Ikuisesti ikionnellinen miehestäni

En voi kylliksi kiittää onneani, että oon löytänyt elämääni noin ihanan miehen joka mulla nyt on. Hän on tukena ja auttamassa kaikissa tilanteissa oli mulla sitten hyvä tai huono päivä <3

Hän muistaa aina sanoa, että rakastaa ja että pitää mua kauniina vaikka mulla ois mikä "ärrinpurrin-pieruverkkari-ei meikkiä- tukka rasvanen" -päivä.
Hän ei ikinä tuomitse tai arvostele vaikka tekisin mitä virheitä.
Hän ei ikinä suutu vaikka nalkuttaisin kovastikin.
Hän ei ikinä vaadi siivoamaan eikä valita sotkuista jos mulla on ollut laiskottelupäivä.
Hän kehuu aina mun tekemää ruokaa.
Hän ei ikinä valita vaikka ostaisinkin vaatteita tai kauneustuotteita melkein vimpoilla rahoilla.
Hän ei ikinä kiukuttele kostoksi jos mulla ois ollut huono päivä ja kiukuttelisin.
Hän ei ikinä vaadi tai pakota menemän minnekään minne mua ei huvita mennä.
Eikä hän ikinä vaadi tai pakota tekemään mitään mitä ei huvita tehdä, eikä saa kiukuttelukohtausta siitä.
Hän on aina niin joustava ja huomaavainen ja ottaa mut huomioon joka asiassa.
Hän osoittaa tunteensa ja puhuu niistä ja rohkasee mutkin puhumaan vaikka joskus asia on niin vaikea, että mieluummin vaikka eroaisin kun puhuisin.
Hän antaa hellyydenosotuksia pitkin päivää ja on aina valmis halituokioon kun mulle tulee sellainen tarve, vaikka kesken jännän leffan.
Hän suhtautuu kannustavasti ja vakavasti mun valokuvajuttuihin ja designtuotejuttuihin.
Hän ei ikinä vähättele mun ongelmia tai pahaa mieltä.
Hän on aina valmis kuuntelemaan ja olemaan läsnä kun mulla on asiaa.
Hän on aina valmis tekemään kaikkensa poistaakseen mun pahan mielen jos mulla on sellainen.
Hän on kertakaikkisen rakastava kaikilla mahdollisilla tavoilla, eikä mun ole koskaan tarvinnut arvailla tai epäillä hänen tunteitaan.
Rakastan sua Joni <3 Kiitos, että oot mun elämässä <3

Teräsvillakuvaukset

Elämäni toinen ja kolmas kerta teräsvillakuvaamista ja ensinnä menimme Halikon hylättyyn junatunneliin mieheni ja poikani kanssa. Kuvista tuli jänniä ja oranssi sateenvarjo antoi mukavan lisämausteen kuville.

Seuraavana iltana menimme Hevonlinnan näkötornille ja otimme muutaman kuvan tornista

Tornilta jatkoimme matkaa Patakosken myllyrantaan ja kuvasimme muutaman pöyrityksen siellä.

Ja viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä menimme Kosken ns Kaljasillalle ja sieltä ne parhaat taas tuli viimeisenä, niinkuin yleensäkin!

Muita teräsvilla kuvia http://www.melancholic.photos/Gallery/Steel-wool-fire-photography/

Joitakin kuvia löytyy julisteina kahtaa eri kokoa Salon Sydän verkkokaupasta
http://www.salonsydan.fi/brands/ateljee-amnelin/

Raskasta oli taas, yllättysin itekin, että väsyin ihan noin totaalisesti eilen :(

Ihan normi viikko ollut mun elämässä, joskin pitkästä aikaa jännittänyt taas tulevien tapahtumien takia ja ottanut hiukan stressiäkin siitä, että millaset tuotteet vois mennä kaupaksi ja sitten kun tuotteita lähdettiin hakemaan painosta niin tietty jännitti kovin, että millasia ne nyt on livenä esim ne autojulisteet, joita tein elämäni ensi kertaa ja myös painatin, joten tulos oli ihan täysin yllätys ja ilmeisesti tää jännitys ja sen lisäks kahdessa kaupassa perjantairuuhkassa ostostelu imi sit loputkin voimat ja olin ku myrkyn niellyt kun päästiin kotio.

Tiuskin lapsellekin koko ajan, että oo hiljaa ja mee omaan huoneeseen ku olisin halunnut absoluuttisen hiljasuuden itelleni ku alettiin ruokaa laittaan, mutta eihän se ADHD perheessä niin vaan onnistu se hiljasuus :D

Tuotteet oli hienoja kaikki, mutta se jännittäminen ehkä vaan imi kaiken mehun mitä mussa oli.

