Helpotus

Oon lapsesta asti kantanut aina huolta kavereista ja lähimmäisistä, koittanut pelastaa niitä millon mistäkin oloista.

Tänään surffailin facebookissa kaverien kaverilistija ja pomppisin profiilista toiseen ja huojennuksekseni huomasin, että aika moni entinen kaveri on päässyt sinne asti. Se siis tarkottaa, ettei ne nyt ainakaan ihan sillan alla asu..

Muutama sellanen, josta oon erityisen huolissani ja ois kiva kuullu kuulumisia, on edelleen hukassa.

Aika monella oli perhettäkin jo, toivottavasti ovat päässeet aineista kokonaan irti.

Sokea

Elämänsä eläminen tällaisessa ympäristössä ja seurassa voi sokaista ihmisen luulemaan, että se on normaalia.
Nyt kun itse olen ollut poissa rikollisesta elämästä kymmenen vuotta ja poissa tuosta kaveripiiristäkin viisi vuotta, vasta nyt ole alkanut ymmärtämään, että kotiväkivalta ei ole eika saa olla normaalia arkea. Olen ymmärtänyt, että rattijuoposta kuuluu ilmoittaa poliisille ja vastoin sitä, minkä oppisin jo nuorena, että "vasikat tapetaan", nyt "vasikat" ovat kunnollisia malli kansalaisia. Ja kukapa haluaisikaan, että rattijuoppo törmäisi esimerkiksi pieneen lapseen taikka perheeseen!

Ennen eroa kuopukseni isästä, kuvittelin, että pieni selkäsauna sillointällöin mieheltä kuuluu asiaan. Kaikki kaveripiirissä elivät samanlaisessa suhteessa ja perhe-elämässä. Se oli meille normaalia.

Kun sitten kerran sain "vähän kovemmin" turpaani, en edes ymmärtänyt tehdä rikosilmoitusta ensimmäiseen kahteen viikkoon.
Ja sitten kun tein ja asia tuli kaveripiirissämmekin julki, oli syy minussa.
Minun olisi pitänyt kestää hiljaa sekin kerta eikä olla vasikka ja ilmiantaa miestäni siitä, että hän yritti tappaa minut lasten nähden.

Kaksi vuotta meni siitä toipumiseen. Kaksi vuotta elin aivan tsombi elämää. Hoidin rutiinit, kaksi lasta, kodin ja kaksi koiraa robottimaisesti ilman omia ajatuksia ja tunteita. Tiesin, että jos alan tunteilemaan ja purkamaan omaa pahaa oloani, en selviydy arjesta koskaan!

Seuraavat kaksi vuotta meni pähkäillessä kuka minä todella olen? Tuossa elämässä ja tuossa porukassa olin elänyt elämää tavalla, jossa olin aina käyttäytynyt niinkuin minulta oli odotettu. Olin kova muija.
Mutten oikeasti ole kova, en sinne päinkään! Olen hemmetin herkkä ja haavoittuvainen ja ennen kaikkea olen auttavainen muita kohtaan!
Itseni kanssa kasvaminen tuona eron jälkeisenä aikana on ollut oivaltavaa ja olen tyytyväinen, etten ollut kiinnostunut ottamaan elämäämme miestä silloin. Jos en oli ollut ja selvinnyt arjestamme yksin, en olisi koskaan löytänyt itseäni sellaisena kun oikeasti olen.

Nyt olen toiminut vapaaehtoistöissä ja auttanut apua tarvitsevia merkittävästi näiden vuosien aikana. Olen tutustunut ja alkanut hyväksymään itseäni sellaisena kun olen, ujona, heikkona, herkkänä ja olen rakentanut elämääni sen mukaan ja sellaiselle perustalle, että minun itseni on hyvä olla :) En ole tehnyt päätöksiäni muiden mielen mukaan enkä ole elänyt taikka käyttäytynyt muiden mielen mukaan. Sen oivaltaminen on ollut elämäni tärkein oivallus.

