessakin, ja heitetty ajaessa.
Ei se oo mitenkään erityisen erikoista.. loppujenlopuks.. Mut tulipaha sekin koettuu.
Mun ekat hihat oli jo suunilleen toisella viikolla kun vedin piriä. Mun jätkäkaveri heitti kun pakotin sen. Halusin kokee kuin pal hienompaa se on ja miten upeesti jeijo toimii suoraan suoneen vedettynä. Ja toimihan se.
Ite oppisin heittän kunnolla vast kun yks likkakaveri näytti et sinne pumppuun voi jättää reilusti ilmaa et näkee koska se osuu suoneen. Sitten oppisin mäkin heittään kaikille kavereille jotka ei osannu.
Mun toleranssi pirii kasvu ihan sika nopeeta ja mä sainkin aina vetää melkeen tuplamäärän ennen ku mikään toimis. Kaikki kaverit ja tutut ties et mikään määrä ei mulle oikein pelitä. En tiä mistä se johtus..
Sitten yhen kerran ku erehtysin ottaa pommina, eli nieleen paperiin käärittynä ni se näkykin mulla kusitesteis 8viikkoo, se vissiin koteloitus jonnekin vatsaan tai jotain. Ei sitä kyl löytynyt tähystyksellä eikä kukaan tietty uskonu et olin ollu ilman ku testit oli koko ajan positiiviset.
tiistai 20. huhtikuuta 2010
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Pikkuveli
Mulla oli sellanen "pikkuveli" sihen aikaan kun oltiin ns katulapsia. Se oli sellanen 4 vuotta mua nuorempi poika yhestä lastenkodista.
Muistan yhen kerran kun olin antanut sille yöpaikan meiltä, salaa tietty, koska mun äiti ja isä ei hyväksynyt että raahasin noita "apua tarvitsevia" aina meille. Siks olinkin usein ulkona itsekin yötä.
Kuitesakin.. tää poika kiipes mun, mulla oli sillon omakotitalon yläkerta mun huoneena, ni tää kiipes hiljaa tikkaita ylös ja mä piilotin hänet mun kaappiin mis sen piti nukkua. Äiti kuiteskin tais arvata tai aavistaa ja soitti poliisit sen hakemaan sieltä keskellä yötä :(
Tää sama poika suojeli mua kerran kun ajeltiin pöllityllä autolla läheiseen pikkukylään ja oltiin vähän vieraampin tyyppien matkassa, tää yks niist jätkist ois halunnut jotenki olla mun kaa ja mua kun ei taas kiinnostanut ollenkaan eikä tyyppi meinannu millään antaa periksi, niin tää mun "pikkuveli" kieto tiukasti käsivarren mun ympärille ja sanoi, että oon sen muija :D Tosin sitä ei kai uskonut kukaan, mutta jättipä tää jätkä mut sit rauhaan ;)
Sillä reisulla meiltä hajos auto sinne jonnekin ja nukuttiin jonkun ladossa yötä, traktorin peräkärryssä mikä oli lastattu viljalla, sitä viljaa olikin sit korvissa suussa ja kaikkialla. Aamulle kömmittiin ladosta ulos ja liftattiin kotio. Kahessa satsissa, ensi mä ja pikkuveli päästiin kuplavolkkarin kyydillä ja muista ei ole hajuakaan eikä sen puoleen ees kiinnosta!
Se oli tavallaan hassu reissu, kuski tosin oli niin surkee että rikko autonkin sinne, mut minkäs teet; kaikki ei voi olla parhaita ;)
Muistan yhen kerran kun olin antanut sille yöpaikan meiltä, salaa tietty, koska mun äiti ja isä ei hyväksynyt että raahasin noita "apua tarvitsevia" aina meille. Siks olinkin usein ulkona itsekin yötä.