Sitten seuraavaksi alko tietty jännittäminen et sujuuko leikkaaminen ongelmitta, se on aina vähän kysymysmerkki, mulla on muutaman kerran lohjennut levyn pinta leikatessa ja sittenhän siitä tulee kakkoslaatunen jos tulee tuotetta ollenkaan, mutta tällä kertaa leikkauksin suju hyvin, heräsin lauantai aamulla klo 5.30 ja aloin odotella millon voin lähtee leikkaamaan :D

Nyt pitää odotella et tulee maanantai, että pääsen ostaan viisareihin sopivaa maalia, en pääs tekemään kelloja loppuun ennen.

Mut sillä välin, tsekatkaa mun sivut, valokuvia http://www.melancholic.photos/, designtuotteita http://www.ateljeeamnelin.fi/ ja salolaisten käsityöläisten yhteinen verkkokauppa http://www.salonsydan.fi/

=)

Mun valokuva voitti!

Voitin OneMillionPhotographers kuvakisassa Peak Designin kuukauden kuva tammikuun, lue juttu heidän blogista. Palkinnoksi saan tän jännä näkösen kamera hihnan, joka näyttääkin muuten aika hyvältä!!

Kuva on otettu viime syksynä tossa Salossa, Kuusjoella, juttu oli sellanen, että oltiin miehen kans menos Turkuun viemään autoo korjaamolle koska siin palo joku vikavalo, mutta topattiin tohon mettään hakemaan Suppilovahveroita, ja kuten aina, mulla oli kamera mukana, ja kun näin ton upeen auringonnousun ja usvan oli pakko napata tää kuva.
Harmiksemme auto hajos seuraavaan risteykseen, eikä koskaan päästy Turkuun vaan sen sijaan jouduttiin ostamaan toinen romu ajokki kulkupeliksi.
No, olin ilonen, että sain noin hienon kuvan kummiskin!

Tuolta löytyy mun 1MP profiili http://www.onemillionphotographers.com/profile/10641/
Tuolta löytyy mun oittaja kuva 1MP facesivulta
Sama heijän Twitteris
Ja heijän sivuilta http://www.onemillionphotographers.com/explore/ kohdasta Featured - Photos of the month - Peak Design

Vaikeiden asioiden parissa painiskelua

Taas ajankohtaisena aihe liittyen nuorimmaiseeni ja hänen isovanhempaansa. Tarkemmin ottaen vierailujen jälkeisiin vakaviin käytösongelmiin ja pohdintaan onko lapsen edun mukaista antaa näiden vierailujen jatkua.

Nuorimmaiseni on nyt 10 vuotias, diagnosoitu ADHD ja masennustakin. Koko elämänsä asunut minun ja sisarensa kanssa isän huidellessa milloin huumeissa milloin asunnottomana. 

Isän selvien kausien koittaessa on tapaamisia sovittu oikeusteitse siitä syystä, että 10 vuotta sitten sattunut pahoinpitely jätti minuun niin syvät arvet ja pelon, ettemme ole pahoinpitelyoikeudenkäynnin jälkeen nähneet saatikka puhuneet. 

Oikeuden käyntejä on mahtunut tähän kymmeneen vuoteen viisi ja jokainen niistä on kestänyt erittäin kauan ja ollut henkisesti äärimmäisen raskas. 

Lapsi onkin oirehtinut pahasti näiden oikeudenkäyntien aiheuttaman stressin takia. 

Nyt isä onkin taas ollut tapaamatta reilun vuoden, mutta isovanhempansa luona lapsi käy noin 6 kertaa vuodessa.

Lapsi kuitenkin kokee, että minä valehtelen hänelle hänen isästään, koska isovanhempi kertoo isän olevan kunnossa, mikä todennäköisesti ei pidä paikkaansa, koska tapaamisiakaan ei ole toteutunut, mitkä aina selvällä jaksolla toteutuvat.

Kahden viime vierailun jälkeen lapsi on ollut pois tolaltaan, ensin itki joka ilta 2 viikon ajan, pelkäsi, että kaikki kuolee, itki sitä miksi hän on niin huono ja miksi hänellä on ADHD ja, että kaikki hylkäävät hänet. 

En saanut tolkkua mistä tällaset puheet ja pelot tuli ja lohdutteluun ennen nukkumaan menoa meni pitkiäkin aikoja joka ilta. 

Toisen kerran jälkeen alkoi varastella koulussa ja tukihenkilön toimistosta.