Olen kärsinyt masennuksesta kauan. Masennus todettiin pian esikoiseni syntymän jälkeen, mutta luulen, että olen kärsinyt siitä tai jostakin sen tapaisesta jo nuoresta ellen jopa lapsesta asti.
Oivallettuani millainen olen ja alettuani hyväksymään sen, lähti masennukseni pois. Olin iloinen ihminen viisi vuotta, kunnes tein sen virheen että otin elämääni miehen. Hän sattui olemaan pahimman luokan petturi ja valehtelija ja tuhosi minut täysin. Masennuin myös sen jälkeen ja olen sillä tiellä edelleen.
Nyt odottelen, että tämä olo helpottaa ja löydän elämäniloni taas :D

Pedofiili

Tosta raiskauksesta ja siitä, ettei kukaan meistä jotka liikku sillon porukassa, osannut suhtautua sihen asiaan, tuli mieleen; se paikka jossa me joskus yövyttiin, kun ei ollut paikkaa minne mennä.

Se oli sellanen vanha pappa, joka asui ihan keskustassa. Se oli entinen nyrkkeilijä kuulemma, oikein hyväkin, sil oli lehti leikkeitä itsestään nuorena nyrkkeilijänä ym. Sillon en tiennyt että se pappa oli pedofiili, enkä tajunnut, vaikka nyt kun miettii niin merkit oli ihan selvät.

Kaupungilla asui siis sellanen pappa, jonka luokse meidän porukan pojat oli tottuneet menemään jos ei ollut yö paikkaa. Joskus se antoi paljon rahaakin, satoja markkoja. Muistan joskus ihmetelleeni sitä, muttei kukaan kertonut miksi, enkä tajunnut kyseenalaistaa asiaa.

Aina kun mä olin poikien kanssa siel yötä, niin muistan ettei se pappa tykännyt, et tuotiin tyttöjä sinne. Joku pojista aina nukku sen papan kans samas huoneessa ja me muut lattialla olkkarissa. Muistan hämärästi yhen kerran, kun pojilla oli vähän kiistaa kenen vuoro oli mennä sen papan viereen nukkumaan, mutten silloin tajunnut miks ne siitä kiisteli.

Monet kerrat mäkin olin siellä ja vielä useammin pojat. Aina se anto monta sataa markkaa rahaa ja ruokaa ja oli hirveen kiltti kun otti meitä sinne yöksi ettei tarvinnut taivasalla nukkua.

Myöhemmin, monta vuotta myöhemmin, mut kutsuttiin mun vanhempien kanssa sossuun ja ne kysy parilla sanalla siitä papasta. Sillon mulle kerrottiin, että sitä epäiltiin poikiin sekaantumisesta, mut enhän mä tiennyt enkä ollut tajunnut mitä ne siellä huoneessa yöllä teki. Enkä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiotakaan.

Vasta nyt aikuisena oon tajunnut ja alkanut ajatella, että jotkut meidän porukasta oli vasta 11-12 vuotiaita sillon ja mä ite taisin olla 14-15. Siks se pappa ei tykännyt musta, kun olin väärää sukupuolta. Pienistä pojistahan se tykkäs ja väärällä tavalla. Ainakin yks jätkistä oli varmaan sen lemppari, yks joka useimmiten siellä joutus sen kanssa "nukkumaan". Kukaan ei oo koskaan mulle, ei ees näin aikuisena, kertonut mitä siellä tapahtu vai tapahtuko mitään, mutta kyllä toi kuvio on aika selvä.

Meitä oli sellanen porukka, johon kuulus kiinteämmin 3 poikaa joil oli koti, mut huono sellanen, 2 poikaa lastenkodista ja mä, lisäks oli muutamia poikia toisista lastenkodeis

ta, jotka hengas meidän kanssa, muttei ihan joka päivä. kaupungilla aina nähtiin ja pidettiin yhtä viimeseen asti. Me oltiin perhe.