Kuitesakin.. tää poika kiipes mun, mulla oli sillon omakotitalon yläkerta mun huoneena, ni tää kiipes hiljaa tikkaita ylös ja mä piilotin hänet mun kaappiin mis sen piti nukkua. Äiti kuiteskin tais arvata tai aavistaa ja soitti poliisit sen hakemaan sieltä keskellä yötä :(
Tää sama poika suojeli mua kerran kun ajeltiin pöllityllä autolla läheiseen pikkukylään ja oltiin vähän vieraampin tyyppien matkassa, tää yks niist jätkist ois halunnut jotenki olla mun kaa ja mua kun ei taas kiinnostanut ollenkaan eikä tyyppi meinannu millään antaa periksi, niin tää mun "pikkuveli" kieto tiukasti käsivarren mun ympärille ja sanoi, että oon sen muija :D Tosin sitä ei kai uskonut kukaan, mutta jättipä tää jätkä mut sit rauhaan ;)
Sillä reisulla meiltä hajos auto sinne jonnekin ja nukuttiin jonkun ladossa yötä, traktorin peräkärryssä mikä oli lastattu viljalla, sitä viljaa olikin sit korvissa suussa ja kaikkialla. Aamulle kömmittiin ladosta ulos ja liftattiin kotio. Kahessa satsissa, ensi mä ja pikkuveli päästiin kuplavolkkarin kyydillä ja muista ei ole hajuakaan eikä sen puoleen ees kiinnosta!
Se oli tavallaan hassu reissu, kuski tosin oli niin surkee että rikko autonkin sinne, mut minkäs teet; kaikki ei voi olla parhaita ;)
Joen rannoilla
Sillon teininä vaellettiin pisin joen varsia, yleensä keskustan alueella. Siellä oli paljon veneitä kesä aikaan ja ratsattiinkin niitä aika usein. Yks meidän porukasta asui saaressa ja osas pölliä ja ajaakkin venettä, mä en ollut koskaan kuitenkaan pöllityn veneen kyydissä. Siellä rannassa kyl oleiltiin veneissä, oltiin sateen suojas, lämmittelees, etittiin rahaa ja tupakkaa, nukuttiin jne..
Rannas oli kyl joku rantavahti, sillon piti olla hipihiljaa kun se käveli ohi ja liikkumatta ettei vene heilu tai äänet kuulu..
Rannas oli kyl joku rantavahti, sillon piti olla hipihiljaa kun se käveli ohi ja liikkumatta ettei vene heilu tai äänet kuulu..
tiistai 13. huhtikuuta 2010
lauantai 10. huhtikuuta 2010
keikkaa keikkaa
Sillon kun ei ollu yöpaikkaa eikä päästy jostain syystä laivalle tai ei jaksettu lähtee, jos ei ollu autoo eikä mitään muutakaan ni väännettiin pikkukauppoja. Kilikali keikax me niitä sanottiin. Melkein joka yö jonnekin, joinakin öinä moneenkin eri paikkaan.
Useimmiten vietiinkin vaan röökii ja karkkia, "turkinkäppyröitä", niit vaaleita turkinpippureita, ne oli mun lemppareita!
joskus ei ollut parempaa tekemistä kun heittää pöllityt kolikkopuntit jokeen. Ja mitä kaikkea muuta me sinne heiteltiin. Mut ei taidettu olla ainoita..
Yks kerta meinasin saada putoovan lasin niskaani, raapasi takkia mut ei osunut kun ku pienen naarmun verran. Ois voinut käydä pahasti. Mentiin ikkunasta yhteen pikkukauppaan ja iso terävä kolmion muotonen lasi jäi sinne ikkunan ylös ja putos alas just kun olin pääsemäs ikkunast sisään. Onni onnettomuudes ettei se tipahtanut sadasosa sekunti ennemmin, se ois lävistänyt suoraan niskan.
Monen monta kertaa on käynyt haavereita mis ois voinu olla kohtalokkaatkin seuraukset mut tuurilla tai kohtalolla on ollut sormet pelissä kun ei oo pahemmin koskaan sattunut.
"Meidän porukast" taitaa kaikki olla viel hengis, siis meistä 5-7 hengen "ydin" porukasta jotka oltiin aina pulassa. Paljon on sellasia kuollut jotka on ollut joidenkin meidän tuttuja ja ystäviä mut ei kaikkien meidän.
Yhden paras ystävä kuoli tässä joitakin vuosia sitten. Multakin on kuollut niin monta ystävää ja kaveria ettei yhen käden sormet riitä..
itsekasvua?
Sillon kun olin vielä mun nuorimmaisen isän kanssa, olin vasta päässyt aineista, elin sekavaa ja joskus väkivaltastakin aikaa. Siinä seassa koitin elää jotain normaalia, auttaa ystäviä ja sen sellasta.
Oma elämä oli kuiteskin niin sekasin, vaikken sitä sillon tajunnutkaan, että mun ystävien auttaminen oli kyllä nyt jälkeenpäin ajateltuna vahingoittamista.