Kerroin tämän huoleni lastensuojelutyöntekijälle, jonka tapaamisessa oli myös lastenpsykiatrisen henkilökuntaa sekä ammatillinen tukihenkilö. LStyöntekijä oli sitä mieltä, että tapaamiset pitäis toistaiseksi jäädyttää ja samaa mieltä oon itsekin. Tukihenkilökin tais enemmän kallistua sille kannalla. Ainoot jotka ois puoltaneet tapaamisten jatkuvuutta olivat lastenpsykiatrisen hoitajat.

Itse mietin, että kun meillä nyt tulee tämän aisan tiimoilta aika lastenpsykiatriselle, että jos ne sieltä puoltavat, että tapaamisten pitäis jatkua isovanhemman luona, niin noudatanko mä tätä vai laitanko tapaamiset jäihin oman arvostelukykyni perusteella. 

LAPSI ON NYT SIINÄ IÄSSÄ, ETTÄ EDESSÄ ON RISTEYS, JOKO HÄN LÄHTEE SIIHEN SUUNTAAN MINNE MINÄ JA ISNSÄKIN, ELI HUUMEET, VANKILA, MAHDOLLISESTI ENNENAIKAINEN KUOLEMAKIN TAI JATKAA TÄLLÄ TIELLÄ MINNE NYT SUJAHTI, ELI KILTIN HYVÄN POJAN TIELLÄ.

Nyt tapaamisia ei ole ollut ja lapsi on saanut koulustakin melkein päivittäin kehuja, kotona kaikki sujuu mallikkaasti, lapsi on iloinen, reipas, pirteä, oikein elämäniloinen herkkä suloinen kaveri.

Otanko mä riskin, että kaikki lähtee taas huonompaan suuntaan ja annan lasta sinne isovanhemmalle vai pistänkö ne vierailut nyt tauolle vähäksi aikaa ja annan lapsen kasvaa rauhassa tähän ihanaan hyvään suuntaan minne ollaan nyt päästy vihdoin lähtemään ja annako hänen pääraukkansa parantua sisältä ilman että joku sekottaa ajatuksia ja murentaa luottamusta omaan perheeseen ja äitiin?

Löysin pari online valokuvauskurssia joille ilmoittauduin

Mulla on se kamala tarve nyt kehittyä ja löytää oma uniikki tyylini valokuvauksessa ja aloin etsiä netistä online kursseja, ne kun on kovasti lisääntyneet tässä viime aikoina, ja löysinkin sitten kaksi joille ilmoittauduin, toinen on Itä-Vantaan aikuislukion kurssi joka maksaa 70 euroa ja toinen on ilmainen, se on Australialaisen online opiston kurssi The art of photography, se kestää 4 viikkoa ja sisältää 4 moduulia, joissa kussakin 10 videota ja tehtäviä, oon siitä aika innoissani ja toivon, että saisin jotakin uutta ideaa omaan valokuvaukseen ja jos en muuta niin ainakin kehittyisin paremmaksi.

Muahan häiritsee jotenkin suunnattomasti se, ettei mulla ole mitään koulutusta, jotakin kirjallisuutta lukenut vaan eikä oikeastaan muuta, pidän itseäni kuvaamisessa sellasena ohi vilahtavan asian räpsyttelijänä, koska en harrasta valokuvien suunnittelua, lavastusta tai muutakaan sellasta joka vaatis aikaa ja ajatusta enemmän, vaan kuljen vaan kamera kaulassa ja näppään kuvan jos nään jotakin kuvattavan arvoista.

Nyt tää räpsyttely on alkanut tympimään ja haluan tehdä kuvia joissa ois enemmän sanomaa ja joiden eteen ois nähty enemmän vaivaa.
Haluun tehdä kuvia joista näkee että ne on mun kuvia, en halua olla maisemakuvaaja tai katukuvaaja tai mikään muukaan kuvaaja jonka kuvista ei tunnista kuka ne on kuvannut, haluun tehdä niin erikoisia kuvia ettei maailmassa tai ainakaan Suomessa ole toista joka sellasia tekee, toisin sanoen, haluan, että mun kuvaa katsomalla tietää että toi on Johanna Amnelinin kuva. Onko liian kunnianhimosta?

No, joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa ja mun silmissä se katajakin on korkeemmalla kun tää maanraja missä nyt oon, joten ei muuta ku kurkottelemaan :D

Mulla on jo vähän ideaa siitä millasta kuvaa haluun tehdä, sen suunnitelmallisen kuvaamisen lisäks, se on tää blendaus mitä oon tehnytkin (taas) muutamiin kuviin, oonhan mä tuota tehnyt aikasemminkin, mutta oon pitänyt niitä kuvia liian käsiteltyinä silloin enkä ole keskittynnyt tyyliin muuta kuin silloin tällöin omaksi iloksi.