Kukaan täst porukasta ei kait ole normaalissa elämässä, työtä käyvänä ja perheellisenä. Kaikilla on kait jotakin ongelmia, toisilla enemmän toisilla vähemmän.

Enkä tiedä joutuko tää pappa koskaan edesvastuuseen teoistaan, voi olla, että ei. Kukapa ois kehdannut kellekään kertoa jos siellä huoneessa jotakin tapahtui.

Pitäiskö mun kirjottaa siitä raiskauksesta?

Se on mulle niin vaikee asia, etten pysty siitä puhumaan, en ees halua, haluaisin ettei sitä ois koskaan tapahtunutkaan. En pysty puhumaan siitä ees terapiassa, ja silti se on asia mikä on mun mielessä joka päivä, se vaivaa mua, se on vaikuttanut mun luonteeseen ja elämään ja vaikuttaa edelleen, silti en pysty siitä puhumaan kellekään.

Se oli yks laiva reissu kans. Tais olla Siljalla. Oltiin saman porukan kanssa kun yleensäkin. Mä taisin olla 16 vuotias. En ollut koskaan harrastanut seksiä kenenkään kanssa enkä ollut aikeissakaan pitkään aikaan vielä. Olin siitä onnekkaassa asemassa, että siinä porukassa missä liikuin olin jätkä jätkien seurassa. Joskus seukkasin jonkun kaa, mut ei se edennyt koskaan kädestä pitämisestä ja suukottelua pidemmälle. Ei mulla ollut tarvetta siirtyä seksiin, sain riittävästi huomiota ihan olemalla itseni, eikä kukaan meidän porukasta oikeastaan ees yrittänyt tai ehdottanut mitään sellasta mulle.

Eniwei, oltiin siis laivalla ja saatiin viinaa, sillä kertaa mäkin join. Liikaa itseasiassa. Olin sammunut hyttiin, jossa oli yks joka välillä hengas meidän porukassa. Se sattui olemaan samalla laivalla ja menossa Ruotsiin johonkin potkunyrkkeily kisaan. Sillä oli isoveli ja isoveljen pari kaveria mukana.

Olin siis sammunut niiden hyttiin.

Aloin heräämään ja jotenkin unen läpi tunsin että joku panee mua. Sitten ku sain jotenkin tajuttua vähän enemmän, se siirty nuoleen mua, välillä se laitto munaa mun suuhun ja mun sormia mun suuhun ja mun sormia mun pilluun, se piti oikein orgiaa mun kanssa ilman , että mä olin kovinkaan tietoinen asiasta! Sitten kun aloin heräämään enemmän ja varmaan liikehtimään tai jotain niin se puki mut ja talutti laivan yläkannen vessaan. Matkalla se juotti kaljaa mulle ja vessassa riisui taas ja laitto mut sen päälle ratsastamaan. Siinä vaiheessa olin varmaan sen verran vastahakoinen jo, että se kävi vähän vaikeeks ja se käänsi mut ympäri ja otti saippuaa käteen ja työnsi sitä mun perseeseen. Sen jälkeen se laitto mut istumaan sen munan päälle ja nosteli mua ylös alas. Se sattu ihan saatanasti ja heräsin lopullisesti siihen. Siinä kohtaa sain sen verran pahalta ololta ja huippaukselta ja känniltä suustani kakaistua sanat "emmä haluu" ja pari kertaa toistettuani sen tää tyyppi lopetti, puki päällensä ja lähti. Ulko-oven taakse jättämäni avaamaton kaljatölkkikin kelpas sille ja oli jättänyt oman avattunsa tilalle. Otin sen ja koitin juoda sitä ja lähdin hortoilemaan ja etsimään mun kavereita.

Mä en oo varma tiesikö ne jo, mutta asiasta tuli yleinen vitsi, enkä mä tainnut sillon kellekään kertoa, etten mä ollut pannut sen tyypin kaa, vaan että se pani mua ilman mun suostumustani.

Rekkamies-Jormaksi ne sitä sano, oli silloin kuulemman 26 vuotias.