Puutuin jokaisen asioihin, olin tietävinäni paremmin miten jokaisen elämää tulis elää ja kerroin kärkkäästi mielipiteeni jokasesta, jokasen elämästä, parisuhteesta, lapsista jopa jne..
Menetinkin sit omien sanomisteni takia kaks sen ajan parhainta naispuolista ystävääni. En mä sitä sillon tajunnut, sillon olin mielestäni oikeessa ja he suuttuivat syyttäsuotta mulle.
Nyt tajuan kuin väärässä olin. henkinen kasvu on jotakin mitä on mulle tapahtunut vasta kun erosin nuorimmaiseni isästä. Tän viiden vuoden aikana, ei oo ollut oikein aikaa miehille tai uusille suhteille. Omaan itseensä totuttelu on vienyt kaiken ajan ja se on ollut jännä matka.
Mä oikeestaan opettelin kaiken alusta. laskujen maksun, kaupassa käynnin, talouden hoidon, kodin hoidon, lasten hoidon, koirien hoidon ja jopa autolla ajamisenkin, se tosin johtui etten sen kolarin jälkeen ollut uskaltanut ajaa vaikka osasinkin.

Opettelin myös ihmisesuhteet ja ihmisten kanssa kanssakäymistä. Oppisin etten ole maailman napa, eikä napana ole hyvä ollakaan. Oppisin että mun mielipide harvoin on se oikea ja oppisin että jokainen elää omaa elämäänsä ja se on jokaiselle se oikea tapa, mun tapa ei välttämättä sovi muille eikä muiden tapa mulle. Oppisin että jokainen ihmissuhde on tärkeä, olkoon se millanen tahansa ja jokanen ihminen tekee itse omat päätöksensä omalla ajallaan, pakolla ei saa mitään pysyvää aikaan.
Oon myös uuden elämän ja elämäntavan myötä huomannut kuinka naurettavaa on olla leuhka jostakin rikollisesta. Oppisin kuinka naurettavaa on olla kovis tai esittää sellasta. Tajusin että todelliset elämänluuserit on nitä joiden mielestä tavikset on luusereita.
Mikäpä mukavampaa kun olla tuikitavallinen perheenäiti tai isä, tuikitavallisessa työssä, asua tuikitavallisessa OMISTUSasunnossa ja ajaa tuikitavallisella UUDEHKOLLA autolla. Ulkoiluttaa tuikitavallisia koiria, jotka ei käy ihmisten kimppuun ja tavata tuikitavallisia samankaltaisia ihmisiä ja nauttia elämästä ja ajasta tuikitavallisen perheen kesken ja tuikitavallisten ystävien seurassa. Tuollasilla on asiat kunnossa. Mulla ei, mutta yritän parhaani mukaan sulautua tuikitavallisiin ihmisiin ja elää tuikitavallista elämää vaikken koskaan saakaan uudenkarheaa autoa enkä omistusasuntoa ;)
Oma elämä oli kuiteskin niin sekasin, vaikken sitä sillon tajunnutkaan, että mun ystävien auttaminen oli kyllä nyt jälkeenpäin ajateltuna vahingoittamista.
Puutuin jokaisen asioihin, olin tietävinäni paremmin miten jokaisen elämää tulis elää ja kerroin kärkkäästi mielipiteeni jokasesta, jokasen elämästä, parisuhteesta, lapsista jopa jne..
Menetinkin sit omien sanomisteni takia kaks sen ajan parhainta naispuolista ystävääni. En mä sitä sillon tajunnut, sillon olin mielestäni oikeessa ja he suuttuivat syyttäsuotta mulle.
Nyt tajuan kuin väärässä olin. henkinen kasvu on jotakin mitä on mulle tapahtunut vasta kun erosin nuorimmaiseni isästä. Tän viiden vuoden aikana, ei oo ollut oikein aikaa miehille tai uusille suhteille. Omaan itseensä totuttelu on vienyt kaiken ajan ja se on ollut jännä matka.
Mä oikeestaan opettelin kaiken alusta. laskujen maksun, kaupassa käynnin, talouden hoidon, kodin hoidon, lasten hoidon, koirien hoidon ja jopa autolla ajamisenkin, se tosin johtui etten sen kolarin jälkeen ollut uskaltanut ajaa vaikka osasinkin.