Nyt nää samanlaiset maisemat ja samanlaiset autiotalot ja samanlaiset romuautot alkaa tulemaan korvistakin ulos ja totesin, että aika on kypsä noille "liian käsitellyille" kuville mun kohdalla ja mä teen niitä koska mä haluan ja ne on musta hienoja.

Pitää löytää se oma varmuus joka aika ajoin kurkistaa jostakin kaikkien pelkojen takaa ja päättää, että muiden tykkäämiset ja mielipiteet ei saa vaikuttaa mun omaan taiteelliseen näkemykseen ja vaikka mun kuvat ei upposikaan massoille niin jos ne uppoo mulle niin ne on sillon hyviä.

Kaikkia ei tartte, eikä kuulu, miellyttää, jos haluaa olla jotakin muuta kun kauniiden maisemakuvien kuvaaja, niin ei voi suurinta osaa miellyttääkään, suurin osa kun tykkää melko basicista ja mä en halua olla mikään basic :(

No, toivotaan, että noi kurssit tois jotakin uutta ajattelemisen arvosta mun kuvaamiseen.

Ja mitä itseeni tulee, niin tää paino ongelma on kans alkanut ottaa päähän ja mietin, millä voisin nähdä itsessäni ne hyvät puolet ja keskittyä niihin sen sijaan, että nään vaan huonot ja vihaan itseäni?

Mietin oisko liian rohkeaa tehdä kuvasarja tyyliin fat & beautiful missä keskittyisin itseni hyviin puoliin voimauttava valokuva tyylisesti ja opettelisin rakastamaan itseäni sellasena kun olen?
Ehkä tuollanen tempaus vaatisi hiukan enemmän rohkeutta kun mitä multa löytyy, mutta annan ajatuksen muhia nyt päässäni ja katon josko se koskaan tulee sieltä ulos :)


Käykää mun sivuilla katsomassa kuvia http://www.melancholic.photos/ :)

Masennuksen pelko

Flashback tuli heti aamulla... Tänään laitoin herätyskellon pois päältä ja jatkoin unia, oltiin miehen kans katottu leffaa eilen myöhäseen ja poika on kipeenä, joten ei mene kouluun, mutta tilanne muistutti mua ajasta kun olin niin masentunut etten välillä kyennyt nousemaan aamulla sen vertaa ylös, että oisin saanut esikoisen kouluun :(

Mulla on masennuksen pelko. Mä vihaan kaikkea mikä muistuttaa masennuksesta. Vihaan päikkäreiden ottamista. Vihaan myöhään heräämistä aamusin. Vihaan mitä tahansa pikku seikkaa mikä muistuttaa itseäni masentuneena. Mä pelkään, että se masennus tulee takas. Mä pelkään väsymystä, elämänilon katoamista, mä pelkään toimintakyvyttömyyttä, mä pelkään lääkitystä. Mä pelkään masennusta.

Mul on aivan selvästi masennuksen pelko, ja se on varmaan ihan normaalia jos elää vasta toista tai kolmatta vuotta toimintakykyisenä kymmenen vuoden vaikean masennuksen jälkeen.

Olen tuntosarvet koholla, haistelen missä se masennus mua vaanii, mietin mitä voin tehdä pitääkseni sen poissa? Nostin Omegakapseliannoksen 2000mg:hen muutama päivä sitten tuhannesta, ,kun tuntuu, että tää pimeä kausi vaan pääs mun nahan alle, vaikken tunnusta mitään syysmasennusta koskaan poteneenikaan, mutta kyllä se aurinko vaan ihmisen energiatasoa kummasti parantaa.

Nyt tuntuu jo hiukan paremmalta, eilen jaksoin  jo polkea kuntopyörälläkin, se kun on syksystä asti vaan jäänyt ja jäänyt.

Mutta en mä jaksa tässä enempää turista, piti vaan saada toi pois sydämestäni ja nyt pitää alkaa tekeen töitä taas :) 

Niistä kerron muuten edellisessä kirjotuksessa, nettisivujen diagnostiikasta, homma joka on hauska mutta vaativa ja jonka teen joka aamu tässä koneella kahvikupposen äärellä. 

Tänäänkin huomasin, että kovasti on hakukoneella haettu tablettipussukkaa ja tultu Salon Sydän verkkokaupan sivuille katsomaan ystäväni Minnan  Trash id's tablettipussukkaa :)

Sen lisäks on katseltu valmistajia esittelevää sivua, Saloa esittelevää sivua, selattu valmistajia, katsottu Kangasunelman sivua, katsottu villasukkia, katsottu omasta kuvasta tehtävieä designkelloja, katsottu pehmoeläimiä, jääkaappimagneetteja, wessasoittorasioita, kynttilöitä, koristeita, taidejulisteita jne :)