Kun pääsin kotiin, menin pitkäksi aikaa suihkuun pesemään itsestäni sen paskan pois. En kertonut vanhemmilleni enkä kellekään, en ees poliisille.

Vasta nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että mut raiskattiin, eikä se ollut musta kii tai mun vika.

Nyt siitä on kulunut 17 vuotta.

Toisinaan mä mietin, että haluaisin ilmottaa poliisille ja kuulla tän kusipään selityksen asialle ja ees anteex pyynnön jos rikosoikeudellisesti homma oiskin vanhentunut, mut toisaalta en halua joutua kertomaan tätä kellekään, ainakaan useita kertoja. Ehkä mä jonakin päivänä saisin revittyäni itseäni sen verran auki, että pystyisin ääneen kertaamaan tapahtumat yhden kerran, mutta en usko, että pystyisin toistamaan sitä sen enempää.

Mä oon vuosikausia käynyt terapiassa ja koittanut saada sanottua tätä asiaa ulos, mutta se ei tuu, mä en pysty.

Mun elämäni on rampaa ja ahdistunutta, en tiedä johtuuko kaikki yksin tästä, tuskimpa vaan, mutta kaikki tää on jättänyt muhun pysyvät jäljet.

Pääsinkin juuri muuten työkyvyttömyys eläkkeellekin. 10 vuotta oonkin ollut ns sairaslomalla ja nyt vihdoin ne sano, ettei tarvii enää yrittää työhön paluuta. Ei musta oo sihen. Pelkään ihmisiä ja mielipiteeni sanomista niin paljon, etten ole pystynyt edes lääkärilleni sanomaan että en pysty sanomaan jos musta tuntuu pahalta tai väsyneeltä.

Aika säälittävää. Ulkoisesti näytän aika onnelliselta ja suulaalta, mut jos pitäis ilmasta omaa oloa tai mielipidettä, niin en kykene siihen. Meen lukkoon, oon vaan hiljaa..

Valvotut yöt..

Yön hiljaset pihat, katuvalot, kaukaiset auton äänet, nastarenkaiden ropina, keltasena vilkkuvat liikennevalot..
Kaikki noi saa mut aina muistamaan piripäissä valvotut yöt.
Hiljasuus.
Housujen kahina hiljasessa kodissa kun rauhattomana kulkee ees taas..

Piriä pussissa, sen jälkeen klikissä, vähän vettä päälle ja hermostunutta sekottamista, jokanen hippunen pitää sulaa, sen jälkeen filtteri ja vedät sen ruiskuun, asetat neulan päähän ja laitat kiristyksen käsivarteen, etit suonen, tökkäät neulan sisään, vedät vähän pakkia ja tööttäät kaman sisään, lämmin henkäys ja pirin maku tulee suuhun, niskakarvat nousee pystyyn ja oot virtaa täys! Huh mikä fiilis, sydän hakkaa ja oot ku uus ihminen!

Värkkien pesu, keräät kamat veke ja jatkat ikkunoissa partioimista, kuuntelet ääniä, väijyt joka varjoa ja rasahdusta..

Seuraavana päivänä tai sitä seuraavana oot jo niin vainoharhanen etteä meet pisin lattioita ettei kytät tai kuka tahansa joka sua kyttää vaan nää sua..

Piripään elämää..

Säälittävää..

Onneks en elä niin enää!

Kadun syvästi :'(

Yksi asia, jonka olen sulkenut mielestäni, yrittänyt unohtaa, pyyhkiä pois kokonaan. Joka tapahtui joskus mun ollessa 15-16 vuotias..

Yhden kerran olen sukulaiseltani varastanut, rakkaimmailta vieläpä.

Mun äidin äiti, joka kuoli muutamaa päivää ennen esikoisen syntymistä, hän oli mulle rakas, kaikki kaikessa, kuin äiti ja enemmäkin. Itken vieläkin iltaisin ikävää, joka mun sydämessäni valvoo ja kaivertaa.