Opettelin myös ihmisesuhteet ja ihmisten kanssa kanssakäymistä. Oppisin etten ole maailman napa, eikä napana ole hyvä ollakaan. Oppisin että mun mielipide harvoin on se oikea ja oppisin että jokainen elää omaa elämäänsä ja se on jokaiselle se oikea tapa, mun tapa ei välttämättä sovi muille eikä muiden tapa mulle. Oppisin että jokainen ihmissuhde on tärkeä, olkoon se millanen tahansa ja jokanen ihminen tekee itse omat päätöksensä omalla ajallaan, pakolla ei saa mitään pysyvää aikaan.
Mikäpä mukavampaa kun olla tuikitavallinen perheenäiti tai isä, tuikitavallisessa työssä, asua tuikitavallisessa OMISTUSasunnossa ja ajaa tuikitavallisella UUDEHKOLLA autolla. Ulkoiluttaa tuikitavallisia koiria, jotka ei käy ihmisten kimppuun ja tavata tuikitavallisia samankaltaisia ihmisiä ja nauttia elämästä ja ajasta tuikitavallisen perheen kesken ja tuikitavallisten ystävien seurassa. Tuollasilla on asiat kunnossa. Mulla ei, mutta yritän parhaani mukaan sulautua tuikitavallisiin ihmisiin ja elää tuikitavallista elämää vaikken koskaan saakaan uudenkarheaa autoa enkä omistusasuntoa ;)
torstai 1. huhtikuuta 2010
Kohtalon kortit
Sillon kun elämässä jaataan kohtalon kortteja, kukaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Jotenkin kummallista tajuta, että me ollaan kaikki kasvettu aikuiseks ja kasvettu ihmisinä. Me joita joskus yhdisti jotkut tietyt asiat, ne samat asiat voi erottaa meidät nyt toisistamme.
Nyt kun katsoo mitä kenestäkin meistä tuli, jokanen kun oli sillon jonkunsortin rikollinen, luopio, menetetty sielu..
Joku on nyt turva-alan yksityisyrittäjä, toisesta tuli tavallinen duunari, kolmannesta surkee juoppolalli, neljännestä taitava kassakaappirosvo, viidennestä ikinuori bilettäjä ja bilehuumeiden vetäjä, joku on jo haudassa, joku linnassa. Jostakin tuli äiti ja isä, jostakin työtön luuseri, jostakin naistenmies, jostakin miesten nainen, joku tuli uskoon, toinen menetti uskonsa.
Jokaisesta meistä tuli jotakin. Jokaisella on menneisyyden varjonsa. Toisilla raskaammat ja tummemmat kuin toisella. Joillakin roikkuu perässä raskas taakka, toisella olo on kevyempi.
Kuka sen päättää kelle mikäkin kohtalo lankeaa? Kuka päättää kelle annetaan enemmän kun jaksaa kantaa? Kuka päättää ken selviää ja ken vajoaa pohjaan? Onko kaikki kii omista valinnoista?
Voiko kaikkeen aina itse vaikuttaa? Onko kaikilla aina samat mahdollisuudet?
Onko elämä reilua...?
Jotenkin kummallista tajuta, että me ollaan kaikki kasvettu aikuiseks ja kasvettu ihmisinä. Me joita joskus yhdisti jotkut tietyt asiat, ne samat asiat voi erottaa meidät nyt toisistamme.
Nyt kun katsoo mitä kenestäkin meistä tuli, jokanen kun oli sillon jonkunsortin rikollinen, luopio, menetetty sielu..
Joku on nyt turva-alan yksityisyrittäjä, toisesta tuli tavallinen duunari, kolmannesta surkee juoppolalli, neljännestä taitava kassakaappirosvo, viidennestä ikinuori bilettäjä ja bilehuumeiden vetäjä, joku on jo haudassa, joku linnassa. Jostakin tuli äiti ja isä, jostakin työtön luuseri, jostakin naistenmies, jostakin miesten nainen, joku tuli uskoon, toinen menetti uskonsa.
Jokaisesta meistä tuli jotakin. Jokaisella on menneisyyden varjonsa. Toisilla raskaammat ja tummemmat kuin toisella. Joillakin roikkuu perässä raskas taakka, toisella olo on kevyempi.
Kuka sen päättää kelle mikäkin kohtalo lankeaa? Kuka päättää kelle annetaan enemmän kun jaksaa kantaa? Kuka päättää ken selviää ja ken vajoaa pohjaan? Onko kaikki kii omista valinnoista?
Voiko kaikkeen aina itse vaikuttaa? Onko kaikilla aina samat mahdollisuudet?
Onko elämä reilua...?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