Erään kerran, kylmänä talvena, taas kavereiden kanssa kaupungilla ilman määränpäätä, ilm,an yöpaikkaa, ilman ruokaa juomaa ja rahaa..

Menin yhen kaverini kans mun isoäitini tyköä, paikkaan joka oli mulole turvasatama, sinne voisin aina mennä, kunnossa kuin kunnossa, isoäidin kertomatta mun kotiin, että olin siellä.

Sinne voisin mennä nukkumaan humalan pois tai syömään, suihkuun ja lämmittelemään..

Sillä kerralla mä ja mun kaveri varastettiin mun rakkaan isoäidin rahat, jotakin satasia tai tonni pari, en enää muista, markka aikaa kuiteskin elettiin.. jotain vuotta 94 ehk

ä.

En koskaan myöntänyt että se olin mä, sanoin, että ehkä mun kaveri vei ne..

Jos mä voisin jotakin elämässä muuttaa muuttaisin sen. Mä häpeän ja kadun sitä enemmän kun mitään muuta! Mä en koskaan voi kertoa äidilleni tai kellekään, että se olinkin mä. Mä häpeän sitä niin paljon että tekis mieli kuolla!

Mulla ei ole mitään selitystä, en ees käyttäny aineita sillon. Mulla ei ole mitään tekosyytä, ei ees mitään kunnon syytä miks ne vietiin. Ei mitään mitä voisin tähän sano muuta kun että mä kadun, niin plajon että mun sydämeni on musta.

Heroiinii huuruissa

Äsken ohitseni ajoi auto, jonka takapenkilä istui resuisen näköinen jätkä jolla roikku räkä leuasta ja silmät oli puoliksi kiinni.
Mietin mielessäni, että Luojalle kiitos, etten ole enää tossa kunnossa!

Mieleeni muistui heroiinin huuruisia hetkiä, kun olen itse nuokkunut jonkun luukun lattialla samassa kunnossa, viittää vaille tajuttomana. Eräänkin kerran menin "aamupalalle" ystäväni luo, olin juuri viettänyt tuntejä sairaalan ensiavussa, minne poikakaverini oli kiidätetty kun oli mennyt hieman hengettömän oloiseksi.
Juttu meni niin, että oltiin valvottu mota yötä amfetamiinin voimilla ja pää alkoi jo hajota, poikakaverini näki harhoja ja sekoili kämpässäni, en jaksanut kattella sellasta ja kaverini käski söyttää pari unilääkettä sille, että se menis nukkumaan. Annoin muutaman unilääkkeen ja varmaan muutaman rauhoittavankin, mutta jätkäkaverini vaan jatkoi sekoilemista, en tiedä paljonko loppujen lopuksi annoin hänelle, enkä muista missä vaiheessa ja miksi olin soittanut ambulanssin, mutta ensiavussa kuitenkin poikakaverini oli koomankaltaisessa tilassa ja hampaat oli täynnä rouskittuja pillereitä.

Kaverini jolta sain ohjeen syöttää niitä lääkkeitä poikakaverilleni, tuli myös ensiapuun katsomaan mikä on homman nimi ja hakemaan äitini auton minulta kun olin liian sekaisin ajaakseni itse.

Lääkärit komensivat meidät pois ja lainasin kaveriltani rahaa ja kävelin yhden ystäväni luokse hakemaan heroiini fiksiä.

Sainkin sieltä ihan hyvät töötit ja olinkin kanttuvei heti sen vedettyäni. Ystäväni kertoi, että olin puhellut päärynäjäätelöstä ja huudellut poikakaverini nimeä välillä. Heräsinkin siihen kun hän tuli myös ystäväni luokse.
Lääkärit olivat saaneet hänet hereille ja hän oli lähtenyt vetämään sairaalasta.

Loppu hyvin kaikki hyvin sillä kertaa, kerron joku kerta toisen yliannostun tarinan, missä jouduin elvyttämään erästä poikaystävääni ja hänen kaveriaan kun kumpikin vetivät överit samaan ikaan..